2006-06-01

Spektaakkelin yhteiskunta re-ferō

Guy Debord: Spektaakkelin yhteiskunta. Suomentanut Tommi Uschanov.
Esipuhe Jussi Vähämäki. Kustannusosakeyhtiö Summa 2005.

Mikko Jakonen

I Erottaminen spektaakkelin toimintaperiaatteena

Spektaakkeli on kolmijakoinen todellisuus. Se on kokonaisuus (yhteiskunta), kokonaisuuden osa (yhteiskunnan osa) ja näiden välillä vallitseva suhde (yhtenäistämisen väline). Tämän vuoksi spektaakkelia ei voida ymmärtää kuvien kokoelmana vaan yhteiskunnallisena suhteena, jonka välitys ja ilmenemismuoto on kuva. Kuvat ovat taas "peräisin" jostakin siitä, mikä ennen spektaakkelien yhteiskuntaa - tätä historiallista vaihetta - oli ollut välittömästi elettyä. Se mikä aiheuttaa ja toisaalta ylläpitää spektaakkelia, on ihmisten vieraantuminen siitä, mikä on elämää. Tämä vieraantuminen – tai se, että elämä on muuttunut elämän representaatioksi, jota ilmentävät tuota elämää jäljittelevät kuvat - on peräisin tietynlaisista tuotanto-olosuhteista, joissa keskeisellä sijalla ovat joukkoviestintä, kommunikaatio ja informaatio. Spektaakkelin yhteiskunta on erityisesti historiallisen tuotantokehityksen immateriaalisen tuotantomuodon aikaansaannosta.

Tässä historiallisessa tilanteessa kuva on irtaantunut elämästä ja muuttunut itsenäiseksi. Kuva, joka on luonteeltaan liikkumaton ja eloton, on alkanut liikkua itsenäisesti. Kuvasta on tullut aave tai eloton henki, joka toimii omalakisesti, ylittämällä ja piittaamatta eletystä tai elävästä elämästä. Kuvan liike on mekaanista ja mekaanisesti aiheutettua, mutta se ei sulje pois sitä tosiasiaa, että vaikka kuva on todellisuudessa representaatio, vaikuttaa se kuten presentaatio: kuva esittää itseään eikä mitään muuta, ja siksi kuva on todellinen, ei epätodellinen. Toisin sanoen kuva ei ole "reaalimaailman lisäke" vaan "tosi on epätoden momentti".

Mutta vaikka spektaakkeli toimii joukkoviestinnän ja kommunikaation kautta, vaikka nämä tekniset ja materiaaliset tuotantomuodot ovat sen toteutumisen edellytys, ei spektaakkeli kuitenkaan ole näkyvän maailman tahallista vääristelyä. Spektaakkeli on esineellistynyt maailmankuva, jonka juuret ovat paljon syvemmällä länsimaisessa ajattelussa kuin spektaakkelin mahdollistava tuotantomuoto. Spektaakkelin aikakausi voidaan varmastikin palauttaa kartesiolaiseen filosofiaan, ajatukseen, jonka mukaan todellista tai varmaa "tietoa" todellisuudesta on ainoastaan se, että ajattelemme. Descartesin "Je pense, donc je suis" – "ajattelen, siis olen" - sisältää yhden merkittävän spektaakkelin yhteiskuntaan johtavan juuren muunnettuna muotoon "kuvittelen, siis olen".

Kun spektaakkelia tutkitaan kokonaisuutena tai totaalisuutena, tulee esille, että se on joka tapauksessa tämän vallitsevan tuotantotavan tulos ja päämäärä. Tämän päämääräluonteensa lisäksi spektaakkeli on myös keinovalikoima noihin päämääriin. Toisin sanottuna: se on sen itsensä syy ja seuraus. Spektaakkeli on esimerkillinen tautologia, sen toiminnan keinot ovat itse asiassa sen päämäärä. Sillä ei ole mitään muuta syytä olla olemassa kuin se, että se on olemassa. Näin spektaakkeli pyrkii jähmettymään ikuiseen nyt-hetkeen – ikuiseen päivään, jossa aurinko ei koskaan laske.

Valinta osallistumisesta spektaakkeliin kaikilla elämän osa-alueilla tehdään jo sitoutumisessa vallitsevaan tuotantomuotoon ja tämän tuotannon seurauksena muodostuvaan kulutukseen. Onkin oleellista huomata, että Debordin mukaan ensin ei ole "markkinoiden" tai "kuluttajien" vaatimuksia ja haluja, jotka tuotanto sitten ystävällisesti toteuttaa, vaan ensiksi on tuotanto – asioiden ja esineiden valmistus, kulutushyödykkeiden luominen ja myös oikeanlaisen kulutusympäristön luominen – vasta tämän jälkeen seuraa kulutus. Toisinsanottuna: ei esimoderni maanviljelijä tarvitse televisiota, hän tarvitsee uuden kuokan, eikä urbaani teknomusiikin ystävä tarvitse kuokkaa vaan uuden mp3-soittimen. "Ympäristö" luo tarpeen.

Spektaakkeli on siis järjestelmä, joka erottaa yhteiskunnassa kaiken erilleen, yhdistääkseen sitten kaiken itsessään. Lopulta näyttää siltä, että juuri spektaakkeli on kaiken yhteiskunnallisen (toiminnan) päämäärä. Kuitenkaan spektaakkelia ei voi asettaa vastakkain todellisen yhteiskunnallisen toiminnan kanssa, sillä vaikka spektaakkeli onkin valhe, on se silti todellisesti tuotettu valhe ja siis todellinen valhe. Toisinsanottuna se on reaaliseksi tullut abstraktio, mielikuvitusta, joka on totta. Näin siis niin "tosi" kuin spektaakkelikin ovat molemmat objektiivisesti totta – spektaakkelin yhteiskunnassa vallitsee siis spektakulaarinen kaksoisartikulaatio, jossa tosi on spektaakkelia ja spektaakkeli on totta. Spektaakkeli on elämän näkyväksi tullut negaatio, joka on ilmetessään tullut hyväksytyksi.

Spektaakkelia ylläpitävä erottamisen periaate erottaa myös kaikki asiat ja kaiken elämän siitä itsestään. Tämä on spektaakkelin olemassaolon ehto, ja siksi spektaakkeli on myönteinen mutta silti luoksepääsemätön. Spektaakkelin yhteiskunnassa spektaakkeli tulisi ainoastaan passiivisesti hyväksyä. Spektaakkelista ei voi saada kiinni, sillä se on erottunut elämästä ja kritiikistä.

Spektaakkeli on siis oman itsensä pääasiallinen tuote: spektaakkelin tehtävänä on tuottaa itseään ja siksi sen päämäärä on spektaakkelin kehitys spektaakkeliksi itsekseen.

Koska spektaakkelin yhteiskunta on oleellisesti tietyn kapitalistisen talouden ja yhteiskunnan muodostuman momentti, muusta historiallisesta ajasta eristetty osa aikaa, on spektaakkelin esineellistettävä tai muutettava myös ihmiset, elämä ja tuottajat esineiksi tai momenteiksi. Muutoksen taustalla on historiallinen kehitys, sillä prosessissa, jossa talous kohdisti ylivallan yhteiskuntaelämään, se muutti ensiksi olemisen omistamiseksi. Tämä prosessin vaihe voidaan ajoittaa 1500–1600-lukujen vaiheille, jolloin syntyy varsinaisesti proletariaatti - omaa työtään myyvä työvoima ja toisaalta omaa omistustaan myyvä pääoma.

Nykyisessä vaiheessa taas omistaminen on siirtynyt ilmenemiseen. Toisinsanottuna nyt sen minkä omistaa, on myös ilmettävä välittömästi, sillä vain omistamisen (olemisen) ilmentymisen kautta voidaan spektaakkelissa saavuttaa toisaalta arvovalta ja toisaalta oikeutus olemiseen: "se mikä näkyy on hyvää, ja hyvää on se mikä näkyy". Se mikä ei näy, ei ole olemassa, eikä ole olemassa mitään, mikä ei näy. Koska taloudellinen valta on ottanut kaiken yhteiskunnallisen toiminnan alaisuuteensa (tehnyt yhteiskunnasta oman subjektinsa) on kaiken, mikä ilmenee, oltava myös epäitsenäistä, siis spektaakkelista riippuvaa. Autonomisten prosessien tai ilmiöiden ei sallita ilmetä lainkaan. Se, mikä ei osallistu mukaan kuvaan, minkä pääsy kuvan alueelle estetään, ei ole olemassa, eikä sillä ole mitään arvoa millekään.

Koska spektaakkeli on kuvaa, on spektaakkelin yhteiskunnan tärkein aistielin näkö: näin perinteisestä filosofisesta metaforasta, näkemisestä, tehdään spektaakkelin yhteiskunnan keskeinen aisti. Näkeminen erotetaan muista aistimisen muodoista, jotta se taas voitaisiin yhdistää näihin spektaakkelin vaatimalla tavalla. Nähdyn ja nähtävän muokkaaminen on se keskeinen tekniikka, jota spektaakkeli käyttää hyväkseen ja jonka mukaan se toimii. Spektaakkeli vaatii siis välitettyä (teknistä, representatiivista) maailmaa, sellaista, jota ei voida aistia suoraan, tai suora aistiminen ei kerro aistitun asian merkitystä, vaan merkitys muodostuu ainoastaan spektaakkelin kautta. Spektaakkeli ei ole ainoastaan katsomista, mutta kaikki katsominen on spektaakkelissa luonteeltaan epäinhimillistä: se ei ole nähtyä arvioivaa ja tuota nähtyä korjaavaa ja muuttavaa katsetta, vaan passiivista tuijottamista. Se on pahimmillaan spektaakkelin passiivista kontemplaatiota, tilannetta, jossa Hegel on inkarnoitunut ja istuutunut tv-tuoliin sadan taivaskanavan eteen polttamaan pilveä. Maailmasta tulee täysin spekulatiivinen.

Spektaakkeli on kuten uskonto, mutta se on itse asiassa uskonnollisten harhakuvitelmien aineellinen rekonstruktio. Tämä on myös filosofian ongelma, joka ei näytä pääsevän millään eroon teologiasta. Toisinsanottuna, vaikka Jumala transsendentaalisena voimana ja todellisena teistisenä mahtina on jätetty taakse, on ongelmana se, että sama uskonnollinen kuvio toistuu niin "maanpäällisessä Jumalassa" eli Leviathanissa (Hobbes), luonnonuskontojen funktionaalisuutta selittävissä sosiaalisissa teorioissa (Durkheim ja osin esimerkiksi Feuerbach) kuin lopulta spektaakkelissa. Jos jumaluus on ihmisten omien voimien, tai paremminkin ihmisyhteisön voiman – niin väkivaltaisen kuin pyhäksi tekevän (Girard) – tiedostamatonta ulkoistamista, niin "spektaakkeli on inhimillisten voimavarojen tuonpuoleiseen karkottamisen tekninen toteutuma".

Kuten jo Thomas Hobbes kapitalismin maksiimin epäsuorasti esittää, elämän välttämättömyydet ovat ihmisen suurin unelma. Debordin mukaan silloin kun välttämättömyyksistä tulee yhteiskunnassa unelma, myös unelmasta tulee välttämättömyys. Spektaakkeli aiheuttaa siis sen, että yhteiskunta, jonka elävä ja vapaa, suora toiminta on otettu haltuun, loitonnettu representaatioksi ja jota muokataan välitykseen keskittyvillä tekniikoilla, ei halua tehdä enää muuta kuin nukahtaa uneen, tai päätyä "ikuiseen rauhaan", kuten Kant asian muotoilee. Tämä uni on täydellistä passiivisuutta ja vastarinnan ja muutoksen puutetta. Tätä unta, joka on painajaista, vahtii koskaan sulkeutumaton silmä. Tämä silmä ei itse asiassa ole mitään muuta kuin moderni suvereeni.

Spektaakkeli on vanha järjestelmä, sillä sen alku on vallan erikoistuminen, käytännön vallan eriytyminen spektaakkelista. Spektaakkeli välittää vallan ja muun toiminnan suhdetta, se on hierarkian puolestapuhuja ja välittäjä, joka saa hierarkian toimimaan joustavasti ja vain yhtä ylhäistä päämäärää varten. Samalla yhteiskunnallisen hierarkian kaikkien osien oman edun ja olemassaolon parhaaksi toimii se, että ne toimivat vain yhden päämäärän vuoksi: so. spektaakkelin vuoksi, perimmäisen välttämättömyyden eli oman olemassaolonsa säilyttämisen vuoksi. Siksi spektaakkeli puhuu vain itsestään, se on itse asiassa vallan omakuva "olemassaolon ehtojen totalitaarisen hallinnan aikakaudella". Tämä tarkoittaa sitä, että niin sanotusta toisesta luonnosta, ihmisten tavoista, tottumuksista, "yhteiskunnallisesta todellisuudesta" ja tässä tapauksessa spektakulaarisesta totuudesta, omalakisesta järjestelmästä tulee ihmisiä hallitseva taso. Spektaakkelia ei voi erottaa modernista valtiosta, joka on Debordin mukaan yhteiskunnallisen hajaannuksen yleinen muoto, "yhteiskunnallisen työnjaon tuote ja luokkavallan väline".

Spektaakkelin yhteiskunta on muoto, joka valitsee itse omat tekniset sisältönsä, se keskittyy tuottamaan "kommunikaatiota" ja välitystä. Tällaiset tekniset välineet saavat tyydytyksensä ainoastaan itse välittämisen kautta: tekniikat, joita spektaakkelin yhteiskunta käyttää, eivät siis välitä sisältöjä, vaan spektaakkelia itseään, sen muotoa, joka on erottaminen ja välittäminen. Erottaminen ja välittäminen on kuitenkin täysin yksisuuntaista, se toimii vain ja ainoastaan spektaakkelin hyväksi, sen olemassaoloa ja toimintaa pönkittäen. Sen tehtävänä on kasata spektaakkelin käyttöön ne tekniset välineet, jotka edesauttavat sen hallinnon jatkumista. Toisinsanottuna, spektaakkeli on kuin teksti, joka sanoo aina yhtä ja samaa, kuten Platonin dialogista Faidros voidaan lukea. Ainoa erotus tähän tekstiin on se, että nyt spektaakkelilla on – toisin kuin Platonin mainitsemalla tekstillä – oma puolustus, sen asianajajat, jotka puhuvat spektaakkelin puolesta. Spektaakkeli puhuu siis itsestään, sanoo lopulta aina samaa, vaikka se naamioituukin mitä monenkirjavimpiin vaatteisiin (kuten Herakleitoksen logos), ja se puolustaa itseään, mutta sitä vastaan ei voi puolustautua eikä sen kanssa voi kommunikoida. Spektaakkeliin ei voi osallistua kuin ainoastaan spektaakkelin omalla kielellä. Myös spektaakkelin kritiikki on ollut Debordin mukaan tähän saakka mahdotonta, sillä spektaakkelin jatkuvasti eriytyvä hierarkia on jauhanut kritiikin ja yhteisöllisyyden hajalleen. On kuitenkin olemassa mahdollisuus, että nämä voimat löytävät toisensa, vaikka spektaakkeli tuon mahdollisuuden kieltääkin.

Voimien toistensa löytäminen on välttämätöntä, sillä kun yhteiskuntaa ja yhteisöllisyyttä erottamisella hallitseva talousjärjestelmä menestyy, maailma proletarisoituu tässä prosessissa. Kun etenkin työntekijä erotetaan tuotteestaan ja työvälineistään, katkeavat myös kaikki muut yhteiskunnalliset suhteet siten, että vain ne erottanut – eli spektaakkeli tai suvereeni – voi ne yhdistää.

Vapaa-aika on puolestaan spektaakkelin keino ulottaa tuotantoa yhä pidemmälle. Vapaa-ajan erottamisena ilmenee toimettomuus. Tämä vapaus tai toimettomuus ei ole erillistä tuottavasta toiminnasta – päinvastoin, vapaa-aika on jatkuvaa levottomuutta, joka ihailee tuotannon tuloksia: tuotanto tuottaa vapaa-ajan luodakseen kulutuksen tuotteille: näin siis tuotteessa kulutetaan tuotetta, ja se, mikä näin tekee, on itsekin tuote.

Spektaakkelin tavoitteena on siis valmistaa ihmistuote, jonka ilmenemismuoto on yksinäiset massat, siis massayhteiskunnan ihmiset, jotka ovat korvattavissa, vaihdettavissa, siirrettävissä ja uudelleen koulutettavissa mihin tahansa asiaan tai tehtävään. Kaikki spektaakkelia edesauttavat tekniikat pyrkivät lujittamaan massojen perussolujen erottelua, perussolujen, joita erheellisesti luullaan ihmislajin perusolemukseksi liberalistisen ajattelun mukaisesti, eli yksilöitä, individuaaleja. Tosiasiassa nämä perussolut ovat valtion ja spektaakkelin tuotteita, niiden subjektivaation tulosta, tuotteita, joiden tehtävänä on vahvistaa spektaakkelia yhä edelleen. Siksi "eristämiseen perustava talousjärjestelmä on eristämisen kehätuotantoa".

Spektaakkelin alkuperä on ykseyden katoamisessa. Kun ykseys hajotetaan ja erotetaan osiinsa, voi sen yhdistää vain spektaakkeli, mutta se yhdistää ne vain erillisyydessään.

Kun katsoja erotetaan siitä, mitä hän katsoo (subjekti subjektista, jolloin syntyy objekti) tapahtuu niin, että mitä enemmän hän katselee, sitä vähemmän hän elää. Ja mitä paremmin hän tunnistaa itsensä niistä kuvista, joita spektaakkeli hänelle tarjoaa, mitä paremmin hän tunnistaa omiksi tarpeikseen ne kuvat, joita spektaakkeli hänelle esittää (tarvitset kännykän tai uuden ihonhoitosarjan), niin sitä vähemmän hän ymmärtää omaa olemassaoloaan ja omia halujaan. Ihmisen eleet ja olemus muuttuu spektaakkelin esittämien kuvien (tai paremminkin kuvavirtojen: elokuvien, pop-videoiden, urheilun ynnä muiden alojen tähtien), liikkuvien kuvien ja hahmojen jäljittelyksi ja matkimiseksi. Antiikin filosofian ihanteet, taivaan kannen tähtien "saman" liikkeen (Platon sanoo Timaioksessa planeettojen ympyräratojen olevan täydellisintä liikettä ja sielun tärkein jäljittelyn kohde) jäljittely siirtyy spektaakkelin luoman tähtitaivaan jäljittelyksi. Uusi muoti, uusi tanssi, uusi meikki. Mitä tähdet tekevät, sitä me teemme perässä.

Koska työläinen tai tuottaja on erotettu tuotteestaan, ei työläinen tai työvoima tuota itseään (mikä olisi välitöntä toimintaa) vaan hän tuottaa itse asiassa tuon työvoiman itsenäisen voiman, joka on irrallinen. Kun irrallinen voima yhdistetään spektaakkeliin, palaa voima tuottajalle takaisin "riiston runsautena". Näin tuottaja vieraantuu ajasta ja tilasta, koska tuotteet, joita voima tuottaa, vieraantuvat jatkuvasti tuottajista, työvoimasta.

Spektaakkeli on kuin kartta, joka kuvaa aluettaan 1:1 – tässä kartassa ne voimat, jotka tuottajilta on riistetty työvoiman kaappauksen avulla, ilmenevät tai esittäytyvät jatkuvana kuvavirtana ihmisille kaikessa voimassaan. Spektaakkelin tehtävänä on valmistaa vieraantuminen konkreettisesti. Kun talous liikkuu itsenäisesti – kuten spektaakkelikin – kasvaa vieraantuminen, joka on niin talouden kuin spektaakkelin alkuperäisessä ytimessä. Mitä enemmän ihminen tuottaa oman maailmansa – siis "toisen luonnon", esineiden ja asioiden maailman – sitä enemmän hänen oma elämänsä on myös hänen omaa tuotettaan ja näin ollen erotettu omasta elämästä. Siksi "Spektaakkeli on pääomaa, joka on kasautunut siihen pisteeseen saakka, jossa siitä tulee kuva".

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.