2006-06-01

Spektaakkelin yhteiskunta re-ferō

Guy Debord: Spektaakkelin yhteiskunta. Suomentanut Tommi Uschanov.
Esipuhe Jussi Vähämäki. Kustannusosakeyhtiö Summa 2005.

Mikko Jakonen

VIII Kulutus ja taide

Kulttuuri on historiallisissa yhteiskunnissa, jotka ovat jakautuneet luokkiin ja eristetty toisistaan, paikka, josta etsitään kadonnutta yhtenäisyyttä. Debordin mukaan: "kulttuuri on tiedon sekä eletyn representaatioiden yleinen alue; tämä tarkoittaa, että kulttuuri on yleistämisen valtaa, joka on olemassa erillään, älyllisenä työnjakona ja älyllisen jaon työnä." Koska kulttuuri siis eristäytyy muusta elämästä, alkaa siitä samalla tulla imperialistinen alue, joka sisällyttää kaiken muun itseensä, joka samalla paradoksaalisesti tuhoaa sen autonomian. Historiallisten yhteiskuntien kulttuurin kehityksen perustana on Debordin mukaan perinteen ja innovaation taistelu, joista innovaatio on lopulta se, joka voittaa. Tätä kulttuurista innovaatiota vie eteenpäin ainoastaan totaalinen historiallinen liike, joka pyrkii lopulta tukahduttamaan kaiken erottamisen (tullessaan itsestään tietoiseksi). "Jumalan kuolema" (perinteen häviäminen) on ilmaisu yhteiskunnasta, jossa sitä itseään koskeva tieto on kasvanut nopeasti ja jossa historia on ymmärretty kulttuurin sydämeksi. Samalla hetkellä kun tämä ymmärretään, kun täydellinen kritiikki tai jokainen itsenäiseksi tullut tiedonala saavuttaa itsetietoisuutensa, ne myös hajoavat. Tämä johtuu kulttuurin vieraantuneisuudesta (siitä että kulttuuri on erotettu), joka tuomitsee tällaiset projektit katoamaan. Kulttuuri siis tuhoaa vanhan elämäntavan, mutta johtuen sen vieraantuneisuudesta se ei ole muuta kuin älykkyyttä ja aistivaa viestintää, joka pysyy nyky-yhteiskunnassa, joka on vajaa tai vaillinainen (yhteiskunta, jossa ei ole "todellisuutta" vaan "spektaakkeli", pysyy itsekin vajaana). Kulttuuri on sellaisen maailman mieli, mikä ei ole vielä tarpeeksi mielekäs.

Kulttuurihistoria, jota edellä on käsitelty, voi loppua kahdella tavalla: joko sen itsensä ylittämisenä totaalisessa tai todellisessa historiassa, tai sitten spektaakkeliyhteiskunnan "kulissina", kuolleena objektina, joka on tarkoitettu vain ja ainoastaan spektaakkelin pohdiskeluun. Ensimmäinen näistä on osa yhteiskuntakritiikkiä, toinen luokkavallan puolustusta. Nämä puolet ovat olemassa yhtä aikaa, kaikilla tiedon ja aistimellisten representaatioiden alueilla (taiteessa). Tieto muuttuu siis sirpaleiseksi (tieto ja tiedon alat erotetaan toisistaan), jonka jälkeen sirpaleet alkavat kasaantua yhteen (kuten suvereeni tekee, erotetut täytyy tuoda yhteen). Tiedon sirpaleet ovat käyttökelvottomia, koska yhteiskuntakritiikin on hylättävä kaikki omat tietonsa, jotta se voisi hyväksyä olemassa olevat olosuhteet (äärimmäisen spektaakkelin). Tämä sirpaleiden kasauma, käyttökelvoton tieto, näennäinen yhteiskuntakritiikki (sosiologia, politiikan tiede, yhteiskuntapolitiikka, hallintotiede ja niin edelleen) alkaa vastustaa käytännön teoriaa (ainoaa vallankumousta edistävää tietoa), joka on paradoksaalisesti ainoa tiedon muoto, joka pitää näitä sirpaleita tosina (tätähän eivät tieteenalat itse tee, mikä näkyy niiden surkeasta orientaatiosta ja vieraantuneesta asenteesta itseensä), koska ainoastaan käytännöllinen teoria tietää, kuinka näitä tiedon sirpaleita käytetään. "Tieteen" erikoisalat, sirpaloitunut tieto ei tiedä, mitä se itse tekisi tuottamallaan tiedolla, joten yleensä se päätyy palvelemaan suvereenia. Toisessa tapauksessa, siis luokkavallan puolustamisessa, aiemmin yhteisöllinen kieli tuhoaa itsensä (kritiikissä) ja asettuu vastustamaan kielen keinotekoista rekonstruktiota tavaraspektaakkelissa, joka on "elottoman kuvitteellinen representaatio". Näin tapahtuu, koska myyttisen yhteiskunnan hajotessa häviävät kaikki viittaukset yhteisölliseen kieleen niin pitkäksi aikaa, että todellinen nouseva yhteisö voi ylittää toimimattoman yhteisön repeämän. Näin käy myös taiteelle, jonka itsenäiseksi alueeksi julistautuminen (eroaminen uskonnosta ja myytistä, sen "palvelutehtävästä") tarkoittaa samalla sen hajoamisen alkamista.

Taiteen hajoaminen (mätäneminen) yhdistyy viestinnän kielen katoamiseen. Taiteen mätäneminen on liike, joka ilmaisee sen, ettei yhteisöllistä kieltä voida löytää yksipuolisesta johtopäätöksestä, joka historiallisessa yhteiskunnassa saapuu aina liian myöhään. Historiallisessa yhteiskunnassa tämä yksipuolinen (suvereenin) päätös puhuu aina vain monologia, kertoen "todella eletystä", samalla myöntäen eletyn puutteen. Nyt kun taide rapautuu ja hajoaa, kun monologi ei enää toimi, on yhteisöllinen kieli löydettävä käytännöstä, jossa toiminta ja kieli yhdistyvät. On otettava haltuun vuoropuhelun yhteisö ja leikkisä suhde aikaa, se mitä "runollis-taiteelliset" teokset ovat representoineet. Hegeliä mukaillen Debord väittää, että "taiteen suuruus alkaa ilmetä vasta elämän iltaruskossa".

Barokki on ensimmäinen vaihe, jossa historiallinen aika ilmaisee itseään taiteen alueella. "Barokki on keskuksensa menettäneen maailman taidetta." Barokki on muutoksen taidetta, se on taidetta kosmologisten ja maallisten hallitusten myyttisen järjestyksen jälkeen. Koska barokki on muutoksen taidetta, kantaa se sisällään myös katoavaisuuden periaatetta, jonka se havaitsi myös ympäröivästä maailmasta. Barokki valitsee elämän ikuisuuden sijaan, se valitsee teatraalisen juhlan. Barokki viittaa jatkuvasti konstruoituun paikkaan, somistettuun tilaan, joka on oman itsensä yhdenmukainen keskus. Keskus on käytävä, joka jakaa puutarhat, talot, tilat: se on raja, joka ylläpitää tasapainoa dynamiikassa. Debordin mukaan barokin linjaa noudattaa romantiikasta kubismiin yhä individualistisempi negaation taide, joka on uudistunut kunnes taiteen alue on täysin sirpaloitunut.

Kun historiallinen leikkisä taide katoaa – taide, jonka funktiona oli viestiä eliitin tai aristokratian sisällä – heijastaa tämä sitä, että "kapitalismilla on hallussaan ensimmäinen luokkavalta, joka tunnustaa olevansa vailla mitään ontologista ominaisuutta: sen juuret talouden yksinkertaisessa ylläpidossa merkitsevät samalla kaiken inhimillisen herruuden katoamista". Nähdäkseni Debord tarkoittaa, että Descartesista lähtien fyysinen maailma on perustunut metafysiikkaan tai matemaattiseen universumiin (joka on "todellisesti" ääretön, kun taas fyysinen maailma on "epätodellisesti" ääretön, siis epämääräinen), mutta metafyysinen maailma on taas perustunut Jumalaan, joka ei puolestaan perustu mihinkään (näin Cartesius itse asian ilmaisee Metodin esityksessä). Jumalan kuoleman jälkeen, Herruus ei enää välitä maailman suhdetta tyhjyyteen, vaan itse asiassa maailma perustuu "suoraan" tyhjyyteen, tai kuten varhaiset atomistit sen toteavat, maailma perustuu siihen, että on atomeita ja tyhjyys. Liberalistisessa kapitalismissa ei ole muuta kuin individejä ja tyhjyyttä: yksilöitä ja ääretöntä tilaa.

Debordin mukaan barokin kokonaisuus löytyy nykyajan tavasta kuluttaa menneisyyden taiteen kokonaisuutta. Taide kootaan retrospektiivisesti ja sitä kulutetaan menneisyyden taiteen kokonaisuutena. Taide relativisoidaan epäjärjestykseksi, joka itsessään muodostaa "korkeamman tason" barokkirakennuksen, jossa niin barokkitaide kuin kaikki sen uudet tulemiset sulautetaan toisiinsa. Kaikkien aikojen ja sivilisaatioiden taiteet hyväksytään nyt yhdessä (ja asetetaan näytteille samaan tilaan, kaupunkiin, ja jopa samaan museoon). Taiteesta (kuten kaikesta muustakin, kuten luonnosta) rakennetaan muistojen kokoelma, joka on samalla taidemaailman loppu, mikä johtuu siitä, että museoiden aikakaudella ei taiteellista viestintää voi enää olla olemassa. Näin on, koska kaikki taiteen monumentit voidaan hyväksyä yhdessä, koska samalla kun viestinnän yleiset ehdot katoavat, ei myöskään mikään taidesuunta kärsi sen oman viestinnän erityisehtojen katoamisesta.

Yhteiskunnassa, jossa historiaa ei vielä eletä ja joka on samalla hajoamisen yhteiskunta, taide on muutoksen taidetta ja toisaalta sen ilmaisemista, että mikään ei voi muuttua. Samoin kuin utopiat, jotka vaativat absoluuttisia parannuksia yhteiskuntaan, myös suureellisia mullistuksia vaativa taide tietää itsekin, että sen vaatimat muutokset eivät voi todella tapahtua. Taide on avantgardistista, kuitenkin olematta sitä. Taiteen oma katoaminen on kaikkein avantgardistisinta taidetta: tästä esimerkkinä ovat dada ja surrealismi. Ne pysähtyvät, koska proletaarien vallankumous pysähtyy samaan aikaan. "Dadaismi halusi tukahduttaa taiteen toteuttamatta sitä, ja surrealismi halusi toteuttaa taiteen tukahduttamatta sitä." Tukahduttaminen ja toteuttaminen ovat situationistien mukaan taiteen ylittämisen piirteitä, joita ei voida erottaa.

Spektaakkelin yhteiskunnassa esiintyvä spektakulaarinen kulutus on kulutusta, joka kuluttaa vanhaa kulttuuria pitäen sen kuitenkin jähmettyneessä muodossaan. (Tämä tarkoittaa myös sitä, että voidaan sanoa mitä asiat ovat: "Descartes ei ollut poliittinen" ja niin edelleen. Toisin sanoen, historia ei tule eläväksi, se ei tule käytäntöön, se ei muutu. On kuitenkin todettava, että Descartes oli poliittinen, oli spektaakkelin yhteiskunnan tiede siitä mitä mieltä tahansa.) Se kuluttaa myös negatiivisia ilmentymiään (sen "vastustajia"), niiden toistoa kulttuurin alueella. Tämä on sanoinkuvaamattoman sanomista. Taide, joka toistaa tätä, saa tunnustusta, sillä se mainostaa yhtäpitävyyttä vallitsevan tilanteen kanssa, siis sen kanssa, että mitään viestintää ei ole. Spektaakkelin mekanismit, jotka yrittävät hukuttaa historian kulttuuriin, tukevat uuskirjallisuuden ja uustaiteen paradigmoja, jotka kertovat pohdiskelevansa kirjoitusta sen itsensä vuoksi, eli kaikenlaisia "metalyriikan", "metaproosan" ja niin edelleen muotoja. Nämä muodot ne näyttävät spektaakkelissaan uutena, muodot, jotka ilmoittavat, että viestittävissä oleva on todellisuudessa hajonnut, että viestittävää ei ole. Samalla kasataan monimutkainen uustaiteellinen ympäristö (yleensä ryhmä- tai tiimityöllä), joka koostuu hylätystä tavarasta (tavarasta, jolla toisinsanottuna ei ole käyttö-, eikä vaihtoarvoa). Näin myös kaupunkisuunnitteluun sotketaan taide, ja "taide tulee kaupunkiin". Kyse on yhteisöttömän rekonstruktiosta, jolla kapitalismi pyrkii muovaamaan sirpaleista persoonan. Kyse on Victor Frankensteinin -projektista, jossa kuolleista osista pyritään rakentamaan elävä olento – hirviö.

Debord ennustaakin aivan oikein: kulttuurista tulee spektaakkelin yhteiskunnan tähtituote, se mitä kulutetaan ja jonka tuottamisesta ja kierrättämisestä maksetaan hyvin. Tiedon kulutus, jakojen tuottaminen muodostaa yhä suuremman osan yhteiskuntien BKT:stä. Kulttuuri ja tieto vetää taloutta, kuten auto ja rautatie aikaisemmin, elämmehän "tiedon valtatiellä", kuten Bill Gates asiaa kutsuu. Syntyy siis tietojen kasauma, tietojen, jotka eivät kuitenkaan välitä tai viesti varsinaisesti mitään muuta kuin sen, että ne ovat tietoa. Tiedon kasauma oikeuttaa yhteiskunnan, jossa ei ole oikeutusta (toisinsanottuna Mielivallan yhteiskunnan), ja näin luodaan väärän tietoisuuden yleinen tiede. Tämä tieto ei ajattele omaa materiaalista perustaansa spektakulaarisessa järjestelmässä ja se päätyy kertomaan meille, että asioilla ja materiaalilla ei ole mitään tekemistä kuvien, moraalin, etiikan, politiikan ynnä muun sellaisen kanssa. Tämä on ilmiselvä vale, mutta spektakulaarisen muotonsa vuoksi se on totuudellinen vale.

Ajattelu, joka pyrkii ilmentymien (tai ilmiöiden) yhteiskunnallisen järjestäytymisen ajatteluun, peittyy aliviestintään, jota se itse puolustaa. Ajattelu ei huomaa kaiken taustalla olevaa konfliktia. Järjestelmä perustuu valtaan, joka ei vastaa, erikoisasiantuntijoihin, jotka tietävät, että heitä katsovat olennot ovat halveksuttavia, tietämättömiä. Tämän vuoksi "ei ole tyhmiä kysymyksiä" mutta silti "kaikkeen ei tarvitse, eikä voi vastata". Ääliömäiset asiantuntijat sanovat itsestäänselvyyksiä televisiossa, yliopistolla ja kouluissa päivästä toiseen, ja tätä kutsutaan "tietoyhteiskunnaksi". Ainoa tieto, jota yhteiskunnassamme on, on tietoa siitä, että todellisuudessa mitään ei tiedetä. Oppineisuuden osoittaminen on tosiasiassa sen osoittamista, että ei osaa mitään muuta kuin sen, minkä jo osaa, sen mikä on itsestään selvää.

Koska spektaakkelin yhteiskunta erikoistuu ja sen järjestelmä monimutkaistuu jatkuvasti (syntyy uusia "tupsujuuria" kuten Deleuze ja Guattari sen sanovat Rhizomessa), syntyy myös uusia ongelmia ja tieteitä, jotka näitä ratkovat. Syntyy sosiologia, joka tutkii "erottamista sen oman käsitteellisen ja aineellisen välineistön avulla yrittäen näin kritisoida spektaakkelia spektakulaarisesti". Strukturalismin valtaamilla aloilla esiintyy puolestaan spektaakkelin apologia, joka on ajattelemattomuuden ajattelua, antifilosofiaa, virallista muistinmenetystä. Molemmat ovat alistavaa ajattelua, eikä niistä kumpikaan ymmärrä dialektisesta metodista mitään.

Tuhlauksella on spektaakkelin yhteiskunnassa erityinen tarkoitus. Sen irrationaalisuus takaa talouden rationaalisuuden, ja ilman tuhlausta talouden rationaalinen valta romahtaisi. Tavara on itse säätänyt ne lait, jotka erottivat yksityiselämän erilliseksi todellisuudeksi, ja sen myöhemmän takaisinvaltauksen, joka tapahtuu spektaakkelin yhteiskunnassa kuvien kulutuksena. Kuvan yhteiskunnan totuus on negaatio. Syy siihen, että elämme spektaakkelin yhteiskunnassa, ei ole se, että moderni ihminen on "liikaa katsoja" (mikä hullunkurinen ajatus se onkaan). Spektaakkelin yhteiskunta ja näennäistapahtumien spekulointi ja kontemplointi johtuvat siitä, että ihmiset eivät itse elä tapahtumia. Historia liikkuu modernissa yhteiskunnassa kuin aave (kommunismin aave), ja tämän uhkan vastapainoksi on luotava näennäishistorioita kaikilla elämän alueilla, jotta "jäädytetyn ajan uhanalainen tasapaino saataisiin säilymään". Strukturalismi pyrkii tekemään hetkellisestä jäädytetyn ajan aikakaudesta lopullisen tasapainotilan, sillä se vastustaa historiaa ja muutosta, eivätkä siihen sitoutuneet ihmiset tai tieteet kykene muuhun kuin palauttamaan kaiken todellisuuden (ja myös kaiken aikaisemman todellisuuden) nykyisen järjestelmän olemassaoloon (á la Orwell).

Strukturalismin kategoriat ilmaisevat olemassaolon muotoja ja ehtoja. Yhteiskuntaa ei voida arvioida eikä ylistää sen pohjalta, että pidetään totena sitä kieltä, jota se puhuu itsestään (niitä kategorioita ja olemassaolon ehtoja, joita se olemassaololle antaa). Spektaakkelin tietoisuus voidaan selittää vain materiaalisesti elämän ristiriitojen kautta. Strukturalismi ja sen tyrkyttämät rakenteet ovat valtion takaamaa ajattelua, sen kategoriat pitävät spektaakkelin viestintää absoluuttisena. Strukturalismi on eloton unelma, ja tutkiessaan itse viestien koodia se osoittaa, että spektaakkelin yhteiskunnassa ei ole muuta kommunikaatiota kuin hierarkkisten merkkien ryöppy.

Myös Debordin käyttämä spektaakkelin käsite voidaan rekuperoida, millä pyritään lopulta oikeuttamaan itse spektaakkeli. Mikään ajatus ei voi johtaa spektaakkelin ulkopuolelle, vaan ainoasta spektaakkelia koskevien ajatusten ulkopuolelle. Jotta spektaakkelin yhteiskunta voitaisiin todella tuhota, on ihmisten pantava liikkeelle käytännöllinen voimansa, joka yhdistää spektaakkelin teorian negaation käytännöllisen virtaan. Vallankumouksellisen taistelun uusi alku ei voi tulla tietoiseksi itsestään, ellei se luo spektaakkelin kritiikkiä, "joka on teoria sen todellisista ehdoista, nykyhetken sorron käytännöllisistä ehdoista". Spektaakkelin teorian tulee paljastaa se salaisuus, jota negaatio tai vallankumous voi olla. Tämä ei tarkoita utopian luomista tai nopeaa mullistusta vaan pitkäaikaista prosessia. Se tarkoittaa, että proletariaatti muotoilee uudelleen tavoitteensa ja vaatimuksensa, jotta pitkäkestoinen toteuttaminen voisi onnistua. Teoreettista taistelua ja käytännöllistä taistelua ei voida erottaa kuin korkeintaan näkökulmana. Kriittisen teorian on oltava osa yhteiskunnan mittakaavassa tapahtuvaa liikettä.

Tätä liikettä varten on luotava oma, kriittisen teorian negaation tyyli (ei tyylin negaatio). Kielen on oltava ristiriitaista ja dialektista niin muodoltaan kuin sisällöltäänkin. Se on yhtä aikaa niin vallitsevan kokonaisuuden kuin myös historiallista kritiikkiä. Negaation tyyli aiheuttaa skandaalin kielioppien, pilkunviilaajien, lyhyiden lauseiden ja itsestäänselvyyksien takojien keskuudessa. Negaation tyyli käyttää jo olemassa olevia käsitteitä, mutta uudella tavalla, siten että nuo käsitteet alkavat taas todella elää ja liikkua, eivätkä enää pysy "määritelmissään". Se, joka määrittelee käsitteen, antaa kuoliniskun elämälle, ja pyrkii muuttamaan käsitteet käsitteiden kuviksi, "trendikkäiksi käsitteiksi", joita yliopistomaailma rakastaa ja joita omitaan ja hylätään samaan tapaan kuin mitä tahansa tavaraa. Kaikki elävät käsitteet ovat myös tuhoutuvia, kuolevia: ne eivät vain mene pois muodista kuollessaan, vaan ne häviävät olemassa olosta. Ainoastaan niiden muisto jää elämään, mutta se onkin toinen asia.

Negaation tyyli sisältää oman kritiikkinsä (immanentin kritiikin). Sen on ilmaistava oma ylivaltansa kaiken menneisyytensä suhteen. Dialektinen teoria on liikettä, joka sisältää negatiivisen hengen ja myös jäljen sitä muokanneesta ajattelusta. Tätä on teoreettinen tietoisuus liikkeestä, jossa liikkeen oman jäljen on oltava läsnä ja joka ilmenee käsitteiden välisten vakiintuneiden suhteiden kumoutumisena ja edeltäneen kritiikin detournauksena. Tätä kritiikkiä ja sen tyylejä olivat esimerkiksi Hegelin genetiivin kumoaminen ja Feuerbachin tapa korvata subjekti predikaatilla, joka ilmenee Debordin mukaan käytännössä parhaiten Marxin Filosofian kurjuudessa. Detournaus horjuttaa kritiikin varhaisempia johtopäätöksiä, joista on tullut "totuuksia" (eli valheita). Tätä detournauksen käytäntöä hyödynsi myös Kierkekaard, joka sulautti omaan tekstiinsä muita tekstejä ja käsitteitä, jotka ilmenivät näin ollen täysin uudella tavalla. Tämä käytäntö säilyttää etäisyyden virallisiin totuuksiin. Jotta aatteet voisivat siis parantua, on plagiarismi ja sanojen käyttö välttämätöntä. Detournaaminen on vastakohta lainaamiselle ja sitaateille, sillä nämä edustavat teoreettista auktoriteettia, sitä, että mennään toisen selän taakse piiloon, eikä uskalleta itse osallistua teoreettiseen taisteluun. Detournaus ei osallistu sirpaleiseen maailmaan, jota lainaukset edustavat, vaan menee mukaan liikkeeseen. Detournaus on anti-ideologian virtaava kieli. Detournaaminen on tietoinen siitä, että viestinnässä ei voida koskaan taata mitään lopullisesti ja "todella". Sitä kieltä ei voi vahvistaa mikään muu mittapuu: sitä ei voida verrata. Se itse omassa johdonmukaisuudessaan voi vahvistaa totuudenmukaisuuden siemenen, jonka se tuo esiin. Detournaus perustaa ajamansa asian omaan totuuteensa, tämänhetkisenä kritiikkinä. Detournauksen on osoitettava, että teoria ilman käytäntöä ja osallistumista historiaan ei ole mitään. Detournauksen väkivalta horjuttaa teoriaa ja tekee siitä elävää, kun se kohtaa historian (todella elävän detournaajan) nuhtelun.

Ainoastaan kulttuurin todellinen negaatio voi säilyttää kulttuurin merkityssisällön, mutta se ei voi olla kulttuurillinen. Ristiriidan kielessä kulttuurikritiikki näyttäytyy yhtenäisyytenä, koska se sisältää koko kulttuurin: tiedon, taiteen, runouden ja niin edelleen. Tämä kulttuurin kritiikki ei ole erossa koko yhteiskunnan kritiikistä. "Vain tämä yhtenäistynyt kriittinen teoria voi kohdata yhtenäistyneen yhteiskunnallisen käytännön."

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.