2006-05-14

Uusi työ ja prekariaatti

Jussi Vähämäki

Lopuksi: konflikti

1. Jos kapitalistisen riiston keskeinen paikka ei ole konkreettinen työtehtävä, työpaikka tai työaika (ja niillä vallitsevat kurikäytännöt, jos emme elä enää ensisijaisesti kuriyhteiskunnassa), vaan sosiaaliset suhteet, aivojen välinen yhteistyö ja kommunikaatio, yhteiskunta tai metropolin tila sekä koko elämän aika, siis abstrakti työ tai työ sellaisenaan, niin myöskään konfliktin, kapitalismin vastaisen taistelun tärkeimmät strategiset paikat eivät ole löydettävissä työtehtävistä, työpaikoilta ja työajasta, siis kurikäytäntöjen alueelta. Sekä abstraktin työn, työvoiman, joka kykenee "mitä tahansa", kategoria että kontrolliyhteiskunnan käsite ovat kapitalistisen tuotannon ja alistamisen keskustassa. Tilanne hämärtyy, ja kaikki taktiset kamppailut kääntyvät nurin niskoin heti, kun näille kahdelle tekijälle annetaan vain teoreettinen tai toissijainen rooli, eli kun abstrakti työ nähdään teoreettisena.

2. On typerää palata abstraktin työn kategoriasta, josta viime vuosikymmeninä on tullut ihmisten elämän kokemuksen konkreettinen tosiasia, ajatukseen erityisten laadullisten määreiden määrittämästä työstä tutkimuksen tai kamppailujen lähtökohtana. Se on "vasemmiston" näkökulma ja sen kriisin katoava perusta, koska juuri vasemmisto ja ay-liike ovat tuijottaneet ja tuijottavat edelleen määrättyyn työhön ja yrittävät edustaa sitä poliittisesti ja ajaa sen etuja sosiaalisesti. Konkreettiin työhön tuijottava poliittinen ajattelu päätyy aina lopulta kannattamaan työpaikkojen säilyttämistä mihin hintaan tahansa ja tämä säilyttäminen voi tapahtua vain työehtoja heikentämällä, työn hintaa alentamalla, työhön pakottamista lisäämällä, oppisopimus-, koeaika- jne. järjestelmiä lisäämällä. Eli, vastoin vasemmiston harhoja, juuri abstrakti työ, työ yleensä, mikä tahansa työ - ja paino on sanoilla abstrakti, yleensä, mikä tahansa - on nykykapitalismissa keskeistä. Tai: hoivatyössä voi konkretisoitua tai lokalisoitua (aktualisoitua) joitakin abstraktin työn piirteitä, mutta hoivatyö ei konkreettisena työnä ole yhteiskunnallisen konfliktin etuoikeutettu paikka – vaikka siellä kenties voidaan nähdä joitakin konfliktien tulevia muotoja. Se, että työ keskittyy esimerkiksi hoivatyöhön tai palvelualoille, ei tee tästä työstä kamppailun ja antagonismin subjektiivista ja poliittista tekijää, siis tekijää, joka jotenkin automaattisesti voitaisiin nostaa poliittiselle tasolle. Kapitalismin toiminta ja sen hallinnoinnin muodot ovat heterogeenisiä. Eikä Kiinan, Intian tai Pakistanin proletariaatti taida kyetä enää muodostamaan sellaista subjektiivista voimaa kuin vanhan maailman proletariaatti aikoinaan, siis siirtymään omista välittömistä tarpeista luokkatietoisuuden ja sitä vastaavan poliittisen organisoitumisen tasolle ja sitä kautta kamppailemaan itse yhteiskunnan muodosta. Tarkoitukseni ei siis ole kieltää paikallisia, lokalisoituneita seikkoja, aktuaalisia tilanteita. Päinvastoin "suurista arvoista" on siirryttävä käytäntöjen tarkasteluun, mutta abstraktin työn ja kontrollien yhteiskunnassa nämä käytännöt eivät ole samoja eivät kohdistu samoihin asioihin kuin teollisessa kapitalismissa.

3. Arvon luomisen, riiston ja eristämisen tila on yhteiskunnan tila, metropolin tila, jossa "luokkasommitelma" muuttuu olennaisesti: siitä tulee sekä horisontaalisesti että temporaalisesti liikkuva. Valta, omaisuus, omaisuudettomuus, voitot, riisto ja alistaminen "lokalisoituvat" yhteiskunnassa ja keskittyvät metropolin tilaan, joka on "rajaton" ja "loputon". Lokalisoitumisen tila ei ole ennalta annettu eikä se välttämättä ole työpaikka, tai – uskaltaisin jopa olettaa - työpaikka on sitä viimeisenä.

4. Kuriyhteiskunnan mekanismit: määrättynä aikana, määrätyssä tilassa määrättyihin tehtäviin pakottaminen saattaa tuntua monelle postfordistisen prekaarin työntekijälle jopa helpotuksena, vapautumisena jatkuvasta ahdistuksesta ja henkisestä alistamisesta, kenties jopa oman paikan (yhteisössä) ja oman ruumiin löytymisenä. Mutta palkkaa ei edelleenkään makseta työstä, vaan alistumisesta. Jos jokin, niin ajatus vakituisesta, turvallisesta työpaikasta on osoitus "väärästä tietoisuudesta", haluttomuudesta tarkastella omaa asemaansa. Kertoa tälle tyypille, että pelastuksesi on vain väliaikaista, on huonojen uutisten tuomista, ja huonojen uutisten tuoja otetaan mielellään hengiltä. Tämä tyyppi ajattelee koko ajan, kuten Josef K Kafkan Oikeusjutussa ajatteli vain hetken, että teurastajan veitsi on helpotus. Toki jonkinmoista taktista merkitystä työpaikkakohtaisilla konflikteilla voi olla.

5. Konflikti ei leviä tehtaista, pajoista ja toimistoista yhteiskuntaan, vaan yhteiskunnasta tehtaisiin ja toimistoihin. Voi olla, että työpaikoille – juuri siksi, että ne ovat "väärän tietoisuuden" pajoja - konfliktit saapuvat viimeisenä. Tämä on ollut nähtävissä jo pitkään, viimeksi nyt Ranskassa. Mutta kuten aina, sen enempää teoreettinen kuin empiirinen aineisto ei saa ketään vakuuttumaan asiasta.

6. Tämä on "teoreettinen näkemys". Emme oikeastaan tiedä mitä tämä yhteiskunnallistunut tuotanto tai metropolin tila on. Kuitenkin, metropolin tila ja abstrakti työ ovat niitä "paikkoja", joissa uusi subjektiivisuus syntyy ja jossa sitä voidaan analysoida. Tietenkin taktisten "katkaisimien", "kynnysten" ja "solmukohtien" löytäminen siitä on hankalaa, varsinkin jos nämä katkaisimet ajatellaan fordistisen yhteiskunnan "konkreettisten kamppailujen" termein. Yhteiskunnallistunut tuotanto, aivotyö jne. on abstraktia, mutta, mutta, mutta... sitä ei voi ymmärtää teollisesta kapitalismista peräisin olevan abstraktin ja konkreetin, teoreettisen ja käytännöllisen, uusintavan ja tuottavan välisen erottelun kautta. Abstraktilla on nyt massa, suhteet painavat. "Paluu työpaikalle" on kuitenkin paitsi pään työntämistä pensaaseen ongelmien edessä, myös pään asettamista pölkylle, näkymättömän (virtuaalisen) voiman tekemistä näkyväksi fordistisen kapitalismin ehdoin.

7. Vasemmiston katastrofaalinen kriisi on selvä osoitus tästä muutoksesta. Sen toistuva vetoaminen työväestöön, työväenluokkaan, työtätekeviin, jopa moralistinen puhe "vähäosaisista", kertoo sen perustan muuttumisesta satunnaiseksi ja pakenevaksi, koska työ, työtehtävät ja suoritukset pakenevat, muuttuvat, katoavat ja vaihtelevat. Tai, Mario Trontia lainaten, jos työväenluokka kärsi 1900-luvulla tappion, niin nyt se on katoamassa kokonaan ("historiallisena subjektina"). Vasemmisto on kenties rakenteellisesti kykenemätön ymmärtämään uutta "luokkasommitelmaa" (kompositiota tai struktuuria, miten vain) nykytuotannon sisällä: aivotyö, aineeton työ, affektiivinen työ. Tai, se mitä työväenluokasta on jäljellä, on pelkkä kuva työstä. Tämä kuva kuitenkin kahlitsee ja lamaannuttaa sitä liian ahkerasti tuijottavan prekaarin kuten imperiaalisen Kaan tanssi lamaannutti sinne tänne hyppivät meluisat bandarlogit Kiplingin Viidakkokirjassa – jota sivumennen sanoen suosittelen kaikille, jotka haluavat ymmärtää Imperiumin logiikkaa. Vasemmistolla, vanhalla sellaisella, ei kuitenkaan ole minkäänlaista todellista luokkaperustaa tai yhteiskunnallista perustaa. Sen olemassaolo on puhtaasti moralistista, tyhjille "suurille arvoille" perustuvaa: Oikeudenmukaisuus, Laki, Hyvinvointi jne. Yksi keskeinen kamppailukysymys on mielestäni estää pakeneminen tai vetäytyminen arvoihin ja fiksoituminen työn konkreettisiin muotoihin.

8. Kontrolliyhteiskunta ja sille luonteenomainen pyrkimys elämän ja yhteiskunnan koko tilan haltuun ottamiseen, sen totalitaarinen intohimo, ei ole merkki vallan kaikkivoipaisuudesta, vaan koko hallinnan järjestelmän heikkoudesta, kyvyttömyydestä ottaa kiinni ja paikantaa yhteiskunnan ja sen sosiaalisen kudoksen liikettä.

9. Migraatiot ovat yksi esimerkki virtuaalisen/aktuaalisen logiikasta. Jos ajatellaan, että globaalistumista luonnehtii yhtäältä pääoman voimakas kansainvälistyminen ja talouden finanssivetoistuminen ja toisaalta valtioiden väliset muuttoliikkeet, migraatiot ja maahanmuuttajat ovat juuri se elementti, jonka kautta nämä globaalit elementit lokalisoituvat, tulevat paikallisesti nähtäviksi. Maahanmuuttajien liikkumisen kautta rakentuvat myös globaalit työmarkkinat ja eri kulttuurit lokalisoituvat ja delokalisoituvat.

10. Näkymättömän, etäisyyden tilallisessa ulottuvuudessa ja ajallisessa epäjatkuvuudessa tapahtuvan toiminnan yhdistäminen ja "nostaminen" pelkästä samanlaisen aseman identifioimisesta poliittisen organisaation luomiseen lienee jollain tavoin tehtävänä ja tehtävissä. Joka tapauksessa se muodostaa nähdäkseni "työläistutkimuksen" kentän (ja kentän avaaminen kohti mennyttä, siis sen historiallinen, ajallinen määrittely on olennaista, koska kapitalismi ja sen uudet kontrollijärjestelmät pyrkivät juuri eliminoimaan ajan, siis subjektiivisuuden itsenäisen rakentumisen elementin: subjektiivisuus ei ole jotain annettua, luonnollista, taivaasta tipahtavaa ja siksi se on luotava; se ei myöskään palaudu edellytyksiinsä).

11. Edellinen on hämärästi sanottu, mutta yritän muotoilla sen seuraavasti: kapitalismin ja riiston tarkasteleminen tilan ja paikkojen tasolla, siis lähtemällä liikkeelle pelkästään pinnalle sirotelluista konkreeteista tilanteista, joiden yhdistäminen yhtenäiseksi kamppailuksi on tavoite, lähtee juuri siitä historiattoman, yksinäisen ihmisen tilanteesta, jonka kapitalistinen kontrollikone yrittää tuottaa: eli työläinen kohtaa maailman mahdollisuudet sen ulkopuolelta, hän on eristyksissä ja hänen elämästään on kadonnut kokonaan ajallinen ulottuvuus, hän näkee edessään vain pelitilanteen, jossa vaihtoehdot tulevat ulkoa eikä hän uskalla ottaa "riskiä", ja elämänvalinnat tehdään vain uran, palkan, eläkkeen jne. varmistamiseksi ja toiset nähdään puhtaasti välineinä.

(Työstä kieltäytyminen, työstä pakeneminen, työn vaihtaminen ovat muiden muassa keinoja sukeltaa abstraktiin "elämään teoriassa", siis siihen epämääräiseen aikaan, josta lähtemällä voidaan sitten tehdä myös jotain. Ei ole outoa, että kysymys omasta ilmaisusta ja "yksilöllisyydestä" toiminnan lopputuloksena eikä sen lähtökohtana, muodostaa nykyään tärkeän poliittisten keskustelujen ohjenuoran.)

12. Kuinka tehdä mahdolliseksi "riskin" ottaminen ja sukeltaminen epämääräiseen aikaan? Perustulojärjestelmä tai biotulo ei ole taloudellisesti utopistinen, kuten väitetään, varsinkin jos se yhdistetään metropolin tilaan, asuntopolitiikkaan, liikkumiseen jne. Sen sijaan se näyttää poliittisesti utopistiselta. Se on tuo kaivattu poliittinen utopia aikakaudella jona kaikki valittavat utopioiden puutteesta.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.