2006-06-01

Spektaakkelin yhteiskunta re-ferō

Guy Debord: Spektaakkelin yhteiskunta. Suomentanut Tommi Uschanov.
Esipuhe Jussi Vähämäki. Kustannusosakeyhtiö Summa 2005.

Mikko Jakonen

IV Proletariaatin kahtiajakautuneisuus

Neljännessä luvussa Debord alkaa käsitellä proletariaattia toisaalta historiallisena subjektina, toisaalta representaationa. Aivan alkuun hän ilmoittaa, että kun porvaristo saa voiton taloudessa, alkaa yhteiskuntaa hallita uudenlainen liike, joka on luonteeltaan poliittista. Tämä liike peittää alleen olemassa olevat olosuhteet ja hajottaa vanhat tuotantosuhteet (käsityöläisyys, agraarinen vaihto, keräily jne.). Tässä tilanteessa muodostuu jälleen paradoksi: kaikesta mikä oli absoluuttista, tuli historiallista.

Porvariston nousu aloittaa vallankumouksellisen kauden, jossa luokkataistelut ja historiallinen ajattelu kehittyvät käsi kädessä. Tietoisuus tiedostaa olevaisen hajoamisen ja sen vuoksi hajottaa liikkeessä (olevaisen liikkeessä) myös kaiken erottamisen (siis staattisen tilajärjestelyn). Tämä muutos on Debordin mukaan Hegelin ajattelun kohde, ei enää maailma staattisesti ymmärrettynä. Ja juuri tämän vuoksi Hegel on ns. filosofian täydellistymä, nimittäin filosofian perinteisessä aristoteelisessa mielessä, kontemplaation eli ajattelun ajattelun, ajattelun vapaan liikkeen ajattelija. Hegelin mukaan maailma – joka on henki – tekee itsensä, ja tämän itsemuodostuksen prosessin Hegel haluaa ymmärtää ja toisaalta tallentaa (Hengen fenomenologia). Hegelin synteesi on erottamisen ylittämistä vain ja ainoastaan ajatuksissa, siis teesin ja antiteesin yhdistävä synteesi tapahtuu vain Hegelin mielessä, ja siksi se vaikutta mielekkäältä. Tämän vuoksi Hegel on anti-vallankumouksellinen, hän pyrkii palauttamaan vallankumouksen synteesiin, sovittamaan eron tai hävittämään sen. Hegel restauroi ja kohottelee maljojaan Ranskan vallankumoukselle täysin kantilaisen ylevän pauloissa. Vallankumousta on kiittäminen, koska se sai "hengen" tiedostamaan ja näin myös ylittämään olemassa olevan. Ja kun olemassa oleva on Hegelille vain historiallisen liikkeen kokonaisuus, on hänen ylitettävä tämä koko historiallinen liike: on saavuttava siis "elämän sunnuntaihin" ja jäätävä pelailemaan pelejä luomistyön jälkeen. Hengen projektina nähdään siis sankarin projekti, joka tekee mitä tahtoo ja tahtoo mitä tekee – ja tämä kaikki imperfektissä. Filosofia loppuu historiaan, joka on jo loppunut. Totaalinen historia on Hegelille jo ohi: kaikki, mikä saattoi tapahtua, on tapahtunut. Proletariaatti tai rengit osoittavat kuitenkin selvästi, että tämä ajatus on väärä, eikä historiallinen ajattelu ole hävinnyt mihinkään. Mutta historiallisen ajattelun on muututtava käytännölliseksi ajatteluksi (tai käytännölliseksi filosofiaksi) – ja proletariaatin on tiedostettava itsensä historiallisesti (tai historiallisessa), ja tämän tiedostamisen tulee olla maailmanlaajuista.

Debordin mukaan Marxin metodin totuudellisuus ja samalla vallankumouksellisuus lepää sen yhteydessä hegeliläiseen metodiin. Marx kääntää sen nurin tai – Marxin omin sanoin – jaloilleen. Toisinsanottuna, kun historia tulee todeksi, sillä ei ole enää loppua. Marx ei viittaa siihen, mitä tapahtuu, eikä myöskään siihen, mitä jokin korkeampi toimija pohdiskelee. Teorian tehtävänä on tietää se, mitä se itse tekee, ei muuta. Näin Marx toteuttaa tietoisen historian projektia, jossa taloudellisten tuotantovoimien sokean kehityksen (kapitalismin räikeän auringon sokaisemat) tuottama määrällisyys pyritään korvaamaan laadullisella kehityksellä, siis historiallisella haltuunotolla. Näin Marx ymmärtää sen, että "kaikista tuotantovälineistä suurin tuotantovoima on vallankumouksellinen luokka itse".

Mitä tämä tuotantoväline sitten on? Se on olennaisesti taisteleva subjekti, ei kontemploiva tai ymmärtävä subjekti. Debordin mukaan tässä piilee Marxin tieteellisyys ja juuri tässä hän myös ylittää tieteellisyyden. Marx ymmärtää rationaalisesti, että yhteiskunnassa vaikuttava voima on vallankumouksellinen luokka, joka tekee historiaa: tämä ei ole lain tai lainmukaisuuden ymmärtämistä, sillä vallankumous ei noudata lakia, vaan nimenomaan taistelun ymmärtämistä. Tämän tietämisen taustalla on ainoa tieteellinen metodi, historiallinen tiede. Tämä tiede kuuluu porvarilliselle aikakaudelle, aikakaudelle, joka haluaa antaa historialle tieteellisen perustan. Tämä tiede on kuitenkin syntynyt itse historiallisessa prosessissa, talouden syntymisen myötä. Historia on taas riippuvaista taloudesta ainoastaan taloushistoriana, jossa unohdetaan historian rooli taloudessa. Tähän ansaan on Debordin mukaan langenneet sellaiset sosialistiset laskelmat, jotka kuvittelevat pystyvänsä laskemaan kriisien syklin. Kansallisvaltiollinen järjestelmä on kyennyt tasoittamaan nämä kriisit (etenkin New Dealin jälkeen) luomalla tiukan rajoittavan järjestelmän, erehtyy tietyt sosialistisen (ja ns. vanhavasemmistolaiset) luulemaan tätä kansallisvaltiollista tilaa paratiisiksi – taloudelliseksi harmoniaksi. Tällainen tiede, joka pyrkii hallitsemaan oman aikansa historiaa tieteellisellä tiedolla (tai ehkä paremminkin metodilla), on näkökulmaltaan porvarillista.

Utooppiset ajattelijat eivät ole Debordin mukaan epätieteellisiä. Näin sosialismin utooppisia piirteitä voidaan sanoa utooppisiksi vain, jos ne hylkäävät historian (käynnissä olevan taistelun), ei siksi, että ne hylkäävät tieteen. Utooppiset ajattelijat ovat hänen mukaansa täysin aikaisempien vuosisatojen tieteellisen ajattelun pauloissa. Sorelia seuraten Debord sanoo: "Utopistit luulivat löytävänsä ja todistavansa yhteiskunnan lait tähtitieteen mallin mukaan. Heidän kaavailemansa historialle vihamielinen harmonia kasvoi yrityksestä soveltaa yhteiskuntaan tiedettä, joka on vähiten riippuvainen historiasta." Näin juuri se nykyinen "tieteenfilosofia". joka on jämähtänyt Popperiin ja Lakatokseen sekä kaikkiin muihin "tieteellisen metodin" puolestapuhujiin, on todellisuudessa se totalitaarinen tieteen muoto, joka pyrkii palauttamaan kaiken takaisin yhteen ja ykseyteen.

Debordin mukaan ongelma Marxin väärin ymmärtämisessä on ollut se, että Marxin teoria on typistetty poliittisen taloustieteen kritiikkiin. Juuri tästä kumpuaa "marxismi". Tässä mielessä Marxin myöhäistuotanto (Pääoma) on epäonnistuminen, joka johtui historiallisesta tilanteesta, siitä että vallankumous ei lähtenyt käyntiin, että proletariaatti ei vapautunut sen vapautumisen hetkellä. Tätä virhettä Marx joutui korjaamaan poliittisen taloustieteen kritiikillä, joka oli Debordin mukaan menetys itse teorialle. Suurin ongelma tässä on se, että kun proletariaatin vallankumousta puolustetaan tieteellisesti, samaistetaan tällöin proletariaatti ja porvaristo. Marxin ongelmana on myös se, että hän päätyy kannattamaan näkemystä lineaarisesta kehityksestä, jonka luokkataistelut aiheuttavat, taistelut, jotka päätyvät aina yhteiskunnan mullistukseen ja taistelevien luokkien tuhoon. Tämä kuva on toisaalta väärä, sillä historia osoittaa, että koskaan proletariaatti ei ole voittanut taistelua ja että tosiasiassa porvaristo on ollut ainoa vallankumouksellinen luokka, joka on päässyt valtaan ja jonka valtaanpääsyn syynä ja seurauksena on ollut taloudellinen kehitys. Tästä on parhaana esimerkkinä uuden ajan valtio (Hobbesin Leviathanin ja Smithin näkymättömän käden yhteenliittymä), joka byrokratiallaan suojelee taloutta ja pääomaa: tämän liiton seurauksena on ollut yhteiskunnan täysi haltuunotto. Täällä uuden ajan alussa, Hobbesin, Locken ja kaiken poliittisen filosofian ja poliittisen taloustieteen syövereissä lepää nykyaikaisen spektaakkelin yhteiskunnan juuri. Tämä järjestelmä on tehnyt proletariaatin ainoaksi historiallisen elämän havittelijaksi, mikä on tietystikin negaatio.

Porvarillinen vallankumous on ohi, koska porvaristo pääsi valtaan ollessaan taloudellisesti kehittyvä luokka. Tämä on ensimmäinen luokka, jonka Marx erottaa. Toinen luokka, proletariaatti, voi päästä valtaan ainoastaan tulemalla tietoisuuden luokaksi. Proletariaatti ei voi omistaa mitään, mikään todellisuuden osa ei ole sen. Se ei ota haltuun, mutta se voi tiedostaa. Marx loi omalla teoriallaan harhaisen ekonomismin perustan, mutta hän ei itse luottanut siihen. Marx kyseenalaisti objektiivisen ja tendenssiin pyrkivän menetelmänsä ja etsi itse ratkaisua tieteen ulkopuolelta, subjektiivisesta vaihtoehdosta.

Tieto on siis yhdistettävä toimintaan ja teoria käytäntöön siten, että kumpikin näistä takaa toisen totuuden. Vallankumoukselliset taistelut ja yhteiskunta tulee järjestää vallankumouksen hetkellä, näin proletariaatista voi tulla subjekti. Tämä edellyttää tietoisuuden käytännöllisiä ehtoja, jossa "käytännön teoria vahvistuu kehittymällä käytännölliseksi teoriaksi". Tätä järjestäytymistä ei kuitenkaan ollut vielä esillä työväenliikkeen perustamishetkellä. Näin vallankumouksellinen teoria hylättiin, ja proletariaattiin alettiin kohdistaa porvarillisen tieteen menetelmiä, valtiollisia ja hierarkkisia järjestelmiä. Työväenliikettä pyrittiin siis toisin sanoen järjestämään porvarillisesti. Teoria olisi tosiasiassa tarvinnut noita tuon hetkisen liikehdinnän epämääräisiä historiallisia muotoja käytännölliseksi ympäristökseen, jotta se olisi voinut olla totta. "Neuvosto ei ollut teorian löydös. Silti sen olemassaolo käytännön tasolla oli jo Kansainvälisen työväenyhdistyksen korkein teoreettinen totuus." Ristiriidat kärjistyivät Marxin ja Bakuninin läpivedossa.

Debordin mukaan se seikka, että proletariaati vallankumouksen päämäärään suhtaudutaan välittömästi läsnä olevana, on anarkistisen taistelun vahvuus ja heikkous. Anarkismi säilyttää luokkataistelujen historiasta ainoastaan johtopäätöksen, mikä saa sen halveksumaan metodeja. Anarkistit pyrkivät saavuttamaan johtopäätöksen yhdessä silmänräpäyksessä, he pyrkivät toteuttamaan ihanteen välittömästi. Näin ollen anarkismi on ainoastaan valtion ja toisaalta luokkien negaatio, puhtaan vapauden ideologia, ei muuta. Sen tavoitteena on tasa-arvoistaa kaikki ja hylätä pahuus. Tämä on hyvä puoli, nykyisten olosuhteiden välitön hylkääminen, mutta toisaalta harhakuvitelma siitä, että näin jo tapahtuisi, on johtanut sen itsensä hajaannukseen. Näin ollen anarkistien tulisi toistaa tämä johtopäätöksensä aina uudelleen, jokaisessa taistelussa. Toisaalta anarkistit olettavat, että ratkaisu on jo löytynyt ja että historia on siis tässä mielessä jo loppunut. Näin anarkistit ikään kuin pyrkivät ulos historian alueelta. Tämän vuoksi anarkistien massat suosivat vapauden asiantuntijoita, joiden päätöksiä he haluavat yksimielisesti noudattaa. Tämä taas saa aikaan sen, että vallankumouksen ajatellaan olevan hyvin lähellä ja että se tapahtuisi spontaanilla järjestäytymisellä.

Toinen ongelmakohta on toisen internationaalin "puhdasoppinen marxismi", joka on Debordin mukaan sosialistisen vallankumouksen tieteellinen, talouteen perustuva ideologia. Tämä ideologia luottaa pedagogiseen todisteluun ja toisaalta kontemplatiiviseen otteeseen historian kulusta. Tämä on osaltaan liikkumatonta ajattelua, joka nostaa esiin myös eettisten valintojen symmetrian. Marxin mukaan taas historian yhtenäistä ajatusta (jonkinlaista staattista kokonaiskuvaa) ei voitu millään tavalla omaksua irrallaan käytännön asenteesta. Historian yhtenäisyyden ymmärtäminen on käytännöllisen asenteen omaksumista. Tätä valtaa eivät kuitenkaan sosiaalidemokraatit tehneet, vaan antoivat vallan opettajille, mikä perustuu passiiviseen kisälliyteen. Näin puoluekoneiston ja byrokratian toimijoista, kuin myös työväen journalisteista, tuli itse asiassa sosialidemokraattisia meklareita, jotka myivät työväestöä kuten tavaraa, oikeaan hintaan. Ay-liikkeen tehtävänä on edelleenkin myydä työväestöä "oikeaan hintaan". Tähän perustuu myös sosiaalidemokraattien harhainen ajatus siitä, että he perivät vallan porvarien jälkeen. Näin ei tule tapahtumaan, tämä on täysin väärää tietoisuutta, joka ei ole kuullutkaan mistään muusta kuin analyyttisesta valtakäsityksestä (Lukes) ja joka ei koskaan voi ymmärtää Michel Foucault’n valta-analyysia.

Sosiaalidemokraattisen ohjelman myötä alkaa syntyä työväestön representaatio, joka vihaa vallankumousta ja jolla sosialismi on "kovaa työtä". Näin työvoiman vallankumouksellinen liike asetetaan representaation kahlitsevaan ja liikkeen rajoittavaan kehikkoon. Ay-liike ja sosiaalidemokratia on työväenliikkeelle valtio, joka tekee proletariaatista työläisiä, kuten Leviathan tekee multitudosta kansalaisia. Se tarkoittaa koko työvoiman voiman ja vallan kaappausta ja varastamista. Yhteiskunnan omavaltainen johtaminen – Leninin jalanjäljissä – muuttuu ammatiksi, ja sitä juhlitaan myös porvareiden piirissä "ammattipoliitikkojen" voittona (jolloin politiikasta tulee täysin sosiologinen kategoria, eli politiikka on sitä mitä poliitikot tekevät). Politiikasta tulee hallintaa, ja se, mitä nimitämme politiikan tieteeksi, on itse asiassa vain ja ainoastaan porvarillista hallintotiedettä. Näin ollen siis hetki, jolloin bolševismi taisteli itselleen voiton Venäjällä ja sosiaalidemokraatit vanhassa maailmassa, merkitsi spektaakkelin ylivallan ytimen syntyä: yksinkertaisesti sitä, että työväenluokan representaatio on radikaalisti vastakkainen itse työväenluokalle.

Vallankumouksellisen luokan edustus tuhosi vallankumouksen, ja Venäjän bolševikkien mallien laajentaminen teki koko maailmasta Venäjän, takapajuisen ja vapaasti muokattavan maan. Bolševikkipuolue esitti itsensä sinä mitä se oli – eli proletariaatin omistajien puolueena, joka eliminoi olennaisesti aiemmat omaisuuden muodot. Ei maaomaisuutta, ei yksityisomaisuutta, vaan vallankumouksellinen luokka oli nyt se, minkä puolue omisti. Tähän kuvaan ei mahtunut myöskään oppositio.

Tilanne johti siihen, että byrokraattinen yhteiskunta terrorisoi talonpoikaistoa toteuttamalla historian raaimman alkuperäisen kasautumisen prosessin, Stalinin kauden teollistumisen. Tässä prosessissa talouden valta on jatkuva (kuten suvereenin valta) ja työ muuttuu tavaraksi. Työväenpuolue (Neuvostoliitossa) hallitsee samalla erottamisen periaatteella, kuin porvarillinen hierarkkis-etatistinen valta ja hallitseva porvarillinen luokka, jonka korvike neuvosto oli. Näin "järjestymisen tekniset kysymykset paljastuivat yhteiskunnallisiksi kysymyksiksi". (Ante Ciliga, lainaus Debord.)

Johdonmukainen hajottaminen on vallankumouksen ideologia. Se tapahtuu leninismissä, mutta palautuu stalinismissa totuutensa epäjohdonmukaisuutena. Ideologiasta tulee päämäärä, ei keino tai ase, ja valheesta, jota ei kyseenalaisteta, tulee hulluutta. Todellisuus ja päämäärä hajoavat totalitaariseen ideologiseen julistukseen: kaikki, mitä se sanoo, on kaikki, mitä on olemassa. Ideologian aineellistuma ei muuta maailmaa, kuten kapitalismi (joka elää yltäkylläisyydessä) vaan "se on käyttänyt poliisin menetelmiä muuttaakseen aistimisen".

Valtaan astuu totalitaaris-ideologinen luokka, joka representoi mullin mallin olevaa maailmaa (josta saamme lukea Mansonin Beatlesia lainaavasta jääkaapin ovesta: Helter Skelter). Tämä valta on luonteeltaan sellaista, että mitä enemmän se on vallassa, sitä enemmän se kiistää olevansa vallassa (Matti Vanhanen). Se vahvistaa jatkuvasti omaa olemattomuuttaan (ja voisi kai sanoa omaa havaitsemattomuuttaan). Kaikkialle laajentuneesta byrokratiasta tulee tietoisuudelle näkymätön luokka, jonka tuloksen kaikesta yhteiskuntaelämästä tulee mielipuolista. "Absoluuttisen valheen yhteiskunnallisen järjestäytyminen on peräisin tästä perustavasta ristiriidasta."

Byrokraattinen luokka perustuu terroriin, mutta sen on kohdistettava terrori myös omaan itseensä, koska se on mielivaltaista (sillä ei ole juridista pohjaa) ja koska sillä ei ole resursseja (se ei ole omistava luokka). Väärä tietoisuus pitää yllä absoluuttista valtaansa absoluuttisen terrorin avulla. Valtaan voidaan osallistua ainoastaan näyttelemällä sosialistista luokaa, osallistumalla valtaan kollektiivisesti, sillä yksilöllinen edustus ei toimi. Byrokraatti ei voi todistaa itseään byrokraatiksi, sillä byrokratian totuus on se, että sitä ei ole olemassa. Byrokratiaan siis osallistuvat kaikki, joita byrokratia ei likvidoi. Valta voidaan keskittää ainoastaan yhteen henkilöön, jossa asuu valheen ainoa käytännöllinen totuus, sen jatkuvasti muutellun rajan kiistämätön pysyvyys. Stalinia korkeampaa absoluuttia, tätä tietoisuutta korkeampaa henkeä ei voi olla olemassa. Absoluuttinen valta määrittelee oman valtansa alueen (kuka, mikä, missä joutuu vallan kohteeksi), ja samalla se on voima, joka runtelee tuota aluetta.

Historia häviää, kun ideologia kehittyy ensiksi absoluuttiseksi absoluuttisen vallanpitämisen kautta, joka muuttuu puolestaan puutteellisen tiedon muodostaan (ideologia on puutteellista tietoa) totaaliseksi valheeksi. Byrokraattinen ja samalla totalitaarinen yhteiskunta elää ikuisessa nyt-hetkessä, jossa tapahtumat ovat vain paikkoja, poliisinauhan rajaamia tiloja, joihin vain poliisilla on pääsy. Tässä tilassa menneisyyttä manipuloidaan jatkuvasti kuin Orwellin 1984 päähenkilön työpaikassa. Kysymys ei ole "historian uudelleenkirjoittamisesta" ainoastaan merkitysten tasolla vaan myös tosiasioiden, faktojen muuntelusta. Siis sen muuntelusta, josta historian piti koostua: tätä tapahtumaa ei tapahtunutkaan, sen sijaan tapahtui niin ja näin. Samalla häviää historiaan liittyvä rationaalinen viitekehys, ja historiasta tulee itse asiassa irrationaalinen tiede: siitä tulee subjektiivista "näin minä asian näen" -tiedettä (jota ei tietenkään voida miksikään tieteeksi edes sanoa).

Mitä sitten olivat stalinistinen byrokratia ja fasismi suhteessa työväenliikkeeseen maailmansotien välissä? Ne olivat keinoja tuhota tuo työväenliike (lähes perin juurin). Proletariaatin vallankumouksen tilanteessa löytyy fasismista keino, jolla ottaa haltuun valtion avulla kriisi ja säilyttää kapitalismi. Fasismi on pohjimmiltaan konservatiivista porvarillista ideologiaa, se puolustaa sitä, mutta sen keinot olivat ennennäkemättömät. Fasismi ei itsessään ole ideologista vaan myyttistä. Se on myytin väkivaltaista henkiinherättämistä. Tai: "fasismi on teknisesti varustettua arkaismia". Fasismi auttaa murskaamaan vanhan työväenluokan ja on näin modernin yhteiskunnan ennakkoehto. Fasismi tulee kuitenkin liian kalliiksi, se imee likaa resursseja sen järjettömyyden vuoksi (mutta tässä järjettömyydessä lepää sen tehokkuus). Fasismi taltutetaan, koska se tulee liian kalliiksi, mutta yhtä kaikki: kapitalismi tarvitsi (tarvitsee) fasisminsa. Fasismi on yksi kapitalismin attribuutti.

Byrokratia on sidoksissa ideologiaan, johon kukaan ei enää usko. Terrori on byrokratialle välttämätöntä, se on sen ideologisesta perustasta kumpuavaa, vaikka juuri terrorista byrokratia näennäisesti pyrkii kamppailemaan eroon. Byrokratia on kapitalismin heikko ilmentymä, vaikka se pyrkii esiintymään ylivertaisena siihen. Byrokratia ei voi taistella kapitalismin kanssa tavarantuotannossa johtuen sen ideologisesta perustasta. Kapitalismin ideologiassa tavarapaljoutta seuraa laajennettu vapaus, näennäisvapaus, ja tätä näennäisvapautta taas ei voida sovittaa yhteen byrokratian (totalitaarisen) ideologian kanssa. Byrokratia romahtaa – Debord ennakoi tämän loistavasti teesissä 111 – ja kapitalismi menettää vastustajansa. Kapitalismi menettää negaation, joka sitä on pitänyt yllä, ja näin spektaakkelin sisäinen jako lakkaa: tosin vain muuttaakseen muotoaan, kuten myöhemmin on nähty.

"Kolmansien maiden", siirtomaiden ja "kehitysmaiden" – siis imperialismin alaisten maiden - poliittiset ongelmat johtuvat byrokratian ja kapitalismin kilpailusta. Näissä maissa väijyy jatkuva vallankumouksen mahdollisuus, sillä byrokraattisen – agraariseen ja totaaliseen yhteiskunnallisen työn haltuunottoon perustuva järjestelmä luo edellytyksiä kapitalismille, sille johtoluokalle, joka pyrkii kapitalismin piiriin. Toisaalta kapitalistinen järjestelmä puolestaan synnyttää väistämättä näihin maihin proletariaatin. Imperialismi antaa näiden maiden johtajille maansa yhteiskunnallisen työn myynnistä valtion. Tässä prosessissa muodostuu proletariaatti, joka tulee väistämättä kaatamaan hankkeen.

Proletariaatti ei ole hävinnyt mihinkään, vaikkakin se on siirretty syrjään omasta elämästään. Proletariaatti on kadottanut autonomiansa ja myös harhansa (ses illusions). Proletariaatti on olemassa, ja sen tulee tiedostaa itsensä, jotta se voi taas alkaa käyttää elämäänsä. Tiedostamisen kautta proletariaatti määrittää itsensä yhteiskunnassa toimivaksi negaatioksi – joka toimii aiempaa laajemmalla alalla, koska nyt maanviljelysväestö vähenee, kun taas tehdastyön (fordismin) tuotantotavat leviävät niin palveluihin kuin akateemiseen maailmaankin: koko yhteiskunnasta tulee tehdas – ja näin kaikista yhteiskunnan asukeista tulee tehdastyöläisiä, proletariaattia, halusivat he niin tai eivät.

Proletariaatin ongelma on se, että se ei subjektiivisesti tiedosta sitä, että sen oma ulkoistettu valta (sosiaalidemokraatit yms.) tekevät itse asiassa työtä kapitalismin ja tämän luoman yhteiskunnan hyväksi. Tähän työhön osallistuvat kansalaisjärjestöt, puolueet, ammattiliitot ja valtiolliset elimet (sosiaaliturva, Kela, Työvoimatoimisto). Proletariaatin on ymmärrettävä, että vallan ulkoistaminen, sen siirtäminen välittäjien, representaation ja edustuksen hoidettavaksi, eduskunnan asiaksi, ei auta proletariaattia: kukaan ei voi tehdä tätä asiaa proletariaatin puolesta. Vallan erikoistumista (mainitut liitot, järjestöt jne.) ja ulkoistamista tulee vastustaa. Tulee kannattaa vallankumousta, joka ei jätä mitään ulkopuolelleen, täytyy affirmoida nykyhetken ylivaltaa menneeseen, ei menneen (historian) ylivaltaa nykyhetkeen. Erottamista ja sen prosesseja tulee kritisoida. Proletariaatti voi tunnistaa itsensä vain absoluuttisesta vääryydestä, ei tämän tai tuon asian korjaamisesta, jonkin "täsmävääryyden" korjaamisesta.

Debordin mukaan jo 1960-luvulla oli alkanut uusi aikakausi: tätä aikakautta elämme osin edelleen. Uudella ajalla kapitalismin yltäkylläisyys epäonnistuu. Protesti hylkää muodollisen ja edustuksellisen politiikan ja ilmenee rikollisessa hahmossa. Tämä on hyökkäys luokkayhteiskuntaa vastaan (jonka perusluokat ovat työläiset ja pääoma). Kapinallisten on tuhottava sallitun kulutuksen koneet (des machines de la consomnation permise). Proletariaatin valta voi toteutua työläisneuvostoissa, jotka toimivat suoralla viestinnällä, jossa luovutaan erikoistumisesta, hierarkiasta ja erottamisesta: olemassa olevat olosuhteet muuttuvat yhtenäisyyden olosuhteiksi. Näin proletaarisesta subjektista voi tulla tietoisuutta, joka on käytännöllistä järjestäytymistä. Tämä tietoisuus puuttuu historiaan ja on siksi täysin käytännöllistä.

Neuvostot ja niiden valta nousevat uudelleen voimaan, ainoana aspektina tai pisteenä, jota proletariaatista ei ole kukistettu. Vallankumouksellisen organisaation muoto voidaan löytää vain taistelemalla. On löydettävä se, mikä edeltää neuvostoja.Neuvostoja edeltävä proletariaatin autonominen organisaatio ei edusta työväenluokkaa, ja tämä on sen suurin voima. Se tunnustaa itsensä erona erottamisen maailmasta.

Tämä organisaatio aloittaa yhdessä praksiksen teorian kanssa (sen teorian kanssa, joka on itse itsensä syy, ei keino mihinkään päämäärään) kehityksen kohti käytännöllistä teoriaa, praktista teoriaa. Se toimii viestinnän yleistämisen kautta. Kun yhteiskunnallinen hajottaminen tai erottaminen hajoaa, tämän autonomisen organisaation on tunnustettava oma hajoamisensa hajottavana organisaationa.

Yhteiskuntakritiikin on oltava kompromissitonta ja maailmanlaajuista. Taistelua käydään vallankumouksellisen organisaation ja luokkayhteiskunnan välillä, jossa aseena toimii taistelijoiden oma olemus. Vallankumouksellisen organisaation on tunnustettava kritiikki niin teoriassa kuin teorian ja käytännön välisessä suhteessa: sen on ymmärrettävä, että se ei voi osallistua ja uusintaa itseään hierarkkisen yhteiskunnan sisällä, vaan sen on taisteltava sitä vastaan - vieraantumiseen pakottavaa järjestelmää vastaan, joka pakottaa proletariaatin valitsemaan joko kurjuutensa hylkäämisen (oman tosiasiallisen olemuksensa hylkäämisen) tai ei mitään. Tätä vastaan ei voida enää taistella vieraantunein muodoin. Massojen tulee elää teoria ymmärryksenä inhimillisistä käytännöistä. Työläisten ja proletariaatin on ruvettava dialektikoiksi ja kirjoitettava ajattelunsa käytännöksi. Niiden, joilla ei ole omaisuutta, toisin kuin porvareilla, on tehtävä tämän eteen paljon töitä. Proletariaatilla ei ole valmiina tietoisuutta ja oppijärjestelmää, toisin kuin porvareilla: ne täytyy itse rakentaa. Vallankumouksellisen teorian on siis oltava kaiken vallankumouksellisen ideologian pahin vihollinen, ja tämä sen tulee myös tiedostaa.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.