2006-06-01

Spektaakkelin yhteiskunta re-ferō

Guy Debord: Spektaakkelin yhteiskunta. Suomentanut Tommi Uschanov.
Esipuhe Jussi Vähämäki. Kustannusosakeyhtiö Summa 2005.

Mikko Jakonen

IX Ideologia, konflikti, prekariaatti

Historian kulku on konfliktien täyttämää. Ideologia muodostaa tässä kulussa luokkayhteiskunnassa esiintyvän ajattelun perustan. Ideologia ei ole harhaa vaan vääristynyttä tietoisuutta tosiasioista, ja siksi ideologia on todellista - todellista valhetta – ja se myös aiheuttaa todellisia vääristäviä asioita. Spektaakkeli puolestaan materialisoi ideologian ja sitä jouduttaa autonominen tuotantojärjestelmä. Tämä kehitys sekoittaa yhteiskunnallisen todellisuuden ja ideologian, luoden spektaakkelin yhteiskunnan, joka kykenee näin luomaan todellisuuden oman mielensä mukaisesti. Ideologia on siis abstrakti pyrkimys maailmanlaajuisuuteen, joka spektaakkelin maailmanlaajuisen abstraktion ja kuvitelman diktatuurissa löytää itsensä oikeutettuna. Tämä tarkoittaa sirpaleisuuden voittoa. Se mikä oli aikaisemmin ideologian valhetta, muuttuu nyt positiiviseksi "täsmällisyydeksi". Ideologia tarkoittaa sen oman ilmiselvyyden väittämistä. Ei ole enää erilaisia ideologioita, joilla olisi oma nimi, vaan on yksi ideologia, jota ei nimetä: spektaakkelin yhteiskunnan tietoteoreettinen perusta on todellisuudessa itse ideologia, vaikka juuri sen sanotaan kumoavan kaikki ideologiat. Ideologialla ei ole historiaa eikä nimeä, ja siksi ideologioiden historia on taakse jäänyttä aikaa. Ideologiasta on tullut kuollut elävä, ei todellinen todellisuus.

Ideologia – totaalinen ideologia – tulee toteutuneeksi ei-historiallisessa spektaakkelissa, joka on liikkumaton ja muuttumaton. Ideologia täyttyy, kun se hajautuu koko yhteiskuntaan ja kun tämä yhteiskunta käytännössä joskus hajoaa, myös ideologia (joka on "historiallisen elämän viimeinen irrationaalinen este") katoaa. Spektaakkeli huipentaa ideologian, se ilmaisee itsessään kaikkia ideologioita. Se tuo esiin, kuinka ideologia köyhdyttää elämän, orjuuttaa sen. Materiaalisesti spektaakkeli taas ilmaisee ihmisten välisen erottamisen ja toisistaan etäännyttämisen. Se kasvaa tuottamalla yhä lisää esineitä, jotka vieraannuttavat ihmiset yhä pidemmälle toisistaan. Raha on ainoa tarve, joka tässä yhteiskunnassa esiintyy (et tarvitse muuta kuin rahaa, kaiken voi ostaa), ja spektaakkelin yhteiskunta on juuri se, joka synnyttää rahan tarpeen. Raha on kuolleen itsekseen liikkuvaa elämää, joka ulottuu koko yhteiskuntaelämään.

Toisin kuin Marxin Teesejä Feuerbachista teksti esittää, spektaakkeli ei ylitä materialismin ja idealismin vastakkaisuutta, vaan se säilyttää niiden molempien piirteet pakottaen maailman "näennäisen konkreettisuuden" omaksumaan ne. Vanha materialismi, joka näkee maailman representaationa, ei toimintana (Hobbes), ja joka idealisoi aineen (maan päällinen Jumala) saa täyttymyksensä spektaakkelissa, "jossa konkreettiset esineet ovat automaattisesti yhteiskuntaelämän herroja". Idealismin toiminta mielikuvituksena täyttyy taas merkkien ja signaalien teknisessä välityksessä, joka antaa abstraktille ihanteelle aineellisen muodon. Näin siis spektaakkelissa materialismi ja idealismi vaihtuvat toinen toisikseen.

Ideologian ja skitsofrenian välillä vallitsee vastaavuus, joka esiintyy myös siinä talouden prosessissa (spektaakkelissa), jossa ideologia materialisoituu. Yhteiskunta on sitä, mitä ideologia oli aiemmin. Maailmasta on poistettu käytäntö (ideologiassa ei sitä koskaan ollutkaan) ja dialektiikan vastainen väärä tietoisuus tunkeutuu joka paikkaan. Arkielämä on "kohtaamiskyvyn kukistamista", jossa tämä kyky korvataan sosiaalisella hallusinaatiolla, kuvitelmalla kohtaamisesta. Kukaan ei voi tunnistaa toista spektaakkelin yhteiskunnassa (sillä kaikilla on kasvoillaan spektaakkelin antamat valheelliset naamiot), ja sen vuoksi myöskään yksilöt eivät kykene tunnistamaan omaa todellisuuttaan. Ideologia kotiutuu tähän maailmaan, joka perustuu erottamiselle.

Spektaakkelissa (joka on skitsofreenista) ovat toisissaan kiinni totaalisuuden dialektiikan rappio, sekä tulemisen (muutoksen) dialektiikan rappio. Spektaakkeli, joka perustuu erottamiseen ja rajaamiseen, järjestää ihmisille ruudun, rajatun alueen, joka rajaa maailman joka suunnalta latteaksi. Ihmisellä ei ole muita keskustelukumppaneita kuin mielikuvituksen tuottamat. Ne keskustelevat vain ja ainoastaan yksisuuntaisesti omista tavaroistaan ja niiden politiikasta (organisoinnista). Tätä "tietoisuutta" heijastaa spektaakkeli, joka tarjoaa "pakotien" yleistetystä autismista (valheellisiin, keinotekoisiin kokemuksiin: "jos jossain vielä on elämää, niin sitä on televisiossa"). Minän ja maailman välillä ei ole enää rajaa, jossa minä kukistuu maailman alle, joka on yhtä aikaa läsnä ja poissa. Näin häviää myös toden ja epätoden raja, koska se tukahduttaa kaiken välittömästi eletyn totuuden ilmentymisen spektaakkelin tarjoamalla epätotuuden todellisella läsnäololla. Yksilön täytyy hyväksyä vieras arkitodellisuus passiivisesti, mikä johtaa erityiseen hulluuden muotoon. Tässä hulluudessa ihminen yrittää turvautua erilaisiin tekniikoihin ja teknologioihin kuvitellen, että hän on oman kohtalonsa herra, että hän näillä maagisilla tekniikoilla (televisiolla, tietokoneella, kännykällä, wapilla ja niin edelleen) kykenee hallitsemaan spektaakkelia. Tekniikoiden eli tavaroiden kulutus on vastaus viestiin, jota spektaakkelin suvereeni monologina lähettää: mutta tähän viestiin ei voi vastata, koska se on yksisuuntaista. Representaation tarpeesta tulee erityinen tarve, joka korvaa sen tunteen, jonka ihminen kokee ollessaan täysin olemassaolon marginaalissa.

Spektaakkeliin kohdistuvan kritiikin totuuden etsiminen on hidasta, eikä se tapahdu missään nimessä nykyhetken säännöillä. On liittouduttava spektaakkelin vihollisten kanssa, mutta myös hylättävä heidät silloin, kun viholliset eivät ole aktiivisia. Ei tarvita välitöntä tehokkuutta, sillä välitön tehokkuus toteuttaa vallitsevan vallan ja nykyhetken lakeja. "Spektaakkelin ylittämiseen kykenevän kritiikin on osattava odotella."

Ihmisten on vapautettava itsensä, sillä se on vapautumista nurin kurin kääntyneen totuuden aineellista perustoista. Ihmisen vapauttavaa tehtävää eivät voi suorittaa yksilöt, yhteiskunta-atomit, eivätkä näistä atomeista koostetut massat (kollektiivit, puolue), vaan ainoastaan luokka, joka "kykenee purkamaan kaikki luokat ja alistamaan kaiken vallan vieraannuttamisen tuhoavalle toteutuneen demokratian muodolle – neuvostoille, joissa käytännöllinen teoria kontrolloi itseään ja tarkkailee omaa toimintaansa." Tätä vapautumista ei voida siis suorittaa ennen, kuin yksilöt ovat sidoksissa suoraan yleismaailmalliseen historiaan: vuoropuhelun on tartuttava "aseisiin asettaakseen omat ehtonsa maailmalle". Vallankumoukseen kykenevä luokaton luokka on prekariaatti.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.