2006-06-01

Spektaakkelin yhteiskunta re-ferō

Guy Debord: Spektaakkelin yhteiskunta. Suomentanut Tommi Uschanov.
Esipuhe Jussi Vähämäki. Kustannusosakeyhtiö Summa 2005.

Mikko Jakonen

VI Ajan kierto spektaakkelissa

Tuotannon aika on samanpituisten jaksojen ääretön kasauma. Tavara-aika on palautumattoman ajan abstraktio, jonka osien tulee olla suhteessa tasa-arvoisia. Tämä aika on homogeenista, se on vaihdettavaa. Aikaa siis devalvoidaan, ihmisen kehityksen vastakohtana. Tavara-aika on siis inhimillisen kehittymättömyyden aikaa. Tavara-aika saa muotonsa kulutettavassa ajassa, joka palaa yhteiskunnan arkeen palaavana näennäissyklisenä aikana.

Näennäissyklinen aika on tuotannon hyödykeaika kulutuksen valeasussa. Se on tavaraa – homogeenista (vaihdettavaa) ja laadutonta (pelkkää määrää): silti se yrittää näyttää sarjalta yksilöityneitä hetkiä. Näennäissyklinen aika on nimensä mukaisesti "toisen luonnon" aikaa: keinotekoista ja tuotettua, kulutettavaksi tarkoitettua aikaa. Arkipäivä on sille alisteinen, ja siksi arki ei ole alisteista luonnonjärjestykselle vaan toiselle luonnolle, näennäisluonnolle. Tästä syystä näennäissyklinen aika uppoaa arkeen ja työhön niin "luonnollisesti", se saavuttaa oman luonnonkaltaisen syklisen rytminsä: keinotekoinen syklinen aika nojaa luonnollisen syklisen ajan jäännöksiin ja toisaalta takertuu ihmisen lajiominaisiin ominaisuuksiin. Keinotekoinen luonnollinen aika muokkaa uusia homologisia, mutta luonnonkaltaisia yhdistelmiä: yön ja päivän, viikon työn ja viikonlopun levon, lomakaudet ja niin edelleen. Maailmasta muokataan keinotekoinen syklinen, luontoa muistuttava järjestelmä. Ajan tuottaa teollisuus, ei luonto. Samalla aika on itse kulutettava tavara, joka kokoaa yhteen yksityiselämän, talouselämän ja poliittisen elämän. Kulutettavaa aikaa käsitellään kuin raaka-ainetta, ja se on sitä uusille tuotteille, jotka tulevat markkinoille järjestettynä ajankäyttönä. Tuotteesta voi tulla raaka-aine toiselle tuotteelle, kuten Marx Pääoman ensimmäisessä osassa esittää. Toisaalta teollisuus myy luksusaikayksikköjä, joita ovat palvelut ja vapaa-aika. Tähän sisältyy spektakulaarinen ympäristö, turismi, kulttuurin kulutus, ja itse seurallisuuden myynti. Tavarasta, joka on aikaa, voidaan maksaa luotolla (tai etukäteen) kuten kaikesta muustakin tavarasta.

Näennäissyklinen aika on siis spektakulaarista aikaa. Se on sitä niin kuvien kulutuksen aikana kuin myös ajan kulutuksen kuvana. Ajan säästäminen "todellisessa elämässä" – kuten ruuan valmistuksessa tai pyykinpesussa – lisää aikaa kuvien katseluun ja niiden kontemplointiin. Tämä osa on siis kuvien kulutuksen aikaa. Ajan kulutuksen kuvaa hallitsee vapaa-aika ja lomailu, joiden esitetään olevan tavoittelemisen arvoisia, kuten muutkin tavarat. Nämä tavarat ovat osa syklistä kiertokulkua, joiden paluuta odotetaan (kesälomat, joululomat), kuten muitakin tavaroita (puolukat, ravut, sienet jne.). Näissä hetkissä (lomalla) nähdään ennen kaikkea spektaakkeli, jota jäljitellään. Se, mitä ihminen on aidoimmillaan, eli lomalla, paljastuu aidommin spektakulaariseksi elämäksi. Aikakausi esittää itsensä juhlivana aikakautena, vaikka se on aikakausi ilman juhlia. Yhteiskunta, jossa ei ole yhteisöä ja luksusta, ei kykene osallistumaan elämän ylenpalttiseen kulutukseen. Nykyaikaisen olemassaolon ajalla ei ole käyttöarvoa, tai ainakin se on sitä ylistetympää, mitä vähemmän sitä on. Ajan julkisuus on kaikki kaikessa. Samalla myös spektakulaarinen, abstrakti aika on ristiriidassa yhteiskunnallisen työn kanssa. Syklinen aika on todella eletyn harhan aikaa, kun taas spektakulaarinen aika on harhaisesti eletyn todellisuuden aikaa. Siinä menneisyys hallitsee nykyhetkeä, se on determinointia aikaa. Tämä johtuu siitä, että kuollut työ hallitsee elävää työtä.

Spektakulaarisessa ajassa ei yksilöiden elämällä ole historiaa. Ihmiset eivät elä näennäistapahtumia, vaikka he tiedostavatkin ne, ja yhtälailla kuin muutkin tavarat, korvataan nämä tapahtumat jatkuvasti uudelleen. Kaikki se, mikä on todella elettyä, ei kommunikoi virallisen, yhteiskunnallisen palautumattoman ajan kanssa. Arkielämän yksilöllinen kokemus, joka on erotettu virallisesta ajasta ja "kokemuksesta", ei omaa kieltä, se ei kommunikoi, luo tietoa, tai välitä mitään. Yksilön kokemukseen tai kertomuksen ei voi kukaan uskoa, sillä ei ole mitään "merkitystä", koska merkitykset antaa vain suvereeni, spektaakkeli, joka erottaa ja yhdistää, aivan kuten Giorgio Agamben esittää esseessään Infanzie e storia. Todelliset muistot siis painuvat jatkuvasti unohduksiin, kun taas spektaakkelin valemuisto (á la Orwell) vahvistuu jatkuvasti. Tämä tarkoittaa sitä, että spektaakkeli on ajan väärää tietoisuutta. Jotta työläisistä voitiin tehdä "vapaita" tuottajia ja ennen kaikkea "vapaita" kuluttajia, oli heidän aikansa otettava väkivaltaisesti haltuun.

Ihmiset ovat kuitenkin biologisia olentoja, joten työhön liittyy aina myös biologinen osuus. Tämä on kuitenkin nykyaikaisen tuotannon mukaan pelkkä apukeino. Spektaakkelin katsoja on halvaantunut maailman liikkeen väärennetyssä (toisen luonnon) keskuksessa, eikä hän pidä omaa elämäänsä enää liikkeenä kohti itsensä toteuttamista ja liikkeenä kohti kuolemaa. Näin ollen se, joka ei enää käytä omaa elämäänsä, voi todistaa ainoastaan oman kuolemansa. Silti ihmisiä kehotetaan säästämään ja säilyttämään nuoruuspääomaansa. Yhteiskunnasta puuttuu kuoleman läsnäolo, mikä tarkoittaa samalla myös elämän läsnäolon puuttumista.

Aika on vieraantumista (Hegel) – joka ilmenee yhteiskunnassa tilallisena vieraantumisena, jossa subjekti irrotetaan omasta ajastaan. Tämä saa aikaan yhteiskunnallisen vieraantumisen tilan, ja se kivettää ja kieltää aikaan liittyvän elävän vieraantumisen mahdollisuudet ja riskit. Vieraantumisen tilallisessa muodossa ovat vallalla muodit, jotka pyyhkivät spektaakkelin pintaa: sen taustalla vaikuttaa kuitenkin aikakauden suuri tyyli, joka löytyy siitä, mitä ohjaa vallankumouksen tarve, joka on ilmeinen mutta jää aina salaiseksi.

Aika on perustaltaan virtaavaa ja se tulee inhimilliseksi ja yhteiskunnalliseksi olemalla olemassa ihmiselle. Työ on inhimillistänyt ja samalla myös vienyt inhimillisyyden niin ajalta syklisenä muotona kuin taloudellisen tuotannon vieraantuneena aikana. Vallankumouksen, siis luokattoman yhteiskunnan projekti, on hanke, jossa pyritään eroon ajan yhteiskunnallisesta mittaamisesta. Tämä negaatio pyritään korvaamaan yksilöiden ja ryhmien toteuttamalla ajan leikkisällä mallilla, "jossa itsenäiset ajat ovat samanaikaisesti läsnä liittoutuneina". Tämä on aikaa koskeva osa siinä kommunistisessa projektissa, joka pyrkii tukahduttamaan "kaiken yksilöistä erillään olevan". Ajasta on oltava tietoinen, kuten vallankumouksesta, jotta se voidaan todella elää: jotta vallankumous voidaan todella tehdä.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.