2006-07-10
Miksi operaismo syntyy Italiassa? Miksi eron filosofiat syntyvät puhtaimmassa muodossaan Italiassa?
Yksi syy on varmaan se, että Italialta puuttuu keskusta. Maa koostuu "vähemmistöistä", minoriteeteista. Siltä puuttuu Suuri Kirja, kansalliseepos, tragedia, tai sen kirjallisuuden perusteos on komedia (Danten Jumalainen näytelmä), kuten esimerkiksi G. Agamben on kirjoittanut. Tietyllä tavoin myös operaismon perusteos on minoritaarinen: Marxin Pääoman suljetun majoritaarisen tai kovan duurirakenteen sijaan sen perusteos on Grundrisse, hajanaiset kirjoitukset ja mahdollisuudet subjektiivisuudelle, liikkeelle ja pakenemiselle Pääoman systematiikasta.
Joka tapauksessa operaismo ja seksuaalisen differenssin teoriat pääsivät mellastamaan kentällä, jossa vastassa olivat yhtäältä katolisen perhe-elämän (jo 1960-luvulla täysin anakronistiset) arvot ja toisaalta hyvä, rehti kunnon työläinen. Isä Camillo ja pormestari Peppino, kristillisdemokraatit ja kommunistit. Ynnä tietysti erilaiset teollisen yhteiskunnan korporatiiviset teoriat ja käytännöt.
Ihmisten elämänkokemus ja elämänolosuhteet olivat muuttuneet ja muutos tuntui, mutta tunteita ei voinut eikä saanut ilmaista. Vastarinta merkitsi tässä tilanteessa muuttuneiden elämäntapojen, työn ja tuotannon tapojen, rakastamisen tapojen jne. organisaatioiden ja oikeuksien rakentamista ja uuden oikeuden rakentamista. Eikä se voi tapahtua muuten kuin kokeilemalla. Uudet elämän ja oikeuden muodot eivät synny valmiina. On kokeiltava, koeteltava. Eikä tätä kokeilua voida tehdä muuten kuin käsin, tunnustelemalla, koskettamalla. Se tehdään omalla ruumiilla.
Italian aavikolla syntyivät siis operaismo ja omanlaatuisensa seksuaalisen differenssin feminismi (esim. Luisa Muraro). Ne muodostavat voimakkaan kontrastin "kunnon ihmisille", ongelmien ratkaisijoille, kehittäjille ja yliopistojen pikkuporvareille. Niissä syntyvät vastarinnan uudet muodot (vaikka erillisinä), mutta myös politiikan tekemisen ja poliittisen organisaation ja organisoitumisen uudet muodot, joille tulevan yhteiskunnan muoto rakentuu. Syntyvät yhteiskunnallisen työläisen ja redusoitumattoman sukupuolieron puolueet. Niitä vastaan tehdyn vastahyökkäyksen ja tukahduttamisen voimakkuus ja patologisuus eivät ole peräisin niiden erityisistä hyökkäyksistä patriarkaattia tai teollista kapitalismia vastaan, niiden uskosta väkivaltaiseen vallankumoukseen, niiden provokatiivisesta väkivaltaisuudesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että ne röyhkeästi uskalsivat määritellä uudelleen politiikan ja poliittisen. Ne kieltäytyivät menemästä mukaan vaihdon, korvaamisen ja välityksen järjestelmiin. Niiden kanssa oli vaikea sopia, ja ne olivat sietämättömiä, "epäjohdonmukaisia" ja kärsimättömiä.
Eron (differenssin) teoriat eivät olleet vain ilmausta vastarinnasta sortoa ja sortajia vastaan, ne eivät puolustaneet aitoa naista, aitoa ihmistä tai aitoa tuotantoa. Ne muuttuivat nopeasti tuottavaksi vastarinnaksi, uusia elämänmuotoja luovaksi sissisodaksi. Kyse ei ollut pelkästä "teoriasta", vaan muuttavista käytännöistä, jotka tunkeutuivat yhteiskunnallisen kommunikaation ja ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen solmukohtiin, hallinnan mikropolitiikkaan ja tiedon tuotantoon, perheiden sisälle, työpaikoille, kouluihin ja yliopistoihin. Kaikissa niissä haastettiin auktoriteetti ja sen itsestään selvyydet: patriarkaatti ja ydinperhe, työ ja työideologia, kasvatuksen autoritaarisuus ja koulutuksen hierarkiat. Ero ja eroaminen muuttuivat luovaksi eroksi, eriytymiseksi ja erottautumiseksi, siis uusien subjektiivisuuksien ilmaantumiseksi. Erottautuminen ei enää palaudu erityiseen yhteiseen päämäärään, joka antaisi lineaarisesti kehittyvän historian ajan, edistyksen ja lopullisen vapautumisen perspektiivin ja joka voitaisiin erottaa ihmisten konkreettisesta ruumiillisesta olemassaolosta. Tämä (vallankumouksellisesta) utopismista vapautuminen, utopismista, joka luonnehti vanhaa työväenliikettä ja sen asketismia (järjestäytyminen ja halujen lykkääminen tulevaisuuden takia), avasi mahdollisuuden horisontaaliseen (transversaaliseen) poliittiseen toimintaan vanhan vallankumousliikkeen vertikaalisen ja hierarkkisen toiminnan sijaan. Kyse oli todellisesta katkoksesta sekä edistyksen tai emansipaation käsitteeseen (ja lineaarisen ajan ajatukseen) että moderneihin organisaatioteorioihin, joissa tärkeätä oli irrallisen etujoukon ("luovan luokan") suorittama olemassa olevan kritiikki. Ne korvataan metamorfoosilla ja ajan monisuuntaisuudella; aika hajoaa, hajaantuu, parveilee, juoksee, änkyttää ja hapuilee. Kaikesta tuli hauskempaa, välittömämpää ja sekavampaa, mutta samalla myös täysin "sopimatonta":
Kyse on paosta, exoduksesta, joka koskettaa, tunnustelee ja hapuilee tässä olemista, nyt-hetkeä. Se on liikettä pois tilan ja ajan kahleista, yhteiskuntaruumiin rajattoman ja loputtoman jättiläisen heräämistä.
Lopuksi voidaan mainita vielä yksi erityispiirre: postmodernin vastaisuus, ornamentin ja marginaalien vastaisuus. Postmodernin filosofioille vastarinta on mahdollista vain maailman rajoilla, pimennetyssä huoneessa tai pyhän tähteiden äärellä, rajallisuuden ja kuolevaisuuden kokemisessa, alistumisen ihanuudessa ja kestämisen tai sietämisen ylevöittämisessä. Niiden "suljetusta ja merkityksettömästä maailmasta" on välttämätöntä astua ulos, eikä ulos astuta huvin vuoksi, vaan siksi, että siihen on välttämätön tarve, koska on saatava hengittää, on saatava liikkua ja liikutella jäseniään.
Eron filosofioille ero, separatismi, lähteminen ja pako ovat uuden rakentamista ja vastarintaa. Tämä ero ja eroaminen nostetaan esiin keskellä, ei marginaalissa, se nostetaan esiin siellä, missä yhteiskunnallinen työ (työläinen) alistetaan ja muokataan pääoman vaatimusten mukaan, siellä, missä on politiikan ja hallinnoinnin keskusta, tai se nostetaan esiin uusintamisen järjestyksessä, perheessä, naisen alistamisessa patriarkaatille. Tärkeä asia poliittisten kamppailujen arvioinnin suhteen: irtaantuminen vanhalle työväenliikkeelle luonteenomaisesta utopismista, joka legitimoi reformismin tässä ja nyt, mutta myös irrottautuminen marginaalien palvonnasta ja laidoilla olevan tuominen välittömästi keskustaan.
Tämä röyhkeys, "työläisten puolue työtä vastaan" tai naisten ja miesten epäsymmetrisyys ja kohtaloiden erilaisuus, herätti ja herättää varmaan edelleen "käsittämättömyydessään" raivoa tasa-arvo- ja työoloreformien kanssa puuhastelijoissa ja marginaaleista kiihottuvissa "aikalaisanalyytikoissa". Sillä maailman parantamisen sijaan ne tekevät uutta ja katselemisen sijaan ne koskettavat.
Sivu 1 .. Sivu 2