2006-07-03
Kääntänyt: Markus Termonen
"Uusliberaali sääntely on nyt ohi", väittää Alex Foti ja analysoi tilannetta, jossa globalisaatio antaa periksi globaalille alueellisuudelle ja vapaakaupasta tulee hallinnoitua protektionismia. Nykyinen eurooppalainen hallinnointi on vaimennettua uusliberalismia, jonka parhaana puolena on toimiminen vastapainona bushilaisille voimille. Se sijoittaa hyvinvointiin ainoastaan inhimillisen pääoman tuottavuuden lisäämiseksi ja yhteiskunnallisen tottelevaisuuden takaamiseksi. "Tarvitsemme korvikkeen poliittiselle puolueelle tuottaaksemme uutta poliittista identiteettiä ja ideologista diskurssia, joista molemmista on kipeä pula nousevan älyllisen hämmennyksen ja poliittisen lahkolaisuuden keskellä. Ja me tarvitsemme täydennyksen ay-toiminnan militanteimmille ja innovatiivisimmille osille, niin että voimme työskennellä ja organisoida konflikteja yhdessä, samalla kun edistämme Euroopan prekaarisen nuorison erityisiä tavoitteita."
"Ihmisten ei pitäisi pelätä hallituksia. Hallitusten pitäisi pelätä ihmisiä."
- V niin kuin Verikosto
fordismi: postfordismi = industrialismi: informationalismi = sini-/valko-/pinkkikaulustyöläiset: palvelu-/luovat/tietotyöläiset = (työväenluokka + keskiluokka): (prekaarit + omistavat luokat)
Lännen rappio ei ole koskaan ollut ilmeisempi. USA ja sen keskeinen eurooppalainen liittolainen, Iso-Britannia, ovat aiheuttaneet barbaarisuutta ja pahentaneet etnistä kiistaa sisällissodan pisteeseen Irakissa ja muualla, vähäisempien bushilaisten kumppanien kuten Berlusconin Italian ja Aznarin Espanjan tukemana. USA:n ja sen liittolaisten aiheuttamat jatkuvat rakenteelliset ihmisoikeusrikkomukset, kidnappauksista ja Euroopan salaisista vankiloista Guantanamoon, Abu Ghraibiin ja Hadithaan ovat huutava häpeä kaikille valistuneille länsimaalaisille: edistykselliset eivät ole onnistuneet pysäyttämään totalitaristisia voimia - toisin sanoen salafi-tyylistä sunnifundamentalismia, evankelisen protestantismin uuskonservatiivista tulkintaa sekä Iranin islamilaisen tasavallan tukemaa shia-integralismia1 - jotka syöksevät maailman sivilisaatioiden yhteentörmäykseen, jossa taantumukselliset ja defensiiviset identiteetit pääsevät voitolle poikkikansallisista liikkeistä ja ympäristön tasapainon sekä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden globaaleista kysymyksistä.
Tietenkään 21. vuosisadan alun amerikkalaisen uusliberaalin hegemonian ja eurooppalaisten haarautumien iltahämärä, yhden valuutan ja yhden markkina-alueen EU:n monetaristisen ja suuryhtiömyönteisen filosofian kehystämänä, ei ole vailla geopoliittisia seurauksia. Yhtäältä, intiaani-Amerikka ja bolivaristinen Amerikka ovat mahdollisesti antaneet kuolettavan iskun Monroe-doktriinille, USA:n rajoittamattomalle vallalle eteläisellä pallonpuoliskolla. Toisaalta Kiina ja Intia ovat nousevia jättiläisiä, jotka päihittävät länsimaalaiset heidän omassa globalisaatiopelissään. Maailmanmarkkinoiden liberalisointi pantiin käyntiin 1971-1973, kun kansainvälisen keynesiläisyyden loppu julistettiin virallisesti ja kun alkuasteella olevat energiakriisit sekä finanssisääntelyn purkaminen alkoivat heikentää fordismia ja edistyksellisiä voimia, jotka olivat kehittyneet sen siipien alla. 1980- ja 1990-luvut avasivat portit uudelle, levottomammalle maailmalle, uusliberaalin sääntelyn maailmalle. Tämä oli nimenomaan konservatiivinen vastahyökkäys postkeynesiläisen sääntelyn tarkoittamattomia sosiaalisia (ja anti-imperialistisia) vaikutuksia vastaan, hyökkäys, joka vaati uudelleen itselleen oikeutta hallinnoida sekä finanssieliittien taloudellisia etuoikeuksia uudessa digitaalisessa, verkostoituneessa, joustavassa, jälkiteollisessa taloudessa. Korkeiden voittojen, korkeiden vuokrien ja matalien palkkojen, työ- ja finanssimarkkinoiden sääntelyn massiivisen purkamisen, julkisten varojen suuren mittakaavan yksityistämisen, tuotteiden valmistuksen ja palvelujen ulkoistamisen ja siirtämisen sekä sosiaalikulujen laajalle levinneen tiukentamisen maailma. Väitteeni on, että uusliberaali sääntely on nyt ohi: vuosien 1999-2003 kansainvälinen kamppailusykli, 9/11 ja 7-7, bushilainen valtaan nousu sekä Afganistanin ja Irakin invaasiot, toistuva rahoitusmarkkinoiden epävakaus ja ympäristökatastrofit ovat kaikki heikentäneet Washingtonin konsensuksen poliittisia tukikohtia, jotka muodostivat läntisen politiikan ja geopoliittisen projektion olemuksen 1980- ja 1990-luvuilla. Globalisaatio antaa periksi globaalille alueellisuudelle, uusliberaali monikulttuurisuus luovuttaa paikkansa bushilaiselle länsimaalaisuudelle, vapaakaupasta tulee hallinnoitua protektionismia, samalla kun Clintonin kaudella julistettu monikeskinen kansainvälisyys on muuttunut yksipuoliseksi ja alastomaksi (mutta epäonnistuneeksi) pyrkimykseksi kohti maailmanhegemoniaa vailla kilpailijoita.
Korkean uusliberalismin aikakausi on ravistellut Euroopan niemimaata ennen kokemattomalla tavalla. Muurin kaatuminen, Neuvostoliiton määräämän valtiokommunismin purkautuminen sekä amerikkalaisen militarismin elpyminen Lähi-idässä ovat kaikki muotoilleet uudestaan mantereen politiikkaa enemmän kuin mikään mitä oli nähty sitten Versailles'n tai mahdollisesti jopa Westfalenin. Tänään, ranskalais-hollantilaisen "ein" jälkeen, Eurooppa on laajempi ja heikompi kuin se on koskaan ollut. Anglo-amerikkalaisen innoituksen markkinamyönteiset voimat kyllä toimivat EU:n laajenemisen puolesta vuonna 2004. Mutta hyvinvointileikkaukset ja workfare-uudistukset2 ovat jo katkeroittaneet yleisen mielipiteen Euroopan unionia ja sen keskeisiä instituutioita - neuvostoa, komissiota, pankkia ja parlamenttia (vähenevän tärkeyden järjestyksessä) - vastaan, niin että siinä vaiheessa, kun perustuslaista - jonka oli tarkoitus tarjota uusi sisäinen ja ulkoinen hallinto 25-jäseniselle unionille ja taata eurooppalaiset peruskansalaisoikeudet mutta myös jäädyttää uusliberalistinen vallitseva olotila Eurooppaan ikuisuudeksi - äänestettiin Ranskassa ja Hollannissa, se hylättiin raikuvasti. Eurooppalaista projektia kehittivät yli puolen vuosisadan ajan sen kristillisdemokraattiset perustajat, sosiaalidemokraattiset toteuttajat ja liberaali-demokraattiset sääntelyn purkajat. Institutionaaliset vastaukset projektin ensimmäiseen, mahdollisesti rampauttavaan kriisiin ovat olleet hätkähdyttävän tehottomia. Itse asiassa koko asia pidetään jäädytettynä vuoteen 2007 asti, jolloin Ranskan presidentinvaalit ovat päättäneet vanhassa Euroopassa nykyisen poliittisen uudelleen ryhmittymisen, jonka aloitti Zapatero Espanjassa ja jota jatkoivat Merkel Saksassa ja nyt Prodi Italiassa. Sillä välin merkittävät yhteiskunnalliset mullistukset ovat ravisuttaneet Ranskaa ja Tanskaa, samalla kun yhteiskunnallinen protestointi hyvinvoinnin kutistamista ja työn prekarisointia vastaan on ollut käynnissä vanhan 15 maan unionin jokaisessa merkittävässä maassa.
Useimmat vanhat eurooppalaiset eliitit haluavat pitäytyä EU:n laajentamisessa mutta asettavat Iso-Britannian ja suurimman osan itäisestä Euroopasta eurooppalaisen integraation poliittisemman, vastakkaisena taloudelliselle, osan marginaaleihin. Poliittinen integraatio etenisi sen sijaan niin sanotussa ydin-Euroopassa, itse asiassa jonkinlaisessa poliittisessa Euro-vyöhykkeessä, vähennettynä tai lisättynä muutamalla maalla, vyöhykkeessä, jota hallittaisiin federaation tai kansallisvaltioiden konfederaation kautta yhdenmukaisella vero-, raha- ja sosiaalipolitiikalla sekä yhteisellä ulkopolitiikalla.
Eurooppa kohtaa tänään perustavanlaatuisen haarautuman koskien sen poliittisen talouden tulevaisuutta. Kaikkialla Euroopassa epäsuositun uusliberaalin agendan kriisi on ilmeinen myös eurooppalaisille eliiteille. Ne ovat vastanneet hahmottelemalla demoliberaaliksi kutsumani sääntelyn mallin. Itse asiassa se on uusliberalismin light-versio: se on hieman vähemmän Amerikka-myönteinen, koska USA:n ja EU:n intressit eivät enää vastaa toisiaan geotaloudellisissa ja -poliittisissa suhteissa (eurooppalaisilla on esimerkiksi vain hävittävää suorasta yhteentörmäyksestä Islamin kanssa) mutta pitävät kiinni vahvasta omistautumisesta Natolle; se sijoittaa vähän enemmän julkiseen infrastruktuuriin ja mahdollisesti käyttää rahaa hyvinvointiin suojatakseen työläisiä työmarkkinoiden oikuilta, mutta ainoastaan niin kauan kuin ihmiset pysyvät ns. inhimillisen pääoman tuottavuuden lisäämiseen ja sosiaalietuuksien saajien yhteiskunnallisen tottelevaisuuden takaamiseen tähtäävien workfare-toimenpiteiden kontrollissa. Tällä ylhäältä alas suuntautuvalla projektilla, johon yhteiskunnallisten liikkeiden ja radikaalien subjektiivisuuksien on vastattava ruohonjuuritason mobilisaatiolla muokatakseen poliittista Eurooppaa sellaiseksi kuin parhaaksi näkevät, on ainoastaan yksi mutta ratkaiseva meriitti. Se muodostaisi Euroopasta antibushilaisen vastapainon ja panisi atlanttiset suhteet tasa-arvoisemmalle kannalle, mikäli bushismi häviäisi vaaleissa. Ja vaimennettua eurooppalaista uusliberalismia olisi yhä pidettävä parempana kuin paluuta kansallisvaltioon nationalistisine ja militaristisine vaatimuksineen. Demoliberaali sääntely ei ainoastaan tavoittele uutta bisnesystävällistä yhteiskunnallista konsensusta vaan se myös vastustaa vaarallisia muukalaisvihamielisiä voimia, joista on tullut merkittävä tekijä eurooppalaisessa politiikassa.
Poliittinen vastaus eurooppalaisille maltillisille, vastaus, joka valitsisi nimenomaisesti monietnisen, egalitaarisen ja ekologisen tien, on se, mitä kutsun demoradikaaliksi sääntelyksi ja mikä olisi dramaattinen muutos sosioekonomisessa poliittisessa käytännössä kiitos edistyksellisen yhteiskunnallisen sopimisen, jota määräisivät alhaalta ylös (pikemminkin kuin ylhäältä alas, kuten demoliberaalissa sääntelyssä) työläisprotestit, yhteiskunnalliset konfliktit ja osallistava demokratia. Edistyksellinen rintama, joka yhdistäisi vasemmistolaiset/demokraattiset organisaatiot, ammattiliitot ja liikkeet niiden yhteisessä vastakkaisuudessa suhteessa teknokraatteihin, korporaatioihin, finanssimarkkinoihin ja liberaaliin sääntelyyn, jonka nämä haluaisivat saada uudelleen haltuunsa suojellakseen vallitsevaa epätasa-arvoista taloudellista olotilaa, josta ne ovat hyötyneet niin paljon. Mutta ennen kaikkea demoradikalismi olisi sotatorvi kaikille Euroopan emansipatorisille voimille mobilisointiin populistista muukalaisvihaa, siirtolaisvastaista hysteriaa ja kirkollista sekaantumista vastaan.
Uskossaan katuihin ja konflikteihin perustuvaan demokratiaan, liikkeet ovat ilmeisiä ehdokkaita demoradikaalin sääntelyn päätoimijoiksi. Valitettavasti tehokkaimmat liikkeet ovat kehittyneet Euroopassa kansallisvaltiollisella tasolla (katsokaa Ranskan massamobilisaatioita nuorison prekaarisuutta vastaan), toisin sanoen politiikan kansallisessa tilassa erityisine poliittisine perinteineen ja identiteetteineen. Kaikista Mayday-verkoston ja Euroopan sosiaalifoorumin yrityksistä huolimatta sekä perinteinen marxilainen että anarkistinen vasemmisto kuten Seattlen jälkeinen epädogmaattinen vasemmistokin ovat syvästi vihamielisiä Euroopalle, missä tahansa poliittisessa ruumiillistumassa, menneessä, nykyisessä tai tulevassa. Kommunistipuolueet, nyt yhdistyneenä eurooppalaiseksi vasemmistoksi, olivat perinteisesti pitäneet Euroopan yhteisöä amerikkalaisen herruuden suojamuurina mantereella. Kaikenlaiset anarkistit hylkäävät kaikki institutionaalisen vallan muodot pitäen ylikansallisia organisaatioita ensisijaisina kohteinaan protestoinnille ja suoralle vastakkainasettelulle (mitä kaukaisempia, sen pahempia ne ovat). Trotskilaiset, yhä kukoistaen huolimatta jäykästä ortodoksiastaan (tai juuri sen ansiosta), ovat omistautuneita internationalisteja, jotka hylkäävät poliittisen Euroopan ja tukevat mitä tahansa he pitävätkään anti-imperialistisena hallituksena (kuten Chavezin Venezuelaa).
Toisaalta syndikalistit, feministit, ympäristönsuojelijat, pervot (queer) ja prekaarit eivät ole vielä kehittäneet yhtenäistä eurooppalaista diskurssia, joka pystyisi tekemään vasemmiston perinteisemmistä poliittisista viittauksista vanhentuneita. Institutionaalisella tasolla vihreät ovat lähes poikkeuksetta pitäneet yllä liittovaltiota ja maallisuutta kannattavaa kantaa Eurooppa-politiikassaan, mutta tämä päihitettiin ratkaisevasti Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksissä. Vihreät ovat edesauttaneet tehottomuuttaan olemalla liian ystävällisiä bisnesintresseille ja liberaaleille eliiteille, liian takertuneita ympäristönsuojelullisiin pr-temppuihinsa - minkä he jakavat vihreiden, poikkikansallisten suurten kansalaisjärjestöjen (NGO:t) kanssa - huolestuakseen nousevasta yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta, ja niinpä he ovat usein menettäneet maaperää uusvanhoille vasemmistopuolueille kuten Die Linkelle Saksassa.
Sivu 1 .. Sivu 2