2006-06-05

Mitä feminismin kanssa on tapahtunut?

Luisa Muraro

Kääntänyt: Jussi Vähämäki

Kyse on politiikasta, joka toimii symbolisen tasolla, jolla asiat saavat ja muuttavat merkityksiään ja joka on ollut mukana feminismissä alusta alkaen. Ajatellaan vaikka vain Kate Millettiä (Sexual Politics, 1969) ja meillä Italiassa Demau-ryhmän dokumenttia Il maschile come valore (1969). Tämä politiikka takaa, että voimme taistella tietäen, että ihmisolio on nainen ja mies, että ihmiskunta ovat naiset ja miehet. Eikä tarvitse järkeillä ikään kuin naiset olisivat yhteiskunnallinen ryhmä tai kategoria, koska tällä tavoin menetetään eron ajattelulle luonteenomainen universaalisuuden käsitys, eron ajattelulle, joka muodostaa vaihtoehdon klassiselle samanlaisuuden ajatukselle.

Symbolinen toiminta, jolle ominainen tehokkuus valitettavasti tunnistetaan väärin, tuottaa horisontin laajennuksen aina siihen saakka, että nähdään mahdottoman mahdollisuus ja mahdollisen toteutuminen. Vallanpitäjät tietävät jollain tavoin tämän, ainakin jos katsotaan sitä väkivallan näytteillepanoa, jonka avulla Genovan mielenosoittajia vastaan vuonna 2001 hyökättiin (kyse ei ollut tavallisesta repressiosta, se oli ansa) ja jonka päämäärä oli viedä luottamus ja luotto, jota globalisaation vastainen liikehdintä oli alkanut nauttia. Symbolisen toiminnan mahdollisuudet ovat suuria, mutta ne kulkevat ei-välineellisen suhteen ja vastakkainasettelun logiikasta - joka naulaa horisonttiin sen, mikä jo on - kieltäytymisen kapean portin kautta. Poliittisten doktriinien jälkeenjääneisyyden lisäksi valitan siitä, että monet feministiset ajattelijat ovat adoptoineet niin sanotun poststrukturalismin, joka ymmärretään postmodernisuuden paradigmaattiseksi ajatussuunnaksi ja sellaisenaan naisliikkeen teoreettisiin vaatimuksiin sopivaksi.

Viimeisessä kirjassaan (In metamorfosi. Verso una teoria materialista del divenire, Feltrinelli 2003) Rosi Braidotti kysyy, kuinka ihmeessä eron teoria (jonka hän näkee parhaiten esitettynä Luce Irigaraylla) kaikessa rikkaudessaan, hienojakoisuudessaan ja poliittisessa painavuudessaan, on ymmärretty Yhdysvalloissa huonosti. Hän puhuu "transatlanttisesta yhteyskatkoksesta", tyylikäs muotoilu, joka kiistää osin sen jatkuvuuden, josta edellä puhuin. Olen samaa mieltä hänen kanssaan, mutta minusta näyttää, että olisi tarkasteltava myös jotakin, joka tapahtui ennen 1990-lukua, ja siis kielen ja sukupuolieron hylkäämisen käytäntöjä, jotka olivat läsnä feministisen liikkeen alkaessa sekä Yhdysvalloissa että meillä (tai, opimme ne heiltä), jotta siirryttäisiin yksinkertaiseen vaatimukseen vallasta kilpaillen miesten kanssa. Niin kadotettiin symbolisen ulottuvuus, tai pikemminkin symbolisen poliittinen työstäminen. Symbolisesta jatkettiin ranskalaisen poststrukturalismin menestyksen jalanjäljissä akateemisissa piireissä monissa pohjoisamerikkalaisissa ylisopistoissa viime vuosisadan 1980- ja 1990-luvuilla.

Tässä tilanteessa tapahtui poststrukturalismin adoptio ikään kuin se olisi ollut feministinen teoria, ja siitä seurasi "yhteyskatkos", josta Rosi Braidotti oikeutetusti kärsii. Me tarvitsemme teoriaa, kirjoittaa Joan W. Scott vuonna 1990, ja jatkaa pitkällä vaatimusluettelolla lopettaen, että "poststrukturalismiksi nimitetty teoreettinen suuntaus vastaa kaikkiin luettelon vaatimuksiin" (Conflicts in Feminism, toim. Marianne Hirsch ja Evelyn Fox Keller, Routledge 1990). Se, joka kuten minä ja muut Euroopassa, tunsi tämä teoreettisen suuntauksen tekstit ja tekijät niiden 1960-luvulla tapahtuneesta ilmaantumisesta alkaen ja oli arvostanut niitä modernin subjektin hajoamisen teoriana ja postmodernisuuden kriittisenä peilinä, ei voi olla pitämättä hämmästyttävänä tätä feministisen ajattelijan johtopäätöstä, eikä voi olla tuomitsematta sitä luovuttamisena.

Ensimmäinen luovuttaminen oli siinä, että omaksuttiin tieto, joka on muotoutunut erossa naisten kamppailusta ja jossa "nainen" on johdettu käsite. Näin katoaa teorian ja käytännön vuorovaikutuksen hedelmällisyys, ja uhkana on katoaminen näkymättömiin. Seuraus on feminismin omista teoreettisista saavutuksista luopuminen ja niiden toissijaisuus. Todisteen siitä, mikä menetettiin, saimme sellaisten sanojen kuin sukupuoliero ja epäsymmetria sammumisen, sanojen, jotka palasivat takaisin, ensimmäinen supistettuna tarkoittamaan patriarkaalista konstruktiota (tai syytöstä eksistentialismista tai naturalismista sitä käyttäneitä kohtaan), toinen supistettuna epätasa-arvon staattiseksi synonyymiksi eristettynä kaikesta kyvystä heittäytyä kohti eron vapaata merkitystä.

Yhdysvalloissa (eikä pelkästään siellä, koska USA on voimakas maa, joka tunkeutuu kaikkialle) on, suhteessa omaan historiaani, viime vuosina ollut käynnissä nurinpäin kääntyminen, jota en voi hyväksyä. Michel Foucault'lta olemme oppineet katsomaan itseämme vailla viattomuutta ja näkemään, että meillä on tietoisuus ruumiidemme normatiivisesta kulttuurisesta konstruktiosta, omista ruumiistamme, joista on tehty valinnan ja hallinnan paikka, ja olemme oppineet etsimään vastarinnan kohtia meille pakotetun seksuaalisuuden binaariselle mies/nainen-logiikalle. Mitä siis on tehtävä? Naisten poliittinen käytäntö on vienyt minut ulkopuolelle, en sano että yli, vaan ulkopuolelle, tuosta "suljetusta ja merkityksettömästä" maailmasta (Antonio Negri, La differenza italiana, Nottetempo 2005). Kuinka se on voinut? Yksinkertaisesti keskeyttämällä päämäärättömän ja loputtoman kriittisen ajattelun. Toisin kuin postmodernin kriittinen teoria, radikaali feminismi, oman elämäni todistamana ja tekstissä (tekstuurissa), johon tämä eletty kirjautuu, monien minut ylittävään aikatilaan kirjaamana, tuntee seisautuksen maagisen kohdan, joka tapahtuu silloin, kun mahdollinen uusi avautuu ja säkenöi. Jos kaavioita ja tavoitteita ei ole katseen edessä, mahdollinen uusi saa aikaan valon, jota ei voi olla näkemättä.

Käytännössä avautuminen tapahtuu, kun sanat ja kokemus astuvat kehään ja vahvistavat toinen toistaan. Tuona hetkenä tiedät olevasi epävapauden symbolisen järjestyksen masinaatioiden ulkopuolella, ja sinun täytyy lopettaa huolehtiminen tästä masiinasta, haluaisit jatkaa koska nyt siitä on tullut sinulle tuttu, se on asia, jonka tunnet parhaiten, mutta se unohdetaan jotta alettaisiin elää. Toni Negri, kirjasessa josta puhuin, puhuu "luovasta erosta", minä puhun vapauden synnyttämisestä, käyttääkseni generatiivista kieltä, joka löytyy myös tietyistä lingvistiikan koulukunnista, koska sanan käytäntö on erittäin tärkeä näissä tapahtumissa, joita olen yrittänyt niin hyvässä kuin pahasakin läpikäydä kanssanne. Mutta, ennen muuta, ottakaa huomioon, että asioita tapahtuu ja on pysähdyttävä myös ajattelemaan, jotta niitä tapahtuisi.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.