2006-05-14

Uusi työ ja prekariaatti

Jussi Vähämäki

Viitteet

[1] Politiikan tutkija Pierre Rosanvallon on Ranskassa esittänyt jopa eräänlaista "kansalaissopimusta" (contrat civique), jonka avulla hän yrittää antaa filosofisen oikeutuksen ehdolliselle sosiaaliturvalle (La Nouvelle Question Sociale, Seuil 1995). Taustalla on ajatus, että ihmisillä ei ole vain oikeuksia, vaan he ovat myös ja ensisijaisesti kansalaisia eivät pelkkiä avun ja tuen kohteita ja kansalaisina meillä on "velvollisuuksia". Perinteistä sosiaaliturvaa moititaan siis syistä, joista nuori Tocqueville moitti Yhdysvaltoja 1800-luvulla. Hänen mukaansa poliittisesti amerikkalaisia veti kahteen suuntaan kaksi eri tunnetta: yhtäältä tarve, että joku johtaa heitä, toisaalta halu olla vapaita. Näiden kahden intohimon väliin amerikkalaiset jäävät kykenemättä päättämään lopullisesti haluavatko he riippuvuutta vai itsehallintoa. Itsehallinto tai eristäytyminen ratkeaa tahdon halvaantumiseksi ja tunteiden laimentumiseksi ja riippuvuus tai turvallisuuden tarpeen tyydyttyminen apatiaksi ja itsenäisestä ajattelusta kieltäytymiseksi. Amerikkalaisten yläpuolelle "nousee suunnaton ja hoivaava valta, joka ottaa yksinomaiseksi tehtäväkseen sen, että se turvaa heidän tavaranautintonsa ja valvoo heidän kohtaloaan. Tämä valta on absoluuttinen, pikkutarkka, systemaattinen, ennalta näkevä ja lempeä. Se muistuttaisi isällistä auktoriteettia, jos sillä, kuten tällä olisi päämääränään valmistella ihmisiä miehuusikään, mutta se ei pyri mihinkään muuhun kuin pidättämään heitä loputtomasti lapsuudessa; se on tyytyväinen, että kansalaiset viihtyvät, että he eivät ajattele muuta kuin viihtymistä. Se työskentelee mielellään kansalaistensa onnen hyväksi, mutta se haluaa olla tuon onnen ainoa tekijä ja sen ainoa tuomari; se huolehtii kansalaistensa turvallisuudesta, kaitsee ja takaa heidän tarpeensa, ohjaa heidän liiketoimiaan, teollisuuttaan jne., miksei sen siis pitäisi myös vapauttaa heidät kokonaan ajattelun ja elämisen vaivasta." Nyt tästä äidillisestä lempeästä, ymmärtävästä ja hoivaavasta valtiosta haluavat päästä eroon perinteisten konservatiivien lisäksi myös moderni vasemmisto ja uusliberaalit. Aktivoiva sosiaaliturva ja "kansalaiskontrahti" puolestaan tekisivät ihmisistä aikuisia ja rajoittaisivat sosiaalimenojen hillitöntä kasvua. Filosofisten ja psykologisten perustelujen ja "miehekkään ryhdikkyyden" ja pakottamisen korostamisen takaa ei ole kuitenkaan vaikea löytää OECD:n suosituksia ja EU:n direktiivejä. Mutta, kuten Jean-Marc Ferry sanoo, Workfare Staten tai "Aktiivisen hyvinvointivaltion" ideologia yhdistää vasemmiston ja oikeiston, ja tämän "konsensuksen pohja on realistinen. Se löytää oikeutuksensa hyvinvointivaltion redistribuutiojärjestelmän teknisistä rajoituksista" ("Le principe redistributif en question. Pour un changement de paradigme de l’etat social"). Tai: hyvinvointivaltion kriisi on filosofinen – kuten esimerkiksi Rosanvallon korostaa - ja kenties pikemminkin valtion itsensä kriisi kuin valtion liiallisen äidillisyyden ja liian vähäisen isällisyyden aiheuttama.

[2] Myös demarinuorten ex-puheenjohtajan Osku Pajamäen "sukupolvisopimus" on osoitus tästä sopimuslogiikasta, jolla yritetään ottaa ihmisten tulevaisuus jo valmiiksi haltuun nykyisyydessä, halusta varmistaa tulevaisuus ennen kuin se on tapahtunut. Sillä on toki myös jossain määrin taktinen ulottuvuus: prekariaatin halkaiseminen kahtia ja prekaarisuuden näkeminen sukupolvikysymyksenä.

[3] Tästä työntekijälle asettuvasta "joustavuuden" vaatimuksesta, siis siitä, että ympäristössä voi tapahtua mitä tahansa, seuraa, että usein joka suuntaan joustava prekaari muistuttaa erehdyttävästi Primon Levin kuvaamaa "musulmaania", joka elää keskitysleirillä – jolla Arendtin sanoin voi tapahtua mitä tahansa – ja alistuu kaikkeen. Giorgio Agambenin mukaan kyse on olennosta, "jossa nöyryyttäminen, kauhu ja pelko olivat riistäneet kaiken tietoisuuden ja kaiken persoonallisuuden aina täydelliseen apatiaan saakka (tästä ironinen nimitys). Häntä ei ollut ainoastaan suljettu, kuten hänen tovereitaan, ulos poliittisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstista, johon hän oli aiemmin kuulunut; eikä pelkästään hänelle juutalaisena elämänä, joka ansaitsee kuoleman, ollut luvattu enemmän tai vähemmän läheisessä tulevaisuudessa kuolemaa; lisäksi, hän ei ole enää millään tavoin osa ihmisten maailmaa, ei edes osa tuota, uhanalaista ja epävarmaa leirin asukkaiden maailmaa, asukkaiden, jotka olivat alun alkaen unohtaneet hänet. Mykkänä ja täysin yksin, hän on siirtynyt toiseen maailmaan vailla muistia ja vailla surijoita." (Agamben, Giorgio: Homo sacer, 1994.)

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.