2006-04-28

Yhteiskuntaruumis ja prekarisaatio
Hoivaajien lakko

Mikko Jakonen

Hoivaajien lakko

Tämä tilanne on kestämätön ja hoiva-alan tulevaisuuden näkymät ovat julkisella sektorilla huonot. Tämä edistää uusliberalismin ja kapitalismin riemumarssia, jossa hyvää ja laadukasta hoitoa kyllä saa, kunhan siitä on varaa maksaa tarpeeksi. Tässä tilanteessa on kuitenkin turha enää esittää valituksia valtiovallalle tai kunnanisille, vaan nyt näiden yhteiskunnan jalkojen on aika käyttää lakkoasetta, joka on luultavasti vahvin kaikista lakkoaseista mutta jota ei ole kertaakaan kunnolla väläytetty. Tästä syystä on myöskin turha pyytää mukaan Tehyä tai Superia, sillä nämä tahot liittyvät kyllä mukaan sitten kun on sen aika, kun perinteisten ammattiyhdistysten aika on ohi. Tehy ja Super eivät ole kyenneet suojelemaan ja palvelemaan omaa jäsenistöään kovinkaan hyvin. Työtaisteluita ne eivät ole juurikaan käyneet, ja vaikka hoiva-alan ongelmat ovat hyvin tiedossa, puuttuu näiltä ammattiliitoilta vakava ote työolojen ja palkkauksen parantamiseksi. Siksi on tartuttava suoraan koko yhteiskuntaa koskevan prekarisaation mahdollisuuteen ja murtauduttava ulos suurten ikäluokkien ja keski-ikäisten miesten hallitsemasta fordistisesta, sosiaalidemokraattisesta mallista. On aloitettava hoivaajien lakon laajamittainen liikekannallepano, jonka tavoitteena voitaisiin nähdä esimerkiksi seuraavia seikkoja.

1) Ensiksikin, hoivatyön arvo ja merkitys on tehtävä selväksi niin laajasti, että sillä on laajamittaisia vaikutuksia koko yhteiskuntarakenteeseen. Tämä tarkoittaa tiedontuotantoa, näkökulmia ja kannanottoja hoiva-alan merkityksestä ja roolista. Myös uutta tutkimusta aiheesta tarvitaan. Hoivatyön arvon nostamisen tavoitteena on ensiksikin hoiva-alan palkkauksen tuntuva parantaminen, vähintään 25% lisää palkkaa. Toiseksi tavoitteena on negatiivisen prekarisaation lopettaminen ja erityisesti yhteiskunnan yksityistämisen ja kahtiajaon lopettaminen. Tämä tarkoittaa työolojen parantamista, jatkuvuuden ja kestävyyden lisäämistä työssä, erityisesti julkisessa terveydenhuollossa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita paluuta vanhaan elinkautisen työsuhteen malliin, vaan aivan uudenlaista, kekseliästä, innostavaa ja työntekijän ja työyhteisön ehdoilla joustavaa tapaa järjestää työtä, oppia uutta, kukoistaa ja luoda hyvää ja turvallista työympäristöä.

2) Toiseksi hoivaajien lakon liikekannallepano tarkoittaa hoivaajien itsensä mobilisoimista ja innostamista vastarintaan, nimenomaan arkipäivän vastarintaan. Hoiva-alan kovin lakkoase - hoivaamisesta kieltäytyminen - tulee ottaa siksi pelikortiksi ja pelotteeksi, jolla tulevaisuudessa aletaan vakavasti pelata. Hoiva-alan laajamittainen lakko tarkoittaisi koko yhteiskunnan vakavaa horjumista ja vieläpä hyvin nopeasti. Viikko tai kaksi hoivaajien lakkoa tekisi ammottavan loven kansantalouteen ja tuotantoon kaikilla aloilla, puhumattakaan inhimillisistä kärsimyksistä. Tämän kortin käyttö on kuitenkin niin äärimmäinen keino ja hankala toteuttaa, että se ei ole koskaan onnistunut, vaikka esimerkiksi palkkaus on hoitoalalla ollut aina liian heikko.

Siksi on käytettävä ensisijaisesti toisenlaisia taistelukeinoja, kiertoteitä, jotka tähtäävät samaan kohteeseen. On käytettävä niitä mahdollisuuksia ja voimia, joita hoitoalalla on. Koska hoiva-ala rakentuu jo nyt joustavan, kiertävän ja liikkuvan prekaarin työvoiman harteille, on tätä liikettä käytettävä hyväksi. On laskettava liikkeelle juoruja, huhuja ja juttuja, jotka kulkevat subjektien mukana, joissa puhutaan muutoksesta, hoivaajien lakosta ja siitä, kuinka palkkaustaso tulee nousemaan, orjuuttava ja väsyttävä pätkätyö vähentymään ja työilma piiri parantumaan. Tämä on ensimmäinen tehtävä, ja se voi toimia ainoastaan jo olemassa olevan sosiaalisen verkoston kautta. Tämä muutos ei voi tapahtua ulkoapäin annettavilla julistuksilla tai ammattiliiton ohjauksella. Muutoksen virtuaalinen mahdollisuus on tuotettava lausumilla ja puheella, ja kun tämä todellinen, mutta ei aktuaalinen virtuaalinen taso on luotu, on se mahdollista myös "täyttää" tai liittää mukaan ihmisten arkipäiväiseen toimintaan.

Kuten ranskalainen filosofi Gilles Deleuze sanoo tekstissään Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin, on kontrolliyhteiskunnan toimintamuotona kolmannen tyypin koneet, jotka tarkoittavat informaatiokoneita ja tietokoneita. Näiden koneiden passiivisena vaarana on interferenssi, eli kahden saman luontoisen liikkeen tai aallon yhteisvaikutus tai isku tietyssä paikassa, eräänlainen yllättävä häiriö. Aktiivisena vaarana toimivat taas virukset ja piratismi. On selvää, että interferenssi tulee tapahtumaan, jos nämä aallot vain saadaan liikkeelle. Ja aallot saadaan liikkeelle siten, että jokainen tekee oman liikkeensä ja lähtee mukaan yhä voimistuvaan aaltoon. Tätä voidaan edesauttaa viruksilla, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä sellaista ajattelua ja sellaisia näkökulmia, jotka tunkeutuvat tarttuvan taudin tavoin jokaiseen hoitoyksikköön, kouluun ja kotiin. Tämä virus on huhu tai juoru muutoksesta ja vallankumouksesta, joka koskee hoitoalaa kaikessa laajuudessaan. Mitä piratismi sitten voi olla. Itse ottaisin piratismille radikaalin esimerkin, joka on kuitenkin harkinnan arvoinen myös Suomessa.

Madridissa Espanjassa on feministinen kommuuni Eskarela Karakola käyttänyt tietyn tyyppistä piratismin muotoa oman asuinalueensa naisten ja hoivaajien tilanteen parantamiseen. Käytännössä tämä on tarkoittanut yhden korttelin valtausta ja pelkästään naisille suunnatun sosiaalikeskuksen perustamista. Tämä sosiaalikeskus sisältää kirjaston, terveydenhuoltopalveluja, ruokakaupan ja ruokahuoltoa sekä lastenhoitomahdollisuuksia ja niin edelleen. Nämä naiset ovat siis ikään kuin piratoineet hyvinvointivaltion laatutuotteen omaan toimintaansa. Miksi näin? Siksi, että Madridin Lavapiesin kaupunginosassa eivät nämä "peruspalvelut" ole toimineet enää pitkään aikaan. Kirjastot ja muut julkiset palvelut ovat köyhästä kaupunginosasta hävinneet aikaa sitten, ja ruokakaupatkin ovat siirtyneet kauas automarketteihin, joihin alueen köyhä ja vanha väestö ei pääse millään keinolla. Monessa kaupungissa tämä tarkoittaa käytännössä slummiutumista ja elinolojen romahtamista. Eskarela Karakola kykenee kuitenkin taistelemaan tätä tendenssiä vastaan ottamalla nämä tehtävät omaan hoitoon. Se tarkoittaa eräänlaista sosialismin tai kommunismin periaatetta, ja se tarkoittaa sitä, että luovutaan valtion järjestelmistä, joissa hoitoa saa antaa vain laillinen lääkäri tai hoitaja ja jossa opetusta saa antaa vain opettaja koulussa. Tämä organisaatiomuoto voi olla mahdollisuus myös Suomessa, sillä näyttää siltä, että emme ole kaukana siitä, että peruspalvelut ovat todellisen lakkauttamisen uhan alla. Siksi on ryhdyttävä tuottamaan omia vaihtoehtoisia tapoja järjestää, tuottaa ja ylläpitää hyvinvointia hyvinvointivaltion kuoleman jälkeenkin. Tarvitaan sosiaalikeskuksia ja yhdessä rakennettuja, tukea antavia ja turvaavia "tiloja jokapäiväiselle elämälle", kuten Karakolan kommuunin iskulause kuuluu.

Toisin sanoen on lähdettävä liikkeelle tietoyhteiskuntaruumiin jaloista ja vavisutettava tätä kautta koko ruumista. Tarvitaan paljon enemmän liikettä ja uskallusta juosta ja paeta pois perinteisistä tavoista ajatella työtä, toimeentuloa ja hyvinvointia. Tarvitaan iskuja yhteiskunnallisen liikkeen solmukohtiin. Tarvitaan aloitteita perustulomallin takaamiseksi ja toteuttamiseksi. Tarvitaan kieltäytymistä vastikkeettomasta yhteiskunnan tuotannosta kapitalismin ja suuryritysten hyväksi. Ennen kaikkea tarvitaan sitä, että ihmisistä tulee jälleen vallankumouksellisia, jotta he voisivat tarttua ongelmiin ja parantaa omaa ja yhteistä elämää. Kuten Gilles Deleuze kirjoittaa artikkelissaan Kontrolli ja muutos:

Sanotaan, että vallankumouksellisilla on huono tulevaisuus. Mutta kaksi asiaa sekoitetaan aina keskenään, vallankumousten tulevaisuus historiassa ja ihmisten muuttuminen vallankumouksellisiksi. Näissä kahdessa tapauksessa ei edes ole kyse samoista ihmisistä. Ihmiselle ainoa mahdollisuus on muuttua vallankumoukselliseksi, vain niin voidaan torjua häpeä ja se, mikä on sietämätöntä." (Deleuze 2005, 128.)

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.