2006-06-01

Spektaakkelin yhteiskunta re-ferō

Guy Debord: Spektaakkelin yhteiskunta. Suomentanut Tommi Uschanov.
Esipuhe Jussi Vähämäki. Kustannusosakeyhtiö Summa 2005.

Mikko Jakonen

V Ajasta ja historiasta

Debordin mukaan – Marxiin pohjaten – ihminen ajallistuu yhteiskunnan välityksellä. Samalla ihmisen ajallistuminen – joka on samalla siis luonnon muuttumista ihmiseksi – on ajan inhimillistymistä. Historiallinen tietoisuus, ajan ymmärtämisen historiallinen muoto, se, että historia ymmärretään historiallisena, saa ilmi ajan muutoin tiedostamattoman liikkeen. Historiallinen tietoisuus tekee siis ihmisen tietoiseksi ajasta, tosin vain ja erityisesti kronologisesta ajasta. Debord ei lainkaan käsittele aioonin tai kairoksen mahdollisuuksia, mikä on ilmiselvä puute.

Ongelmallista on se, että samalla kun historiallinen tietoisuus tulee voimaan ja historiallisen liikkeen aikaansaannokset ja keksinnöt (tekniikka ja kieli) tulevat oman historiansa tuotteeksi, ei jäljelle jää muuta kuin ikuinen nykyhetki. Kaikkea tietoa kantavat vain elävät, siis aikalaiset. Syntymä ja kuolema erotetaan ajan lakien joukosta – syntymä ja kuolema, jotka olivat esimerkiksi Platonille ja Aristoteleelle ensisijaisesti ajallisia seikkoja. Ajasta tulee näin ollen liikkumaton ja suljettu tila.

Staattiset yhteiskunnat järjestävät ajan syklisen mallin mukaan. Tätä edustaa Debordin mukaan paimentolaisten aikakäsitys, "sillä he kokevat samat olosuhteet toistuvasti matkansa jokaisella hetkellä", mikä on ehkä hieman kummallinen ajatus Debordilta, mutta hän tukeutuu tässä Hegeliin. Kun paimentolaisuudesta siirrytään viljelyskulttuuriin, tarkoittaa se (sisällyksettömän) laiskottelun lopettamista ja työn alkua. Agraarinen tuotantotapa on hänen mukaansa perusta "täysin konstituoidulle sykliselle ajalle". Näin ikuisuus on syklin sisällä kaikki tapahtuu uudelleen maan päällä. Myytti takaa tämän kosmisen järjestyksen, joka ympäröi yhteiskunnan, jonka rajojen sisällä jo toteutetaan tätä järjestystä. Myytti ja tietynlainen kosmogonia on siis Debordin mukaan ympäristöön ulkoistettua sisäistä järjestystä, tai toisinsanottuna yhteiskunnan järjestys, jonka nähdään järjestävän myös luontoa – joka toimii tietysti myös kääntäen.

Aika otetaan yhteiskunnallisesti haltuun ja ihmisiä aletaan tuottamaan ihmistyöllä yhteiskunnassa, joka on jakautunut luokkiin. Syklisen ajan yläpuolelle, aristotelisen taivaan ulommaisen sfäärin rajalle, kehittyy ylijäämä, joka ilmenee yhteiskunnassa luokkana, joka järjestää yhteiskunnallista työtä ja ottaa haltuunsa rajallisen lisäarvon (Aristoteleen poliitikot). He ottavat haltuunsa myös ajallisen lisäarvon. Tämä yhteiskunnan pintakerros tuhlaa aikaa, kuten juhlissa tuhlataan lisäarvoa. Ajan tuhlaaminen tai paremminkin historiallisen lisäarvon omistaminen tuottaa sen omistajille nautinnon ja tiedon eletyistä tapahtumista. Tämä aika on virtaavaa ja liikkuvaa – se on sotien ja seikkailun aikaa (Aleksanteri Suuri, Aristoteleen oppilas tiesi tämän hyvin). Syklisestä ajasta lisäarvonsa nostavat herrat muuttuvat sankareiksi, jotka matkustavat läpi oman henkilöhistoriansa: tämä tarkoittaa selkkauksia vierasmaalaisten yhteisöjen kanssa (helleenisen Kreikan, Ptolemaios-suvun valloitusretki Egyptiin juuri Platonin ja Aristoteleen aikana). Historia, joka on sodan ja sankaruuden historiaa, näyttäytyy näin ollen ihmisille, syklisessä ajassa eläville, vieraana, ulkoisena ja jonain, mitä he eivät itse tahtoneet. Tällöin palaa myös "ihmisen negatiivinen rauhattomuus", joka on Debordin mukaan kehityksen alku. Syklisessä ajassa ei siis tapahdu konflikteja, mutta ne sisältyvät kyllä historiaan, "ajan lapsuuteen".

On yhteiskuntia, joita Debord kutsuu "kylmiksi". Nämä pysyttelevät ulkona historiasta. Ne ylläpitävät omia sisäisiä ristiriitojaan tuottaakseen aina saman paluuta. Tämä periaate tuottaa lukuisia erilaisia instituutioita, jotka periaatteessa tekevät kaikki samaa. Toimintaperiaatetta eivät voi kuitenkaan havaita muut kuin historiallisesta ajasta palaavat antropologit. Debord puhuu ns. alkuperäiskansojen lukemattomista yhteiskunnallisista variaatioista, uskonnoista jne. jotka kuitenkin näyttävät toimivan kaikki samalla ajatuksella (ajatus on kovin strukturalistinen, ja toisaalta esimerkiksi René Girardin analyysissa on paljon samaa). Joka tapauksessa nämä yhteisöt sulkevat muutoksen ulos yhteiskunnistaan, jotta ihmisyhteisö ei putoaisi takaisin muodottomaan eläimellisyyteen: "[P]ysyäkseen inhimillisinä, on ihmisten pysyttävä samana."

Poliittinen valta (Debord tarkoittaa siis suvereenia, uuden ajan alussa muodostunutta "poliittista", eli valtiollista valtaa – vertaa esimerkiksi Marxin Filosofian kurjuus -teokseen) muodostuu Debordin mukaan samaan aikaan teknologisten mullistusten kanssa. Sukupolvenvaihdokset ovat tästä hetkestä lähtien päämäärähakuisia vallanvaihdoksia, eivätkä enää kiinnity puhtaaseen sykliseen uusintamiseen. Modernilla ajalla, yhä kiihtyvästi, vallankumoukset ovatkin sattuneet juuri sukupolvenvaihdoksiin. Esimerkiksi vuoden 1968 mellakoissa oli kysymys juuri tästä, ja näin tapahtuu myös 1990-luvun lopun mullistuksissa: samalla tätä sukupolvien välistä vallankumouksellista elementtiä yritetään tietysti myös hyödyntää, sillä se tuottaa aina uutta – ja yhä vain uutta: vallankumous ja isänmurha ovat kapitalismille enemmän kuin tarpeellisia. Debord kutsuu tällaista aikaa palautumattomaksi ajaksi ja pitää dynastiaa sen ensimmäisenä mittana. Kirjoitukset tulee tämän ajan ase, sillä kielestä tulee täysin itsenäistä todellisuutta tietoisuuksien välisenä välittäjänä. Tämä kielen itsenäisyys on yhtenevä vallan kanssa, joka toimii erottamalla (suvereeni): se on se, mikä yhdistää erotetut ja muodostaa yhteiskunnan. Ei olekaan sattumaa, että kansalliset kielet kohoavat uskomattomaan poliittiseen arvoon samaan aikaan, kun suvereniteetin periaate vahvistuu ja löytää sen täydellisen teoreettisen muotonsa akselilla Hobbes-Rousseau-Hegel. Kirjoitus on muistia, jota ei suoraan välitetä eläville, kuten syklisessä ajassa (kerronta ja myytti). Kirjoitus ja etenkin painotuotekapitalismi takaa yhteiskunnallisen, persoonattoman muistin syntymisen, joka on yhteiskunnan hallinnon muistia.

Vallan ja valtaapitävien nauttima palautumaton aika (erotukseksi palautuvasta eli syklisestä ajasta) ilmenee parhaiten kronikassa. Kronikoitsijat omistavat historian, he antavat ajalle merkityksen – siis suoraviivaisen liikkeen (sillä kronikka ja kronologia ajan hallinnan keinona liittyy suoraviivaiseen liikkeeseen, ei kehämäiseen liikkeeseen kuten syklinen aika) ja suunnan, jolla on merkitystä. Tämän historian on pysyttävä erillään syklisestä perustasta ja jätettävä yhteiskunta aina ennalleen. Kronologia jättää jälkeensä ainoastaan tarinan niistä harhoista, jotka ympäröivät imperiumeja – siitä johtuu myös tulkinta, jonka mukaan itämäiset imperiumit yhdistetään uskontojen historiaan (Weber). Historiaa pidetään siis hallussa myytin ja harhan avulla. Kun herrat siis turvaavat myytin avulla syklisen ajan pysyvyyden, pääsevät he itse samalla vapaaksi syklisestä ajasta (ja voivat näin ollen alkaa liikkua ajan "pinnalla", joka on tietyssä mielessä kitkaton: näin kronologian vauhti kasvaa jatkuvasti, kun taas syklinen aika pysyy samana: kronologia ei tempaa syklistä aikaa mukaansa – paitsi joskus, jolloin muodostuu spiraali, ajan spiraali).

Kronologia haluaa tulla Derbordin mukaan ymmärretyksi "myytin käskyjen maallisena toimeenpanemisena". Tämä voidaan ylittää vain, jos suuret ihmisjoukot voivat kokea osallistuvansa historiaan. Kun ihmiset kokevat elämänsä aikakautena, jonakin missä he ymmärtävät omistavansa toisten yksilöllisen nykyhetken, syntyy historiallisen viestinnän yleinen kieli. Aikakaudesta ja sen kielestä tehdään jotain muistamisen arvoista, tai muistamisen arvoinen löydetään siitä, ja samalla aikakausi nähdään unohtamisen uhan alaisena. Aikakautta on vaalittava, sitä ei saa unohtaa. Tämä on historiallinen maksiimi.

Historiaan kohdistuva päättely on puolestaan päättelyä, joka koskee valtaa. Kreikassa tämä ilmenee siinä, että vain ne elävät todella, jotka eivät tee työtä. Orjien elämä ei ole elämisen arvoista, koska se ei ole seikkailun tai sankaruuden alueella, politiikan tai demokratian alueella (ja tämä on myös arendtilaisen ajattelun vitsaus). Kreikkalaisessa yhteiskunnassa historiallinen aika tuli siis tietoiseksi, mutta ei vielä tietoiseksi itsestään. Kreikkalaisten yhteisöjen häviäminen ei tarkoittanut kuitenkaan myyttien vallan palautumista vaan puolihistoriallisten uskontojen nousua. Näillä oli suuri merkitys erottavan vallan periaatteen muodostumisessa ja uuden aikatietoisuuden muotoutumisessa.

Puolihistoriallisia uskontoja ovat monoteistiset uskonnot. Ne ovat kompromisseja myytin ja historian välillä. Ne yhdistävät syklisen ajan, joka koski tuotantoa (orjat), ja sodasta ja riidasta ilmentyneen palautumattoman ajan. Nämä juutalaisuuteen perustuvat uskonnot ovat abstrakteja, ja sellaisena ne ovat tunnustuksia palautumattomalle ajalle. Debordin mukaan ne on demokratisoitu ja avoinna "kenelle tahansa" – mutta ainoastaan harhoina. Ajalle nimetään alkupiste, ja toisaalta nämä uskonnot suuntautuvat kohti yhtä ainoaa lopullista tapahtumaa. Näin nämä ovat kulkuja alusta loppuun, tai alusta toiseen maailmaan, maailmaan, joka saavutetaan ennen ajan loppua. Syntyy ikuisuus, joka perustuu sykliseen aikaan, mutta on sen yläpuolella (aristoteelinen kuun ylinen maailma). Ikuisuus pidättää ajan palautumattomuutta eli se valvoo historiallisen ajan rajaa. Se tukahduttaa historian, sen äärimmäisen liikkeen ilman rajaa: ikuisuus takaa historialle rajan, vaikkakin tuota rajaa ei koskaan saavuteta. Palautumaton aika ei tavoita ikuisuutta, vaan ikuisuus on historian ulkopuolella. Ikuisuus on lakkautettua syklistä aikaa, toistoa jossa ei ole eroja, aikaa jossa ei ole aikaa.

Keskiaika hävittää suurimman osan tuotantoa hallitsevasta syklisestä ajasta. Yksilössä aletaan tunnistaa palautumaton ajallisuus, "kenen tahansa" on nyt mahdollista lähteä matkaan, ja kaikki itse asiassa kulkevat matkaa, sillä elämä on matka maan päällä: ihmisen henkilökohtaisen elämän läpikuluminen on matkalla oloa. Aika on liikettä, jossa ei tarvitse itse liikkua, vaan siinä voi olla vain mukana: aika on turistibussi, kun taas pyhiinvaeltaja on reppureissaaja. Reppureissaaja tai pyhiinvaeltaja jättää todellisesti syklisen ajan ja on esimerkki matkaajasta, joka "kuka tahansa voisi olla".

Samalla ihmisten henkilöhistoriat, saavat täyttymyksensä vallan taistelluissa. Maailma on aseistautuneen uskonnon maailma. Syntyy feodaaliyhteiskunta, kun valloitusarmeijan kehittyvä rakenne kohtaa vallatussa maassa olevat tuotantovoimat (Marxia mukaillen). Tuotantovoimat täytyi järjestää uudella tavalla, ja niiden hallinnon otti työkseen valtio ja kirkko, joista valtio (ja miksi ei kirkkokin) jakautui edelleen monimutkaiseksi (joustavaksi) hierarkiaksi.

Keskiajan päättyessä nousee melankolia, joka johtaa maallista kohti korruptiota. Talonpoikaiskapinat ovat Debordin mukaan yritys vastata historialle, joka yrittää irrottaa talonpojat feodaalisesta ja patriarkaalisesta järjestyksestä. Syntyy utopia maanpäällisen taivaan rakentamisesta – utopia, joka ei ole niinkään Moren tai Campanellan utopia vaan Hobbesin utopia. Tämä tapahtui Debordin mukaan aiemmin jo kristinuskossa, jossa Augustinuksen Jumalan valtion näkemys siitä, että kirkko on tämä maanpäällinen taivas, toimii esimerkkinä siitä, kuinka uskonto saadessaan maanpäällisen (keisarillisen) vallan on valmis julistamaan maanpäällistä paratiisia. Tämä on Debordin mukaan kaikkien modernien ideologioiden tyydytysten arkkityyppi. Talonpojat halusivat kuitenkin tuhota kirkon. Milleniaarisuus on Debordin mukaan moderni vallankumouksellinen taipumus, joka ei vielä tiedä olevansa ainoastaan historiallinen, joka ei siis enää ole myyttinen. Tästä syystä milleniaarit, eli talonpoikaiskapinoitsijat Debordin mukaan myös hävisivät, sillä he eivät kyenneet tunnistamaan vallankumouksellista toimintaa omaksi toiminnakseen. Talonpojat eivät siis kyenneet johtamaan omaa taisteluaan vaan odottivat pääsevänsä toimimaan jonkin ulkoisen, jumalallisen merkin alaisuudessa.

Renessanssi puolestaan tarkoittaa irtiottoa ikuisuudesta. Renessanssi on erityisesti seikkailun ja sankaruuden aikaa, siis palautumatonta aikaa, joka ilmenee tiedon äärettömänä kasautumisena. Tämä ilmenee Machiavellissa, joka kykenee sanomaan valtiosta täysin uudenlaisia ja ihmeellisiä asioita. Samalla myös elämä koetaan ajan kulumisesta nauttimiseksi (tai toisin sanottuna, elämä jossa on virtùta, on elämää, joka ainutkertaisella tavalla kykenee vastustamaan fortunaa, syklisen ajan virtaa ja siksi tekemään "mitä haluaa"). Samalla tämä elämä kuitenkin asettuu tälle kulumiselle alttiiksi – ja siis samalla hauraaksi.

Samaan aikaan valtio monopolisoi absoluuttisessa monarkiassaan jatkuvasti historiallista elämää. Tämä on kuitenkin väliaikainen muoto, joka enteilee porvaristoa, joka esittää uuden palautumattoman ajan muodon: työajan. Työaika on aikaa, joka vapautuu syklisestä ajasta, ja työstä tulee historiallisia ehtoja muuttavaa työtä. Työstä tulee arvo: porvaristo tukahduttaa kaikki etuoikeudet, jotka olivat feodaalihallinnon perusta. Porvaristo ei tunnusta mitään muuta arvoa kuin sen, joka koostuu työvoiman hyväksikäytöstä. Työn edistyksestä tulee porvariston edistystä. Tämä luokka muokkaa luontoa muokkaamalla itse työtä, työn muotoja. Porvaristo vapauttaa työn tuottavuuden. Porvariston voitto on siis historiallisen (kronologisen) ajan voitto, koska "tämä aika on yhteiskuntaa jatkuvasti ja ylhäältä alas muuttavan taloudellisen tuotannon aikaa". Maataloustuotanto, joka säilyy pitkään keskeisenä toimintamuotona, perustuu perinteeseen ja voimiin, jotka estävät liikkeen. Porvariston palautumaton aika hävittää nämä voimat tai tämän voiman jäänteet kaikkialta maailmasta. Yksilöiden ja tapahtumisen historiasta (herrojen historiasta) tulee nyt yleistä liikettä, joka uhraa yksilöt. Historia löytää perustansa poliittisesta taloustieteestä ja tiedostaa entisen tiedostamattomansa, mutta ei paljasta sitä.

Palautumaton aika, joka nyt saa vallan, tarkoittaa sitä, että se itse muuttuu esineiden ajaksi, koska esineiden massatuotanto mahdollistaa sen voittokulun. Historia on tärkein tuote, jonka taloudellinen kehitys siirtää päivittäiseksi kulutustavaraksi Historia koskee kuitenkin vain abstraktin liikkeen historiaa, joka hallitsee elämän laadullista käyttöä. Tuotannon palautumaton aika tuhoaa elettyä aikaa yhteiskunnallisesti. Palautumatonta aikaa ei siis voida hyödyntää, vaikka se hallitseekin kaikkea. On vain taloushistoriaa, eikä muita historioita sallita eikä niitä haluta muodostaa, sillä ne uhkaavat talouden järjestystä. Hallitseva luokka koostuu esineiden omistamisen spesialisteista, on liitettävä kohtaloonsa esineellistyneen historian säilyttäminen historian sisäisen liikkumattomuuden pysyvyydellä. Työläinen ei ole enää historialle muukalainen (kuten hän oli syklisen ajan alueella): näin siksi, että perusrakenne (työläiset) liikuttaa yhteiskuntaa. Työväenluokka vaatii, että se saisi elää sitä historiallista aikaa, jota se luo – ja tästä löytyy työväen luokan vallankumouksellinen keskusta. Jokainen yritys tämän keskustan mobilisoimiseksi on mahdollinen lähtökohta uudelle historialliselle elämälle. Ranskan vallankumouksen ensimmäisen tasavallan uusi aika palautuu nopeasti takaisin kristilliseen aikaan, jonka porvarillinen hallinto havaitsi parhaaksi uskonnon muodoksi. Elämme Kristuksen jälkeistä aikaa, peruuttamatonta aikaa, jota elää nykyisin koko maapallo. Maailmalla ilmenee yhtä aikaa, samana päivänä taloudellisen tuotannon aika, joka on ositettu samanlaisiksi (abstrakteiksi) osiksi. Yhdistynyt, mutta palautumaton aika on maailmanmarkkinoiden aikaa – maailmanspektaakkelin aikaa. Tämä historia on kuitenkin historian sisällä tapahtuvaa historian itsensä kieltämistä.

Tuotannon yleinen aika on tavaroiden mitta (sen työn mitta, joka tavaroiden tuottamiseen käytetään). Palautumaton aika leviää siis maailmalle jokaisessa tuotetussa tavarassa. Aika viittaa siis siihen itseensä, mikä sen tuottaa, ja siksi ei ole olemassa yleistä aikaa, vaan ainoastaan tiettyä aikaa.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.