2006-06-01

Spektaakkelin yhteiskunta re-ferō

Guy Debord: Spektaakkelin yhteiskunta. Suomentanut Tommi Uschanov.
Esipuhe Jussi Vähämäki. Kustannusosakeyhtiö Summa 2005.

Mikko Jakonen

II Spektaakkeli ja tavara

Debord aloittaa toisen luvun kirjoittamalla arkipäiväiseltä vaikuttavan tavaran metafyysisestä luonteesta. Itse asiassa kyse on tavarafetissistä, aiheesta, josta Marx puhuu Pääoman ensimmäisen osan ensimmäisen luvun neljännessä kappaleessa Tavaran fetissiluonne ja sen salaisuus. Tämä luku on myös selvästi Debordin kirjoituksen pohjana.

Yhteiskuntaa hallitaan tavarafetisismin kautta, sen "yhtä aikaa aistimillisen ja yliaistimillisen" luonteen avulla. Spektaakkeli korvaa aistimillisen maailman kuvilla, jotka ovat kuitenkin erittäin aistitittavia. Spektaakkelissa elämä siis representoidaan elämän kuvilla, tai yhteisö yhteisön kuvilla, joita me aistimme. Kyse ei siis tässä mielessä ole representaatiosta katsojan kannalta, vaan nimenomaan representaatiosta ja presentaatiosta yhtäaikaisena ilmiönä.

Tavaramuoto on määrällinen ja ainoastaan määrällisesti kehittyvä. Tavaramuodon laajeneminen hävittää kasvaessaan laatua. Silti tämä kehitys on alisteinen laadulliselle muutokselle, joka tapahtuu siinä, että koko maailma muuttuu markkina-alueeksi ja lopulta spektaakkeli ylittää oman yltäkylläisyytensä rajat.

Laajennetun hengissä pysymisen periaate on yksi spektaakkelin toiminnan peruspilareista. Tuotantovoimien kehitys on ollut luonteeltaan kehitystä, joka on konstruoinut ihmisryhmien olemassaolon ehdot hengissä pysymisen ehdoiksi, ja tämän jälkeen tuo kehitys on laajentanut vähitellen näitä ehtoja. Kun luontaistaloudessa syntyy tavarantuotantoa, on tämä tavarantuotanto ylijäämää, siis laajennettua hengissä pysymistä. Tavarantuotanto oli pitkään käsityöläisyyttä, joka ei liittynyt varsinaisesti talouden ylläpitämiseen. Kun tavarantuotanto yhdistyi pääomaan ja kauppaan, niiden yhteiskunnallisiin suhteisiin, kaappasi se samalla haltuun koko talouden. Näin taloudesta muodostuu määrällinen kehitysprosessi, jossa myös työ muuttui tavaraksi, siis palkkatyöksi. Nyt kysymys ei ollut tietyssä mielessä hengissä säilymisestä, sillä palkkatyö muodostaa erityistä ylimäärää ja yltäkylläisyyttä. Kuitenkin hengissä pysyminen säilyy tavaratuotannossa mukana, sillä vaikka palkkatyö ja tavaratuotannon kapitalistinen muoto irrottaa ihmiskunnan luonnon kanssa välittömästi käytävästä henkiinjäämiskamppailusta, niin silti ihmiskunta ei kykene vapautumaan "vapauttajastaan". Päinvastoin tavarantuotannon kapitalistinen muoto valjastaa koko ihmiskunnan osaksi omaa kamppailuaan ja laajennettua hengissä pysymistä. Toisinsanottuna tavara itse alkaa hallitsemaan maailmaa.

Talous on yhteiskuntaelämän perusta, ja tavara ottaa sen haltuunsa "okkultistisin" menoin, rahan toimiessa uuden oudon voiman lähettiläänä. Teollisen vallankumouksen ja massatuotannon myötä tavara miehittää tai kolonialisoi yhteiskuntaelämän. Siksi poliittisesta taloustieteestä tulee niin hallitseva kuin myös hallitsemisen tiede.

Spektaakkeli on sellainen historiallisen ajan momentti, jolloin "tavara on miehittänyt yhteiskuntaelämän totaalisesti". Talouden valta laajenee ekstensiivisesti ja intensiivisesti: ekstensiivisesti tavaran imperialismina vähän teollistuneille alueille, ja intensiivisesti kääntyen itseensä takaisin ja kerrostuen tavarakerrostumiksi. Intensiivisessä vaiheessa vieraantuneesta kulutuksesta tulee velvollisuus, joka täydentää vieraantunutta tuottamista. Totaalinen tavara palautuu ihmisille sirpaleina tai totaalisen tavaran fragmentteina. Tässä tilanteessa myös tavaramaailman totaalinen tiede, poliittinen taloustiede jakautuu tarkemmiksi hallintotieteiksi kuten sosiologiaksi, semiotiikaksi, psykotekniikoiksi ja niin edelleen, tieteiksi, joiden tarkoituksena on säädellä kapitalistisen prosessin eri tasojen ja tahojen toimintaa.

Kapitalismin alussa poliittinen taloustiede näkee proletaarin vain työläisenä, jolle ei tarvitse maksaa tai korvata muuta kuin hänen hengissä säilymisensä. Mutta kun kapitalismi kehittyy intensiiviseen, kerrostuvaan vaiheeseensa, alkaa kapitalismi nähdä proletaarin (so. oman tuotteensa) myös työn ulkopuolella elävänä ihmisenä, siis mahdollisena kuluttajana. Työaika vähenee ja vapaa-aika, kulutukseen käytettävä aika, lisääntyy. Vapaa-aikana ihmistä kohdellaan "näennäisenä aikuisena" – ylikohteliaasti. Tätä Debord nimittää tavaran humanismiksi, joka huolehtii ihmisen inhimillisyydestä ja vapaa-ajasta. Näin poliittinen taloustiede alkaa hallita myös vapaa-aikaa. Kulutuksesta tulee osa hengissä säilymistä, ja laajeneva hengissä pysyminen on suorassa suhteessa laajenevaan kulutukseen. Proletaari tarvitsee koko ajan, rajattomasti, uusia tavaroita säilyäkseen hengissä, osallistuakseen yhteiskunnalliseen elämään, joka on siis täysin tavaran kaappaamaa. Ihminen tarvitsee autoa käydäkseen töissä ja käy töissä kyetäkseen ajamaan autolla. Näin riisto laajenee ja rikastuu jatkuvasti.

Automaatio muodostaa periaatteessa ongelman tavaramaailmalle, sillä vaikka automaatio tuhoaa objektiivisen työn, tulee sen samaan aikaan säilyttää työ tavarana ja työ tavaran alkuperänä. Tämän ongelman edessä, tilanteessa jossa automaatio supistaa yhteiskunnallista työaikaa (ja muuttaa näin elämän ja työn 1:1-suhdetta) on kapitalismin keksittävä jälleen uusia tehtäviä, jotta yhteiskunnallisen elämän ja tavaramaailman välille ei jäisi tyhjyyttä tai välittymätöntä aluetta. Tähän tilaan asettuvat palvelut ja kolmas sektori - kaiketi myös viihde – joka lisää ja laajentaa tavaroiden ylistämistä ja jakamista. Tässä tilanteessa vaihtoarvo pääsee viimeistään käyttöarvon herraksi. Kaikki käyttö tulee osaksi vaihtoa, ja vaihto, jonka piti olla vain käytön apuväline, alkaa toimia itsenäisesti ja ilman käytön mandaattia.

Tässä tilanteessa käyttöarvo on jatkuvassa laskussa ja talous riistää uudella tavalla lisääntyneen hengissä pysymisen avulla. Lisääntynyt tai laajentunut hengissä pysyminen merkitsee sitä, että asumisen, syömisen, liikkumisen, toiminnan ynnä muun sellaisen ehdot ovat kapitalismin haltuun ottamia, siis siten, että kapitalismi ottaa haltuunsa yhteiskunnallisen toiminnan ja talouden, joka on sen perusta. Tähän haltuun otettuun yhteiskuntaan on edelleenkin pakko ottaa osaa tai kuoltava, tai vähintään jäätävä "luonnonlakien" tai paremminkin "toisen luonnon", siis kapitalistisen yhteiskunnan lakien armoille. Laajentunut hengissä pysyminen vaikuttaa rikkaudelta, vaikka se sisältää itse asiassa ainoastaan elämän välttämättömyyksiä. Samalla myös todellisten välttämättömyyksien kuluttajasta tulee kuvitelmien kuluttaja. "Tavara on tämä todellinen kuvitelma [reaaliabstraktio], ja spektaakkeli on sen yleinen ilmenemismuoto."

Spektaakkeli on rahan toinen puoli eli kaikkien tavaroiden abstrakti yleinen vastine. Spektaakkeli on kuitenkin jo jotain sellaista, mitä käytetään vain näennäisesti, koska siinä käyttö on vaihtunut representaatioksi. Spektaakkelia ei käytetä, sitä ainoastaan katsellaan. Kun talous saavuttaa yltäkylläisyyden, muuttuu yhteiskunnallisen työn tulos – jota ei voitu aiemmin nähdä – näkyväksi. Kaikki todellisuus on ilmenemistä, ja tämä ilmeneminen on itse asiassa yhteiskunnallisen työn tuote. Pääomasta tulee aistittavaa, ja se levittäytyy kaiken päälle, niin keskuksien kuin periferioidenkin. Yhteiskunnasta – rajattomana – tulee pääoman muotokuva.

Kuitenkin autonomisen talouden – itse liikkuvan talouden – voittokulku on samalla sen tuho. Vapautuneet voimat tuhoavat taloudellisen välttämättömyyden, joka on ollut yhteiskuntien muuttumaton perusta. Nyt puolestaan taloudellisesta kehityksestä tulee välttämätöntä, se korvaa ihmisen perustarpeiden tyydyttämisen, vaikkakin se näyttelee ikään kuin pitävänsä niistä huolta. Talous on ollut yhteiskunnille tiedostamaton, vaikkakin yhteiskunnat ovat olleet siitä riippuvaisia. Ja tästä tiedostamattomasta se nyt vapautuu. Samalla kun yhteiskunta huomaa olevansa taloudesta riippuvainen, tulee taloudesta itse asiassa riippuvaista yhteiskunnasta. Samalla talous menettää suvereenilta vaikuttaneen voimansa. Tänne aikaisemmin tiedostamattoman alueelle, siis talouden alueelle on tultava subjektin, joka nousee yhteiskunnasta, yhteiskunnallisesta taistelusta. Tämä subjekti on proletariaatti tai työväenluokka. Tietoisuudenhalun prosessi synnyttää kaksi muotoa: negatiivisen joka on työläiset, jotka pyrkivät oman toimintansa jokaisen hetken kontrollointiin luokkien hävittämisen kautta (kommunismi), ja sen vastakohtana on puolestaan "spektaakkelin yhteiskunta, jossa tavara pohdiskelee itseään itse luomassaan maailmassa".

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.