2006-06-01

Spektaakkelin yhteiskunta re-ferō

Guy Debord: Spektaakkelin yhteiskunta. Suomentanut Tommi Uschanov.
Esipuhe Jussi Vähämäki. Kustannusosakeyhtiö Summa 2005.

Mikko Jakonen

III Kahtiajakautunut ja sisäisesti ristiriitainen spektaakkelin yhteiskunta

Spektaakkelin yhteiskunta on samaan aikaan sekä sisäisesti jakautunut että yhtenäinen. Sen yhtenäisyys perustuu modernin yhteiskunnan lailla sisäiselle, kahtia jakautuneelle repeytymälle. Kuitenkin spektaakkelissa vallitseva ristiriita on myös ristiriidassa itsensä kanssa, jolloin "jakautuminen esiintyy yhtenäisyytenä ja yhtenäisyys jakautumisena". Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että repeytymän näennäisesti ristiriitaiset osapuolet – työvoima ja pääoma – toimivat itse asiassa yhdessä yhden ja saman järjestelmän pyörittämiseksi. Näin on globaalisti kuin kansallisvaltiollisestikin. Kapitalismi tekee koko maapallosta toimintakenttänsä, ja erilaiset kamppailut lopulta pönkittävät tätä globaalia järjestystä, vaikka paikallisesti saattaakin tapahtua vaihtelua.

Samalla tavalla moderni spektakulaarinen hallinta ulottaa voimansa myös alueille, jotka eivät ole materiaalisesti kehittyneitä. Ennen kaikkea se esittää näillä aluille itsensä ja omat näennäistavaransa tavoiteltavina. Yhtenä esimerkkinä voitaisiin pitää esimerkiksi Coca-Colaa Afrikassa, jossa veden tai nesteen saaminen on yleisesti hankalaa. Spektaakkelin näennäistavara, joka ei ole spektaakkelin ytimissä, kuten vaikkapa Euroopassa suoranainen välttämättömyys, vaan osa laajennettua hengissä säilymistä, voi olla Afrikan kuivuusalueilla myös suora käyttöarvo. Näin näennäistavarasta tulee todellinen tavara, jolla on myös käyttöarvo.

Maailmassa vallitsee spektatulaarinen työnjako, joka säilyttää olemassa olevan järjestyksen ja keskuksen, joka hallitsee kehitystä. Spektaakkeli perustuu yltäkylläiseen talouteen, talouteen joka ylittää välttämättömyyden ja on tässä mielessä rajaton (tai ylitsepursuava, kuten antiikissa luontoon liitetty ns. runsauden periaate). Spektaakkelia ei lopulta kyetä rajoittamaan paikallisilla, siis kansallisvaltiollisilla rajoituksilla, rajoilla, tulleilla tai muilla sellaisilla.

Spektaakkelissa tapahtuu banalisoitumista sen kauniin ulkokuoren alla. Banalisoituminen hallitsee myös niitä paikkoja, jotka päällepäin näyttävät monipuolistuneen. Näennäinen monipuolisuus toimii yhdessä perinteisten luokkavallan ja sorron välineiden kuten uskonnon ja perheen kanssa. Myös tyytymättömyydestä tulee tavara siinä vaiheessa, kun taloudellinen yltäkylläisyys oppii käyttämään tätä raaka-ainetta hyväkseen.

Tähti on elävän ihmisen spektakulaarinen representaatio. Tähti keskittää itseensä vallitsevan banaalisuuden ottamalla mahdollisen roolin kuvan. "Tähteys tarkoittaa erikoistumista näennäisesti elettyyn; tähti on samaistumisen kohde, jonka lattean näennäiselämän on korvattava niitä sirpaloituneita tuotannollisia erikoistumisia, jotka todella eletään." Tähdet ovat rooli ja roolin sisältönä on näytellä tähteä - elää elämäntapoja, joiden väitetään olevan toteutettavissa maailmanlaajuisesti. He antavat ruumiin ja kasvot yhteiskunnalliselle työlle, sen tuloksen, jota ei voida todellisuudessa koskaan saavuttaa (koska se on enemmän kuin on yksilön osa tai yksilön oma voima). Tähdet dramatisoivat yhteiskunnallisen työn sivutuotteet, jotka itse asiassa tehdään työn päämääräksi. Yhteiskunnallisen työn sivutuotteet – sen päätuote on spektaakkeli itse – ovat ajassa loma, hallinnassa valta, tuotannossa kulutus. Nämä ovat sen kontemplatiivisen prosessin – tai keskustelua vailla olevan prosessin – alku ja loppu. Syntyy valtiovallan tähtiä (poliitikot), kulutuksen tähtiä (viihdetaiteilijat, urheilijat jne.).Tavoitteena tähdillä on päästä näennäisvaltiaaksi, joka hallitsee elettyä, siis spektaakkelin reaaliabstraktiossa eläviä ihmisiä. Tähden toiminta ei kuitenkaan ole maailmanlaajuista eikä se myöskään vaihtele, toisinsanottuna, tähden elämä on aina yhtä ja samaa. Se kulkee aina samaa rataa ja voi saada minkä tahansa merkityksen.

Tähdet ovat spektaakkelin toimijoita (agentteja), jotka eivät ole yksilöitä. Koska tähti on samaistumisen – siis jäljittelyn malli – täytyy tähden kieltäytyä omista henkilökohtaisista, ainutkertaisista ja autonomisista ominaisuuksista, jotta hän voisi tulla tähdeksi, siis samaistuakseen olosuhteiden tottelemisen yleiseen lakiin. Tähtien täytyy olla täynnä oman kategoriansa "tyyppejä", "persoonallisuuksia" tai "ominaisuuksia" – tämä on se tähteyden näennäinen kykyvarasto, joka tähden pitää omata. Esimerkiksi poliittisen johtajan täytyy olla täynnä "ihmisyyttä". Tähdet eivät kuitenkaan ole tosiasiassa erilaisia, vaikka ne kategorisesti toisistaan erotetaankin. Tähdet ovat olennaisesti samanlaisia: he ovat samanlaisia siinä, että he ovat niin erinomaisia. Lopulta "tähdet ovat tulleet suurmiehiksi kurkottamalla pienimmän yksilöllisen elämän todellisuuden alapuolelle, ja kaikki tietävät tämän".

Spektaakkelissa ei siis tosiasiassa tapahdu kilpailua ihmisten välillä, vaan esineet kilpailevat ja korvaavat toisiaan. Esineet kantavat rooleja, ja näiden välille syntyy aavemaisten ominaisuuksien taistelu. Aavemaisten siksi, että ne eivät ole todellisia. Kilpailun, jota spektaakkelissa saamme seurata, ainoa tarkoitus on kiihottaa uskollisuutta määrälliselle olemiselle, joka ei ole mitään sinänsä. Syntyy yhä uudelleen samanlaisia vastakkainasetteluja, uskonnollisuutta ja rasismia, mikä saa aikaan sen, että kulutus, joka on järjestetty hierarkkisesti arvoasteikoksi, näyttää saavan erityisen ontologisen aseman. Kilpailuilla ei itsessään ole mitään merkitystä, vaan niiden tehtävä on pönkittää spektaakkelia. Syntyy myös nuorten ja aikuisten välinen vastakkainasettelu, joka on keskeinen näiden valheellisten roolien joukossa. Tämä johtuu siitä, että aikuisia ei todellisuudessa ole olemassa, sillä "aikuiset" ovat niitä, joita spektaakkeli kohtelee "aikuisina" ja näennäisellä kunnioituksella: todellisia oman elämänsä herroja ei ole. Nuoruus ei puolestaan kuulu nuorille, vaan se on kapitalismin dynamiikan toimintaa.

Spektaakkelissa on siis todellisia vastakkainasetteluja, mutta ne kätkee kurjuuden yhtenäisyys. Valinnanvapaus on näennäistä ja sen taustalla erilaiset vieraantumisen muodot törmäävät toisiinsa, koska ne rakentuvat todellisten ristiriitojen varaan. Spektaakkeli puolestaan esiintyy aina siinä muodossa kuin tarvitaan, tiiviissä tai hajanaisessa, riippuen siitä, mitä siihen kulloinkin liittyvä kurjuuden taso vaatii. Spektaakkeli on aina "onnellisen yhdistymisen kuva, jota ympäröi epätoivo ja kauhu kurjuuden tyynessä keskuksessa".

Keskittynyt spektaakkeli, tai spektakulaarisuus, on byrokraattisen kapitalismin olennainen osa. Sitä voidaan kuljettaa periferiaan valtion tekniikkana ja toisaalta myös edistyneeseen kapitalismiin. Omaisuus voi byrokratiassa olla yhteydessä maailmantalouden hallintaan ainoastaan byrokraattisen yhteisön kautta. Byrokraattisen kapitalismin tavara on yhteiskunnallisen työn summa, jota se myy yhteiskunnalle hengissä pysymisen muodossa. Tässä kapitalismin muodossa ei massoilla ole valinnanvapautta, sillä kaikki muu valinta kuin byrokratian valinta olisi jotain enemmän, jotain liikaa, jotain, joka saattaisi uhata koko järjestystä. Tämä kapitalismin muoto on diktatuuria, ja siihen kuuluu jatkuva väkivalta. Yleensä yksi ihminen johtaa tätä diktatuuria, ja hän on myös tuon totaalisuuden kuva ja yhteenkuuluvuuden takaaja. Tähteen on samaistuttava, tai sitten on kadottava: kaikkien on oltava Maon, Stalinin tai Husseinin puolella – muuta valintaa ei voi suorittaa. Äänestykset tuottavat aina 99 %:n kannatuksen diktaattorille. Keskittyneessä spektaakkelissa ei siis voi valita toisin, ja poliisi valvoo tätä jatkuvasti.

Diffuusi spektaakkeli on toisenlainen. Siinä tavarat ovat tähtiä, jotka kilpailevat keskenään, syrjäyttäen jatkuvasti toisensa, kuitenkin siten, että tavaran tähteys loistaa aina kaiken yllä. Spektaakkeli on tässä yhteydessä vain katalogi, joka on aina menossa pois muodista. Tässä tavarat edellyttävät toisiaan (auto edellyttää tietä), ja vaikka kuluttajan olisikin tarkoitus kuluttaa koko spektaakkeli, saada kaikki katalogin tavarat, niin silti todellisuudessa hän kykenee kuluttamaan aina vain sirpaleita, osia. Spektaakkeli on täydellinen, katalogi sisältää kaiken, mutta kuluttaja on vaillinainen ja vajaa: mitä enemmän pystyy kuluttamaan, sitä täydellisempi kuluttaja on.

Spektaakkeli on siis eepos, jossa kerrotaan tähtitavaroiden kamppailuista ja niiden intohimoista. Jokainen tavara osallistuu maailman tavaraksi muuttumiseen suorittaessaan omaa itsenäistä tavaran maailmaksi-muuttumista (jokainen tavara yrittää olla koko maailma). Erityiset ja ainutlaatuiset tavarat siis itse asiassa menettävät omat erityispiirteensä osallistuessaan absoluuttiseen tavaramaailmaan.

Tavarasta ei voida saada tällaisessa tavara-maailmassa koskaan tyydytystä, ja sen vuoksi tavarat täytyy tunnustaa tavaroina. Tavaroita tulee käyttää tavaroina, niille riittää se. Samalla tavaroiden autonomista ja vapaata aluetta tulee suojella keinolla millä hyvänsä. Hegeliläisesti keikautettuna: tavarasta tulee herra ja ihmisestä renki. Jokainen tavaran (herran) suosionosoitus on arvokas, jokainen käyntikortti (ostoksen kylkiäinen, junalippu tms.) on merkki kanssakäymisestä tavaran transsendentin muodon, herra-tavaran kanssa. Tätä herra-tavaraa palvotaan samalla tavalla kuin uskonnollisissa menoissa: vaikka Herra kirotaankin, niin sille on silti alistuttava, ja jokainen herran aikaansaama ihme otetaan ilolla vastaan. Mies pelastui uponneesta autosta jään alta soittamalla puhelimella hätänumeroon: tämän päivän uskonnollinen tapahtuma, joka osoittaa NOKIAN ylivoimaisen jumaluuden.

Tässä tilanteessa todellinen tarve tai halu erottautuu keinotekoisesta halusta ja tarpeesta, ja koko maailmasta tulee täysin keinotekoisten tarpeiden ja halujen kohde. Keinotekoisuudella ei ole rajaa eikä mittaa, sitä ei voida koskaan tyydyttää. Yhteiskuntaelämä väärennetään. Näin tapahtuu ennen kaikkea siksi, että astutaan toistuvan lykkäämisen (viiveen) alueelle. Se, mitä lykätään, on tavara-maailman paratiisi, siis se portti, joka on tavara, jonka hankinnan jälkeen kuluttaja pääsee viimein (kuvitteellisesti) astumaan itse tavaroiden taikamaailmaan: itse spektaakkeliin, sarjakuvaan, elokuvaan, runoon tai tarinaan. Näin ei kuitenkaan koskaan tapahdu, sillä kaikki tavarat, joiden kuvataan olevan näitä avaimia tai portteja onnelaan, muuttuvat säälittäviksi ja kurjiksi olennoiksi heti kun ne kannetaan kotiin. DVD-soitin ei tuokaan täydellistä kokemusta, eikä taulutelevisio räjäytä tajuntaa. Tämä johtuu siitä, että modernissa maailmassa kokemusta ei voi enää omata, sen voi ainoastaan käydä läpi. Spektaakkelissa kuitenkin on aina jo toinen tuote odottamassa kotiin vientiä. Tämä ei lopu koskaan, elämä spektaakkelissa on elämää taivaan porteilla, knocking on heaven’s door.

Vanhaa tavaraa solvaavat eniten juuri ne, jotka nostivat tuota tavaraa valtaa. Näin toimii myös spektaakkelin johto: Stalin saa haukut, kun hänen aikansa on ohi, kun (puna)tähti on sammunut. Sama koskee Bushia, Blairia ja Lipposta: ne, jotka nostavat, myös laskevat. On kuitenkin aivan sama, kuka on seuraava johtaja: valhe on ja pysyy samana, ja itse asiassa uuden tavaran tai johtajan valitseminen on vanhan valheen tunnustamista. Usko muutokseen on status quon affirmaatio. Syy vieritetään aina harhaisen joukon niskoille. Harhainen joukko valitsi väärän kuninkaan, kuten Babyloniassa aikoinaan, ei yksikään yksilö. Johtajat ovat aina Gustave Le Bonin Joukkosielun seurausta, eivät analyyttisen rationaalisen valitsijan päätös. Ja tämä on spektaakkelin itselegitimaation keino numero yksi, väline, jolla vastuu vieritetään pois ihmisiltä. Se oli "joukko", "aikakausi", "ne muut", jotka valitsivat väärän kuninkaan.

Spektaakkelin status quo, sen dogmi perustuu jatkuvaan muutokseen. Spektaakkeli peittää yhtenäisyydellään luokkajaon, joka todellisuudessa on kapitalismin yhtenäisyyden ydin ja moottori. Työläiset ja pääoma ovat samassa veneessä ja vetävät yhtä köyttä, kuten työmarkkinoilla voimme joka päivä havaita. Spektaakkeli on suvereeni, se mikä yhdistää erottaessaan ja erottaa yhdistäessään. Syntyy hierarkkinen hyväksikäyttö ja irrationaalinen sorto, kaikki tämä tasa-arvoisuuden ja rationaalisuuden nimissä. Kun väen (multitudon) päälle kohoaa suvereeni, päättyy vapaus juuri siihen paikkaan.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.