2006-05-14

Uusi työ ja prekariaatti

Jussi Vähämäki

Abstrakti, virtuaalinen tai teoreettinen eivät ole totaliteetteja

"Abstrakti työ" ei siis ole yleiskategoria, sen ehdot eivät ole yleisiä ja jäykkiä ehtoja kaikelle työlle. Sen sijaan se on empiirinen, kokemuksellinen kategoria ja sen ehdot taipuvat tapaus tapaukselta. Se on kokemuksen ehtojen paljastumista, joka kuitenkin edellyttää suoraa kokemusta ja kokemista. Tämä abstraktin työn kokemus näkyy esimerkiksi epäluottamuksena määrätyn työpaikan pysyvyyteen ja ylipäätään epäluottamuksena annettuihin ikuisiin rakenteisiin. Kokemus työn abstraktiudesta on ensinnäkin horisontaalista: työtilat vaihtelevat muuttuen epämääräisiksi ja työ pyrkii tilaltaan rajattomaksi, myös työaika muuttuu vaihtelevaksi ja epämääräiseksi, työtehtävät puolestaan vaihtelevat jatkuvasti esimerkiksi teknis-tuotannollisten muutosten takia. Mutta tilallinen, ajallinen ja toiminnallinen vaihtelu ja epämääräisyys hallitsevat myös työntekijän elämän "vertikaalista" aikaa: töiden ja koulutuksen vuorottelu, työhistorian äkilliset muutokset, muuttoliikkeet, uudet työyhteisöt jne. tekevät ihmisen elämänhistoriasta abstraktia, kun elämän edellisiä vaiheita joudutaan tarkastelemaan irrallisina ja ikään kuin lasin tai kalvon takaa ymmärtämättä välttämättä, miksi niihin on aikaisemmin sitouduttu.

Abstrakti voi olla hahmoton, liikkuva, kuin kaasua tai nestettä, ja sellaisenaan todellinen, vaikka se ei olisikaan määrätty tilaan ja aikaan sijoittuva erityinen olio tai teko. Sen ei välttämättä ole oltava totaliteetti, joka kokoaa yhteen erilliset "yksilöt", teot tai oliot. "Yksilöt" artikuloituvat, eriytyvät ja erottautuvat abstraktissa, paakkuuntuvat virtuaalisuuden keitossa, tiivistyvät teoriassa ja kantavat aina tätä yhteistä, virtuaalista ja abstraktia epämääräisyyttä mukanaan. Yhteinen ei ole yksilöistä erotettavissa oleva "yhteinen asia", "yhdistävä tekijä" tai "sosiaalinen" (se ei ole "kitti", välttämätön "uskonto", millä termeillä sitä sitten modernissa sosiologiassa nimitetäänkin).

Nykyaikaisessa työssä työtehtävät eivät usein ole ennalta tarkasti määrättyjä - tehtävät voivat vaihdella hetki hetkeltä tietyn kehyksen sisällä - eikä niiden tekijä ole joku määrätty subjekti ja tämän tietyt kyvyt ja taidot. Työ ja tuotantotehtävät yksilöityvät ja eriytyvät niiden aktualisoitumisen, ajankohtaiseksi tulemisen liikkeessä, joka ei ole luonteeltaan tilallisesti tai ajallisesti peräkkäistä ja joka tapahtuu kerta kerralta uudella tavalla ja uusien suuntaviivojen mukaan. Nykyaikaisen työn virtuoosisuus on peräisin juuri sen abstraktisuudesta. Sille ei ole olemasta valmista oikeaa tapaa, vaan se on tulkittava joka kerta uudelleen, suorituksia on varioitava jatkuvasti. Oikea, "kirjan mukaan" tehty työ, työ, joka vain kertaa aikaisemman suorituksen, ei ole tehokasta ja innovatiivista, koska siinä ei tapahdu oppimista eikä työntekijä paneudu henkisesti työhönsä. Abstrakti työ siis vaatii työntekijän sielun, jatkuvan kiinnostuksen siihen, mitä tehdään, ja joustavuutta, vaihtelua ja innovatiivisuutta tekemisen tavoissa.

Abstrakti työ ei siis tarkoita ennalta olemassa olevaa työn määrättyä muotoa, vaan erilaisten ei valmiiksi muotoiltujen elementtien liikkeiden suhteita. Liike, vaihtelu ja varioiminen ovat siinä keskeisessä asemassa. Tässä vaihtelussa ei ole varsinaisia subjekteja, liikkeen yksiselitteisiä lähteitä, joihin liike ja toimita palautuisi, vaan siinä tapahtuu subjektittomia liikkuvia yksilöitymisiä ja niistä muodostuvia ryppäitä tai "klustereita".

Esimerkiksi Marxin yhteiskunta-analyysin ja durkheimilaisen sosiologian yhteen sovittaminen on sekä metodologisesti että teoreettisesti mahdotonta, koska niillä on eri lähtökohdat ja erilaiset tavoitteet. Se, mikä Marxille on ongelma, jonka rakentuminen pitää selvittää, siis yksilö, erillinen teko tai olio, on sosiologialle annettu lähtökohta ja se, mikä sosiologiassa vaatii selitystä ja on ongelma ja jonka pitäisi ottaa erillisen tosiasian, teon, olion hahmo, on "yhteinen", jolla Marxin käsityksen mukaan ei voi olla erillistä olemassaoloa muuten kuin fetissoituneessa tietoisuudessa, jonka kapitalistiset tuotantosuhteet tuottavat.

Niin sanottu empiirinen sosiaalitutkimus ja sosiologia jakavat modernin käsityksen, jonka mukaan jokaisella erityisellä voimalla on oltava yksilöllinen alkuperä (kuten Thomas Hobbesin teoriassa jokaisella yksilöllä on subjektiivinen oikeus yrittää selvitä hengissä ja tämän subjektiivisen oikeuden pohjalta yritetään rakentaa positiivisen oikeuden järjestelmä). Toisin sanoen, lähtökohtana oleva yksilö ei kykene yksin tai yhdessä kaltaistensa kautta yhteistoimintaan, ja itse asiassa ilman välittäjää tapahtuva vapaa yhdistyminen nähdään järjestyneelle yhteiskunnalle uhkana eikä sen voiman lähteenä ("terroristiverkostona", kuten nykyään usein sanotaan). Siksi tarvitaan jokin yksilöistä erillinen sosiaalisen (vallan tai valtion) instanssi, joka tekee yhteiskunnasta sekä kokonaisuuden, totaliteetin mielessä että antagonistisen tai ristiriitaisen supistamalla kaikki erot…

Kysymys erillisestä yhdistävästä tekijästä, yhteisestä asiasta (kansasta ja valtiosta), "sosiaalisesta" on falski, koska se toistaa ajatuksen autiolle saarelle joutuneesta Robinsonista, täydellisestä yksilöstä yhteiskuntatutkimuksen lähtökohtana. Ja Gilles Deleuzea lainaten voidaan sanoa, että "on vaikea kuvitella tylsempää kirjaa kuin Robinson Crusoe". On myös vaikea kuvitella tylsempää yhteiskuntatutkimuksen perinnettä kuin Robinson Crusoen jalanjäljissä kulkeva porvarillisesta autonomisesta yksilöstä lähtevä tutkimus. On "surullista nähdä lapsien yhä lukevan sitä. Robinsonin näkemys maailmasta lepää täysin omaisuudessa, etkä ole koskaan nähnyt pahemmin moralisoivaa omistajaa". Robinson luo saarellaan juuri ne porvarillisen elämän olosuhteet, jotka hän jätti mantereelle, ja siksi on käsittämätöntä, mihin tarvitaan haaksirikko tai kriisi. Deleuze myös määrittelee hyvin tämän porvarillisen sosiologian erityisluonteen Robinsonin avulla: "Mitään ei keksitä", mitään ei keksitä, koska Robinsonilla on laivassaan kaikkea muuta paitsi alamainen. "Robinsonin kumppani ei ole Eeva, vaan Perjantai, työhön alistuva, onnellinen orjuudestaan... Jokainen terve lukija haaveilee, että Perjantai lopulta syö Robinsonin."

Nyt, sikäli kuin työ ja tuotanto, teot ja oliot muuttuvat enemmän ja enemmän aineettomiksi, sosiologia menettää tämän "perustansa", joka vielä fordistisessa tavarantuotantokapitalismissa oli niin sanotun arkitietoisuuden tai "terveen järjen" vahvistama: tavarat näyttivät elävän itsenäistä, käyttöyhteydestä ja käyttäjästä riippumatonta elämäänsä. Nykyään tavara on vaikeampi erottaa tuottajastaan ja käyttäjästään, joita ilman se menettää heti mielenkiintonsa ja näkyvyytensä ja käyttökelpoisuutensa.

Yksilö yhteiskuntaruumiina

"Tässä muutoksessa ei tuotannon ja rikkauden peruspilarina esiinny sen enempää itse ihmisen tekemä välitön työ kuin se aikakaan, jonka hän tekee työtä, vaan hänen oman yleisen tuotantovoimansa haltuunotto, hänen luonnonymmärtämyksensä ja luonnon hallinta sen nojalla, että hän on olemassa yhteiskuntaruumiina - sanalla sanoen yksilön yhteiskunnallinen kehitys." (Marx, Karl: Grundrisse II, s. 179.)

Tuotannon peruspilari on ihmisen olemassaolo yhteiskuntaruumiina, hänen olemassaolonsa yleisenä tuotantovoimana ja yhteiskunnallisena yksilönä.

Yhteiskuntayksilö, yksilön olemassaolo yhteiskuntaruumiina on kommunismin hahmo, joka realisoituu nyky-yhteiskunnassa. Työskentelemme, elämme, puhumme välittömissä suhteissamme toisiin. Työmme, ajatuksemme ja ilmauksemme edellyttävät toisia, toisten läsnäoloa, yhteistoimintaa.

Se, että yhteiskuntayksilö kommunismin hahmona realisoituu, on todellisesti läsnä yhteiskunnassa, ei tarkoita sitä, että se aktualisoituisi välttämättä vapaana yhteistyönä ja uusien elämänmuotojen luomisena. Pikemminkin sen aktuaalinen muoto on prekariaatti, "epätyypilliset" työsuhteet, pakkojoustot, pakottaminen tekemään mitä tahansa (workfare), alistuminen mihin tahansa.

Kaikki nämä seikat kertovat kuitenkin suoraan, että itse konkreetti työtehtävä ja työaika ovat menettäneet merkityksensä ja ihmisyksilö on olemassa "yhteiskuntaruumiina", yhteiskuntayksilönä.

Yhteiskuntayksilö merkitsee yhteistyön välttämättömyyttä. Tuotanto on yhteistyötä ja työ on yhteistyötä, osallistumista yhteiseen ja toistuvaa paluuta abstraktiin, virtuaaliseen, teoreettiseen yhteiseen, jota jokainen kantaa mukanaan. Tämä yhteinen ei ole erotettavissa siihen osallistuvista (kieltä käyttävistä, kielessä ja kielellä työskentelevistä) konkreeteista ihmisistä ja ihmisruumista. Kieli löytää ilmaisunsa vain erillisten ihmisruumiiden kautta ja niiden yhteistyössä, ja ajatus ihmisruumiista erotetusta kielestä ja ajattelusta on ainakin toistaiseksi järjetön.

Olemassaolo "yhteiskuntaruumiina", yhteiskuntayksilönä tarkoittaa myös älyn yhteisyyttä, yleistä ja yhteistä älyä (General intellect). Se tarkoittaa yhteisiä, yleisiä inhimillisiä kykyjä, jotka ovat erottamattomia erityisistä ihmisistä. Nämä yleiset kyvyt eriytyvät, erottautuvat ja konkretisoituvat erityisinä kykyinä erityisissä ihmisissä. Niistä lähtien, niitä käyttäen ja niihin osallistuen ihmisestä tulee yksilö eikä päinvastoin: yksilönä, "ukkoina" eivät synny sylilapset muualla kuin Suomessa.

Mutta yhteiskuntayksilö, olemassaolo "yhteiskuntaruumiina" tarkoittaa myös väkeä, multitudoa, epämääräistä joukkoa vailla yhteistä, ihmisten konkreettisesta olemassaolosta erotettavissa olevaa asiaa ("sosiaalista") tai valtaa. Se tarkoittaa yhdistymistä ja jäsentymistä erityisiksi ihmisiksi, erityisiksi teoiksi samalla tavoin kuin yleinen äly eriytyy erityisissä mielissä ja erityisinä kykyinä, yhdistymistä, jota ei ohjaa ja kontrolloi mikään ylempi periaate. Yhteiskuntayksilö, olemassaolo "yhteiskuntaruumiina", jota nykyaikainen tuotanto vaatii, kantaa mukanaan absoluuttista valtion vastaisuutta, koska sen voima on yhteistyön voiman erottamattomuus erilliseksi vallaksi ja valtion perustaksi. Uusliberalismin valtionvastaisuus on tämän tuotannon vaatimuksen käänteinen muoto, eräänlainen peilikuva, koska siinä yhteistyö nähdään vaatimuksena (velvollisuutena) valmiille yksilölle ja maailma pelikenttänä oman edun tavoittelulle.

Kyse ei ole välttämättä luokan käsitteen romukoppaan heittämisestä, vaan sen uudesta, liikkuvasta hahmosta. Luonto synnyttää ihmisiä, ei luokkia, mutta se synnyttää "yhteiskuntaruumiita", ei atomistisia Robinsoneja. Näitä "yhteiskuntaruumiita" halkaisevat ja läpäisevät luokkasuhteet, jotka eivät enää määrity tilan/paikan, toiminnan/työn tai ajan/elämän näkyvien puolien mukaan. Luokkasuhteet eivät ole annettuja tai pysyviä, vaan luotuja. Yhteiskunta on siis strateginen suhde, rintamalinjojen liikkuva jakautuminen eikä valmiiksi annettujen ikuisten lokeroiden muodostama hiirilabyrintti.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.