2006-05-14

Uusi työ ja prekariaatti

Jussi Vähämäki

Uusi työ, postfordistinen työ

Miten määritellä uusi työ, jos siitä ei voi oikein sanoa, mitä se on, missä sitä tehdään ja milloin sitä tehdään? Jos se kuitenkin ympäröi olemassaoloamme kuin ilma tai pilvi, kietoutuu ruumiiseemme ja on aina mielessä (on oltava aina valmis, kyvykäs, käytettävissä, useimmiten vielä hyväkuntoinen, kaunis ja nuori, ei saa käyttää päihteitä, olla ylipainoinen jne., koska koko elämä on uhrattava työlle) toisin kuin edeltävät työn muodot.

Ennen kaikkea uusi työ kasvattaa jatkuvasti työn ja elämän abstrakteja, yleisiä kykyjä. Se kaivaa maata toiminnan lähtökohtana olevan yksilösubjektin (joka ei "ole enää herra omassa talossaan", ei historian tekijä eikä ajattelun lähtökohta) jalkojen alta, mutta etäännyttää ihmistä myös erityisistä tehtävistä ja erityisistä tiloista ja irrottaa häntä määrätyistä ja perityistä yhteisöistä. Se korostaa:

1. Yleistä älyä, kykyä ajatella mitä tahansa seikkaa, siis älyn aktiivisutta ja älyllistä toimintaa sellaisenaan (Aristoteleen nous poietikos!)
2. Yleistä kykyä varioida, muunnella, vaihdella tehtäviä, siis yleistä kykyä liikkua tai liikettä sellaisenaan.
3. Yleistä potentiaalisuutta, mahdollisuuksien ylipäätään asemaa ja merkitystä työssä ja tuotannossa.

Yleinen äly, kyky muunteluun ja mahdollisuudet sellaisenaan ovat prekarisaation kautta suoraan riiston kohteena kapitalismin nykyisessä muodossa: tietokapitalismissa tai kognitiivisessa kapitalismissa.

Prekarisaation kohteena ei ole työpaikka tai työsuhde, vaan yleinen äly, liikkuvuus ja muuntelukyky ja elämän mahdollisuudet ylipäätään.

Näiden abstraktioiden sisällä käydään kamppailua uudesta luokkajaosta, alistamisesta ja tulevaisuudesta, kamppailua, joka muokkaa kognitiivisen kapitalismin hahmoa. Eikä pelissä ole se, mitä saa ajatella, minne saa mennä ja mitä saa tehdä tai miten pitää elää, vaan se, saako ylipäätään ajatella, liikkua tai elää ja ilmaista itseään itsenäisesti ja vapaasti. Kyse on siis kamppailusta, jota hyvin yksinkertaisesti käydään demokratian puolesta kapitalismia vastaan.

Mitä prekariaatti sitten on, jos se ei olennaisesti ole epätyypillisissä työsuhteissa, vailla vakituista työpaikkaa olevien ihmisten muodostama joukko?

Se on muoto (perverssi, patologinen ja hajottava muoto, jos niin halutaan), jonka yleinen äly, yleiset tietokyvyt, liikkuvuus, vaihtelu, yhteistyö ja mahdollisuudet saavat kun ne alistetaan yksityiselle (yksilön) voitontavoittelulle, jollekin isännälle tai "erityiselle asialle".

Prekariaatin taloudellinen kamppailu perustulosta on myös välittömästi poliittista: se koskettaa suoraan älyn käyttöä, liikkuvuutta ja elämän mahdollisuuksia, siis demokratiaa ja demokraattista yhteiskuntaa.

Näin on siksi, että äly, kommunikaatio, vuorovaikutus ovat nykyään myös taloudellisen toiminnan keskiössä.

Prekaarisuus on muoto, jonka toisen palveluksessa tehtävä alisteinen työ saa tietokapitalismissa. Se on työn tulevaisuus. Nyt prekaari vain näyttäytyy itsenäisenä yrittäjänä, joka kontrolloi itse omaa työaikaansa ja kantaa toiminnan riskit, mutta hänellä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta arvioida itsenäisesti riskejä ja tehdä itsenäisiä valintoja työn ja koulutuksen suhteen.

Prekariaatti on abstraktin työn, yleisen älyn, yhteistyön, liikkumisen, vaihtelun ja mahdollisuuksien "vieraantunut" muoto tai "tavaramuoto", jos käytetään Marxin termejä.

Prekarisaation ongelma ei ole vakituisen työpaikan puute, vaan yleisen älyn alistaminen, vapaan liikkumisen estäminen, elämän mahdollisuuksien kahlitseminen aina jo ennalta, siis ennen mitään toimintaa ja tekoja. Tässä alistamisessa, estämisessä ja kahlitsemisessa kasvatus, koulutus ja ajattelun kontrollointi niiden "edellytysten" tasolla on olennaisessa asemassa.

(Tässä tilanteessa esimerkiksi erityisten työpaikkojen pelastaminen poikkeustoimin, kuten Suomessa yritetään: a) jakaa prekariaattia sisältä b) kohdistuu pelkästään työvoimaan, sen hintaan ja pyrkii sitomaan työvoiman paikoilleen, estämään sen liikkumisen. Vaatimus perustulosta kohdistuu siksi poikkeustoimia ja viranomaisvaltaa vastaan ja on tässäkin mielessä demokraattinen vaatimus.)

Entä jos käännetään nämä kolme abstraktin työn termiä: yleinen äly, vaihtelu, mahdollisuudet nykytermeiksi, niin voisimme puhua

1. Työn vaatimista yhteistyökyvyistä, kooperaatiosta, kommunikatiivisuudesta ja kielellisyydestä
2. Työn vaatimasta kyvystä muunnella, jäljitellä, kierrättää, oppia, olla opportunisti
3. Työn vaatimasta mahdollisuuksien hyväksikäytöstä, innovatiivisuudesta, kekseliäisyydestä, uudesta, riskeistä, tapahtumallisuudesta

Nämä vaatimukset, jotka korostavat yhteistyökykyä, jakamista, jäljittelyä, tilanteisiin sopeutumista ja performatiivisuutta, ovat kuitenkin uuden työn "raaka-aine", prekaarin työn yhteisöresurssit, joiden toimeenpano ilmenee kuitenkin työn itsenäisyytenä, persoonallisuutena ja uudentyyppisenä asiantuntijuutena. Näistä yleisistä ja yhteisistä työn piirteistä on mahdollista edetä nykytyön "sosiologisempaan" kuvaukseen.

Itsenäisyys, persoonallisuus ja asiantuntijuus

Työn muutoksista puhuttaessa viitataan nykyään useimmiten uudentyyppisten töiden määrälliseen kasvuun. Näihin töihin luetaan erilaiset itsenäisen työn muodot, uudet yrittäjät ja alihankkijat, uudet ammattinimekkeet kehittyneissä palveluissa, määräaikaiset projektityöt jne. Näistä muodostuu laaja töiden kirjo, jonka osuus työn maailmassa kasvaa ja jonka alueelle työllisyyden kasvu keskittyy. Uusien töiden merkitys ei ole kuitenkaan niiden määrässä. Itse asiassa keskustelu työn muutoksista määrällisin perustein on harhaanjohtavaa. Tärkeää on, että uusien töiden kirjo viittaa muutokseen itse työn laadussa: työ on yhä useammin muodoltaan itsenäistä ja määräaikaista. Se, että itsenäisesti työskentelevät ovat tilastollisesti vähemmistöä, ei ole tärkeää, tärkeää on noiden uusien töiden tyypillisyys ja niiden kyky tarjota esimerkki sille, miten työn kehitystä voidaan tarkastella. Historiassa näin on tapahtunut ennenkin: Adam Smithin teoria työnjaosta käytti esimerkkinään nuppineulatehdasta, joka ei aikanaan ollut työn tai tuotannon määrällisesti hallitseva malli, mutta ennakoi tulevaa. Sama koskee uutta "yrittäjämäistä" itsenäistä työtä; se muodostaa esimerkin siitä, minkälaiseksi työ on muuttumassa, ja työn sääntelyn juridiset muodot seuraavat perässä.

"Uuden työn" käsitteen avulla voidaan viitata muutokseen, joka ylittää työn maailman kunkin erityisen alueen rajat. Kyse ei ole osasektorista eikä työn epätyypillisestä muodosta. Kyseessä on pikemminkin näkyvä ilmaus "työjärjestyksen" muutoksesta. Vanha työjärjestys on rikki ja työn maailma on menettänyt selkeät rajansa, kun työ on levittäytynyt yhteiskunnan koko tilaan, muuttunut tilaltaan rajattomaksi, ja kun työ on yhtä lailla murtanut kronologisen ajan rajat ja sulanut koko elämän aikaan.

Muutos johtaa kohti työtä, joka on

1. jatkuvasti itsenäisempää
2. persoonallisempaa, siis henkilökohtaisiin ominaisuuksiin sekoittunutta
3. asiantuntevaa, asiantuntijuutta vaativaa

On kuitenkin huomattava, että kaikki edellä esitetyt työn luonteenpiirteet määrittyvät uudessa työssä uudella tavalla yhteisön ja yhteistyön kautta eikä siitä erillisenä.

Nykyään on olemassa yksi perustava tilanne, joka määrittää kaikkea työtä. Se on kasvanut riski, mikäli sitä tarkastellaan vanhan työn ja pysyvän työsuhteen näkökulmasta. Riskin sijaan voidaan tietenkin puhua myös mahdollisuuksien horisontista tai mahdollisten tapahtumien moneudesta, tapahtumien, joiden suhteen on jollain tavoin varauduttava. Yleisesti ottaen riski on peräisin

1. Työn ja tuotannon organisaatioiden kasvaneesta kompleksisuudesta
2. Työn ja tuotannon organisaatioiden ympäristöjen tai kontekstien ennakoimattomuudesta
3. Markkinakontekstien nopeasta muuttumisesta
4. Työtehtävien ja roolien muuttumisesta epämääräisiksi.

Organisaatioita on mahdotonta hallita alusta loppuun, ympäristössä saattaa tapahtua melkein mitä tahansa, markkinatilanne voi muuttua odottamatta, työtehtävät vaihtelevat jatkuvasti.

Nämä tekijät muodostavat lisääntyvien riskien ulottuvuuden sekä työntekijöiden että yritysten näkökulmasta. Riskien vähentämisen strategioissa korostuvatkin työn uudet luonteenpiirteet, ja itse strategiat voidaan koota kolmeen eri ulottuvuuteen:

1. Itsenäisyyden tai autonomian kasvattaminen
2. Verkostojen laajentaminen ja intensiivisyys
3. Tietokykyjen kasvattaminen

Riski on siis ymmärrettävä ennakoimattomaksi tapahtumaksi, johon on jollain tavoin varauduttava, ja tässä varautumisessa olennaisena apuna on eri toimijoiden kyky itsenäiseen toimintaa, kyky toimia verkostoissa ja kyky oppia jatkuvasti uutta.

Yritykset haluavat nykyään työntekijöitä, jotka kykenevät sopeutumaan erilaisiin olosuhteisiin ja ovat valmiita ottamaan kantaakseen osan yritystoiminnan riskeistä. Työntekijän on oltava "joustava", taipuisa ja sopeutuvainen opportunisti. Mutta tämä ei riitä, sillä samanaikaisesti työntekijän on oltava myös aloitteellinen ja innovatiivinen, uusia tekemisen tapoja keksivä ja soveltava. Työntekijälle asetettu vastuu vastaa yritykselle asettuvaa vaatimusta kohdata toimintaympäristön ja markkinoiden jatkuva vaihtelu, siis mahdollisten tapahtumien ennakoimaton moneus, jonka mukaisesti yritysten on muunneltava toimintaansa.[3]

Mutta suurempi itsenäisyys ei ole pelkkä yrityksen vaatimus työntekijälle, vaan myös työntekijän itsensä tarve, sillä työntekijä kykenee hallitsemaan omaa riskiään vain mikäli hän on sellaisessa tilanteessa, että hän kykenee työskentelemään ainakin jossakin määrin itsenäisesti ja siten arvioimaan toimintansa riskejä. Tästä työntekijän riskinottokyvyn vaatimuksesta ja siis tärkeästä kyvystä seurata, mitä ympärillä tapahtuu ja ottaa se huomioon - siis työskentelemättä sokeana ja kuurona pää pensaassa - seuraa kaksi tärkeätä seikkaa:

1. Työntekijän on oltava taloudellisesti ainakin osittain riippumaton yrityksestä ja siitä, mitä hän kullakin hetkellä tekee
2. Työntekijän on oltava tiedoiltaan riippumaton tai itsenäinen suhteessa yritykseen ja kulloinkin suorittamaansa työtehtävään.

Hänellä on oltava jotakin sellaista ylimääräistä, jotakin "ekstraa", joka ei palaudu suoraan kulloiseenkin tuotantotehtävään. Tämä "ekstra" on sekä yrityksen että työntekijän vaatimus. Sen luominen ja takaaminen nostaa esiin kaksi poliittista vaatimusta:

1. Vaatimuksen perustulosta, joka kykenee takaamaan ainakin osittaisen taloudellisen riippumattomuuden
2. Vaatimuksen koulutuksen, tiedon tuotannon ja tiedon levittämisen instituutioiden irrottamisesta tuotannon ja yritysten sekä työn välittömistä vaatimuksista.

Taloudellinen ja kulttuurinen autonomia/itsenäisyys ovat siis työn ja tuotannon näkökulmasta olennaisia keinoja muutosten ja riskien hallintaan ja uusien mahdollisuuksien luomiseen ja hyväksikäyttöön.

Toisin sanoen, mitä vapaampaa ja itsenäisempää työvoima on, niin

1. Työntekijän kannalta

Työmarkkinat kehittyvät sitä paremmin, mitä enemmän tiedon saatavuus ja kiinnostus uuden tiedon hankintaan ylittävät yritysten välittömät vaatimukset työvoimalle.

2. Yritysten kannalta

Työmarkkinat toimivat ja kehittyvät, kun rakenteet, kuten koulu, yliopisto ja erilaiset erikoistumisväylät antavat mahdollisuuden levittää tietoa, joka ylittää kullakin hetkellä työtä hakevien tiedontarpeen.

Toisin sanoen "ylijäämän" olemassaolo muodostaa voimavaran, jonka avulla (alueelliset) työmarkkinat kykenevät pelaamaan mahdollisuuksillaan eivätkä jähmety olemassa olevan kysynnän/tarjonnan optimaalisen kohtaamisen organisoinniksi. Tästä myös johtuu se, että koulutusta ei voi jättää työntekijöiden tai työnantajien harteille eikä myöskään näiden keskinäisen sopimuksen varaan.

Uuden sosiaaliturvan peruspiirteet ovat kutakuinkin seuraavia: taloudellinen ja tiedollinen itsenäisyys (ei "aktivoiva sosiaaliturva" ja alamaisuuden ja palveluhenkisyyden kasvattaminen); yleisten tietokykyjen ja sosiaalisten suhteiden laajentaminen ja intensivointi ja reversiibelit koulutusjärjestelmät, joissa ei ajauduta "loukkuihin", vaan päästään jatkuvasti oppimaan uutta.

Uuden työn tekijöiden kasvava joukko on näyttänyt perinteisen hyvinvointijärjestelmän rajat ja sen kyvyttömyyden rakentaa sosiaaliturvaa, joka asettuu pikemminkin elämän tasolle kuin työn tai kansalaisuuden tasolle. Omalla tavallaan tämä kyvyttömyys näkyy myös niissä positioissa, jotka halkaisevat uuden työn tekijöiden, prekariaatin joukon:

a) Osa näkee sosiaaliturvan joko suoranaisesti haitallisena, koska se tukee muita kuin heitä ja vääristää näin "kilpailua" tai vähintäänkin irrelevanttina ja pelkästään "luusereiden" elättämisenä. He näkevät työkykynsä täysin "yksilöllisenä" ja muut pelinappuloina oman edun tavoittelussa.
b) Osa taas näkee "hyvinvointivaltion" ja vakituisen työpaikan sekä normaalin työn pelastuksena ja oman asemansa alistumisensa mille tahansa työlle pelkästään väliaikaisena ja satunnaisena.

Näkemykset näyttävät vastakkaisilta, mutta itse asiassa ne täydentävät toisiaan: ensimmäinen on valmis alistamaan kenet tahansa oman menestyksensä varmistamiseksi, ja sille työn sosiaalisuus on vain väline omaan menestykseen (nämä ovat todellisia "yhteistyöpersläpiä"), ja jälkimmäinen on valmis alistumaan mihin tahansa ja kenelle tahansa vakituisen työpaikan toivossa. Kumpikin positio torjuu uudentyyppisen sosiaaliturvan ja uudentyyppisen työoikeuden rakentamisen. Näiden positioiden edellytyksenä on kuitenkin prekariaatin yhteiskunnallistunut työ ja tuotanto, ilman sitä niillä ei olisi mitään olemassaolon mahdollisuuksia. Ne ovat todellisia parasiitteja, jotka elävät pelkästään niille valtion ja oikeuden kautta annetusta feodaalisesta oikeudesta elää toisten kustannuksella.

On totta, että uudet työn muodot syntyvät usein pakon edessä, mutta ne eivät siksi kuitenkaan ole väliaikaisia eivätkä myöskään pelkkiä reaktiivisia vastauksia ulkoa tuleviin vaatimuksiin. Työn muutoksista nousee pikemminkin työn uusi antropologia, joka asettuu suoraan yhteyteen kapitalismin muodonmuutoksen kanssa: työntekijä tuntee työhön liittyvät riskit vahvasti ja siksi hän yrittää hallita riskiä investoimalla omia kykyjään: hän yrittää kehittää tietokykyjään ("yleistä älyä"), sosiaalisia kykyjään ja verkostojaan ("vaihtelua" ja "liikkuvuutta"), itsenäistä tilanteiden hallintaa ja ennakointia ("mahdollisuuksien" horisontin avoimuutta), ja ylipäätään kykyjä, jotka tekevät hänet itsenäiseksi.

Se, mikä edellä mainittuja positioita kuitenkin yhdistää on, että kummassakin tapauksessa työntekijä tuntee jäävänsä vaille sosiaalisia ja koulutuksellisia palveluja, jotka vastaisivat hänen elämäntilanteensa vaatimuksia. Hän tuntee jäävänsä vaille todellista yhteiskunnallista tunnustusta ja kokee tilanteensa yhteiskunnan kannalta ikään kuin täysin yhdentekeväksi.

Joka tapauksessa työn maailman "de-regulaatio" vaatii uuden työoikeuden luomista, oikeuden, jonka mallina ei voi olla vanha säätely paikan, ajan ja tehtävän mukaan. Uusi työ ja sen mukana potentiaalisesti kaikki työ on nykyään oikeudettomassa tilassa, eräänlaisessa poikkeustilassa, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Sillä ei siis ole suurtakaan merkitystä, jos uuden työn monet luonteenpiirteet eivät vielä ole hallitsevia kaikessa työssä. Se, mikä on olennaista, on että niiden tyypillisyys on niiden kyvyssä tarjota malli työn tulevan kehityksen ymmärtämiseen. Ne muodostavat laboratorion uuden kokeilulle ja kokemiselle.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.