2006-06-18

Hardcore-jalkapallofanit hakevat voimaa yhteisöstä

Markus Termonen, Antti Tietäväinen

Onko sinulla jotain kerrottavaa siitä, kuinka siirtolaispelaajat ovat suhtautuneet rasistisiin solvauksiin?

Niken kampanja on herättänyt joitain reaktioita. Lisäksi tulee mieleen tapaus, joka koskee Norsunluurannikolta kotoisin olevaa pelaajaa nimeltä Marc André Zoro. Messinan joukkueessa pelaava Zoro joutui Interin kannattajien solvausten kohteeksi vuoden 2005 syksyllä. Zoro otti pallon syliinsä ja kieltäytyi jatkamasta ottelua niin kauan kuin solvaukset jatkuvat. Toiset pelaajat, mukaan lukien eräs Interin mustaihoinen pelaaja, yrittivät suostutella häntä jatkamaan. Peli keskeytyi muutaman minuutin ajaksi. Se oli yksi ensimmäisistä suuremmista reaktioista rasismia vastaan italialaisessa jalkapallossa. Zoro sanoi joutuneensa kestämään "apinalauluja" jo vuosien ajan. Jälkikäteen monet syyttivät häntä julkisuuden tavoittelusta.

Jalkapallojärjestöjen johtajat pitivät puheissaan Zoron tekoa positiivisena. Seuraavalla viikolla seurat kielsivät rasististen banderollien käytön stadioneilla. Seurasi siis eräänlainen "valkopesu". Mitään todellista yhteiskunnallista työtä rasismin vastustamiseksi ei stadioneilla tehty.

Miksi stadioneilla sitten on rasismia? Se on ilmiö, joka on yhteiskunnan peili. Fasistit ovat ottaneet stadionit toimintansa kentäksi, koska heillä ei ole tilaa yliopistoissa, julkisissa tiloissa tai vaaleissa. Stadionit ovat fasisteille hyvä tilaisuus saada julkisuutta.

Kenties rasistiseen huliganismiin on vastattava antirasistisella huliganismilla? Mikä on tilanne Italiassa tässä suhteessa? Onko olemassa seuroja, jotka ovat "brändänneet" itsensä antirasistisiksi tai joilla on erityisen paljon antirasistisia faneja?

Ensiksi täytyy tehdä erottelu ultrien, fanien ja jalkapallohuligaanien välille. Huligaani on yksi jalkapallofanin alakategoria. Monet sanovat, että huligaanit eivät ole faneja. Tämä ei pidä paikkaansa. Huligaanit ovat jalkapallofaneja, mutta he suuntaavat stadionille tapellakseen. Lisäksi Italiassa on erityinen liike, ultrat. Nämä menevät stadionille tukeakseen kannattamaansa joukkuetta teatraalisella tavalla. Monesti ultrat tappelevat stadionilla keskenään, mutta tämä ei ole liikkeen ensisijainen päämäärä.

1990-luvun alussa oikeisto- ja vasemmistoultrien määrä oli suurin piirtein sama. Tänä päivänä 70 prosenttia ultrista on oikeistolaisia. 20 prosenttia määrittelee itsensä ei-poliittisiksi. Vasemmistofanien osuus on noin 10 prosenttia.

Viime aikoina vasemmistofanit ovat pyrkineet organisoitumaan. Vuonna 1999 Livornon ultrat ottivat käyttöön nimen Brigate Autonome Livornesi. Tällä äärivasemmistolaisella ryhmällä on suuria banderolleja, joissa käytetään muun muassa Stalinin kuvia ja Pohjois-Korean symboleja. Lisäksi Italiassa on syntynyt vasemmistolaisten ultrien liitto, joka toimii fasistifaneja vastaan. Tämä liitto juontaa juurensa muutaman vuoden takaiseen Livorno-Ternada -peliin, joka päättyi ultra-fanien väliseen tappeluun. Monet Livornon ultrat ovat Ternadan ultrien tavoin kommunisteja.

Pelin jälkeen vasemmistoultrat alkoivat käydä sisäistä keskustelua: "Miksi ihmeessä tappelemme toisiamme vastaan? Tärkeämpää olisi tapella fasisteja vastaan." Keskustelu johti Livornon ja Ternadan ultrien väliseen rauhansopimukseen. Tästä syntyi Resistenza ultras -niminen vasemmistofanien liitto, johon myöhemmin tulivat mukaan italialaisseura Anconan ja saksalaisseura Saint Paulin vasemmistoultrat. Käytännössä Resistenza ultras -liitto ei ole aina toiminut. Liitto ei myöskään ole vielä kovin hyvin organisoitunut. Vasemmistofanien kesken on kuitenkin sopimus, jonka puitteissa tappelut pyritään kohdistamaan fasistiultria vastaan. Italiassa äärioikeistolaisia ultrafaneja löytyy paljon muun muassa Veronan, Triesten ja Lazion kannattajien keskuudesta.

Alustuksessasi puhuit italialaisten ultra-fanien suhteesta italialaisiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Kerroit siitä, miten 1970-luvun liikehdintä toi faniyhteisöihin vasemmistolaisia tuulahduksia. Voitko valaista, mitä muutoksia tämän ilmiön sisällä on tapahtunut viime vuosina?

Keskeinen muutos fanikulttuurissa tapahtui vuonna 1989. Tällöin oikeistopopulistit ja uusfasistit menestyivät ensimmäistä kertaa Italian vaaleissa. Äärioikeiston vaalivoitolle oli kolme keskeistä syytä. 1980-luvulla Italiaan saapui paljon siirtolaisia. Samaan aikaan maassa vallitsi paha lama. Lisäksi perinteiset oikeisto- ja vasemmistopuolueet kuten Democrazia Cristiana (kristillisdemokraatit) ja Partito Comunista (kommunistipuolue) hajosivat 1980-luvun lopulla. Nämä yhteiskunnalliset muutokset helpottivat populististen, nationalististen ja muukalaisvihamielisten puolueiden nousua. Monet nuoret menivät mukaan fasistiryhmiin. Koska jalkapallohuliganismi on nuorisoliike, alkoi uusoikeiston nousu näkyä myös stadioneilla. Muukalaisvihamielisyys jalkapallofanien keskuudessa lisääntyi.

Toisaalta vasemmistolaiset jalkapallofanit ovat osallistuneet uusiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Venetsiassa on perustettu disobbedienti-liikettä ("tottelemattomat") lähellä oleva ultra-ryhmä noi ultras ("me ultrat"). Kun Genovassa oli G8-kokous, monet vasemmistoultrat osallistuivat globalisaatiokriittisiin mielenosoituksiin. Viime vuosina vasemmistoultrat ovat myös kritisoineet jalkapallon kaupallistumista.

Väitöskirjassasi käsittelet myös ultrien merkkikieltä. Kerrot vasemmistoultrien käyttävän banderolleissaan kelttiristiä, joka on perinteisesti mielletty fasistisymboliksi. Merkin varsinainen sisältö eli signifioitu on tässä tapauksessa epärelevantti ja merkityksetön. Keskeistä on merkin muotokieli eli signifioija, joka tässä tapauksessa edustaa äärimmäisyyttä sen itsensä vuoksi. Äärimmäisyyden kokemuksen voi ajatella olevan vastakkainen arjelle, josta puuttuu voima, vaara ja konflikti. Onko jalkapallohuliganismi keino kokea jotain "todellista" yhteiskunnassa, joka on läpeensä kaupallinen ja "epäaito"?

Monien muiden nuorisoliikkeiden tavoin ultrat kapinoivat vanhempiensa yhteiskuntaa vastaan. Jos olet koulussa ultra, se tarkoittaa, että olet kapinallinen. Ultrat pyrkivät provosoimaan, minkä vuoksi he tukeutuvat äärimmäisiin merkkeihin. He eivät esitä itseään perinteisinä oikeistolaisina tai sosiaalidemokraatteina, vaan kommunisteina ja fasisteina. Tällä ultrat pyrkivät luomaan itselleen persoonallisuuden. Ultrien voi nähdä tavoittelevan jalkapallohuliganismilla statusta, jota he eivät voi saavuttaa normaalissa yhteiskunnassa.

Livornossa monet ultrat osoittivat mieltä Irakin sotaa vastaan. Se oli hienoa. Kun tapasin samat tyypit stadionilla Pohjois-Korean lipun kanssa, minua alkoi hirvittää. Haastateltuani vasemmistoultria ultria kuitenkin huomasin, että he ovat muutamaa stalinistia lukuun ottamatta hyvin tavallisia tyyppejä. Pohjois-Korean lipun kantaminen on heille pelkkä keino esittää kapinallista. Lipulla ei ole todellista poliittista sisältöä. Äärimmäisten merkkien käyttö on myös syy siihen, miksi Forza nuovan kaltaiset fasistiryhmät pyrkivät liittoutumaan ultrien kanssa. Ultrat saattavat esittää fasistitervehdyksiä stadionilla tietämättä miksi he niin tekevät. Fasistit käyttävät näitä nuoria oman propagandansa tukena.

Monella tapaa tämä on hyvin italialainen ilmiö. Italialaiset rakastavat jalkapalloa ja käyttäytyvät hyvin teatraalisesti. Italia on eräänlainen spektaakkeliyhteiskunta. Silvio Berlusconi käyttää puheessaan samanlaisia fraaseja kuin jalkapallofanit. Berlusconi myös omistaa jalkapalloseura AC Milanin. Itse asiassa Berlusconin puolueen nimi Forza Italia on lainattu suoraan Italian jalkapallomaajoukkueen 1930-luvun taisteluhuudosta. Monet epäilevät, että ilman kytköstä jalkapalloon hän olisi tuskin noussut pääministeriksi.

* Jean-Marc Bosman on kansalaisuudeltaan belgialainen ammattijalkapalloilija, joka pelasi RC Liege -seurassa Belgian I divisioonassa. Bosmanin oikeustapaus syntyi vuonna 1990 pelaajan ja hänen seuransa välisen riita-asian seurauksena. Jean-Marc Bosmanin mielestä Belgian jalkapalloliiton, Euroopan jalkapalloliitto UEFA:n ja Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA:n siirtomääräykset olivat estäneet hänen siirtonsa ranskalaiseen US Dunkerque -seuraan. Hän nosti kanteen ensin RC Liege -seuraa ja myöhemmin Belgian jalkapalloliittoa ja UEFA:a vastaan. Bosman vaati kansallisessa tuomioistuimessa sen toteamista, että siirtomääräyksiä ja kansalaisuusmääräyksiä ei voida soveltaa hänen tapauksessaan. Bosmanin mukaan ne rikkovat Rooman sopimuksen kilpailusääntöjä ja työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevia sääntöjä. Kansallinen tuomioistuin vei tapauksen Euroopan tuomioistuimeen, joka asettui tapauksessa Bosmanin puolelle.
** www.nike.com/standupspeakup/index.jsp

Sébastien Lousin kirjan kustantaja, Thèlès: www.theles.fr

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.