2006-04-28

Yhteiskuntaruumis ja prekarisaatio
Hoivaajien lakko

Mikko Jakonen

***

Useat yhteiskunta- ja taloustieteilijät puhuvat aikamme ilmiöistä erilaisten siirtymien kautta. Keskeisimpiä siirtymiä on siirtymä Michel Foucault'n kuvaamasta kuriyhteiskunnasta Gilles Deleuzen kuvaamaan kontrolliyhteiskuntaan. [8] Tämä siirtymä koskee erityisesti ihmisten hallintoa ja tarkoittaa muutosta biovallan menetelmissä, liikettä mielivallan aikakauteen.[9] Toinen ja suoraan työhön ja tuotantoon liittyvä siirtymä koskee liikettä fordistisesta tuotantomallista postfordistiseen tuotantoon.[10] Kun fordistinen työ oli tiettyyn paikkaan ja tiettyyn aikaan sidottua, niin postfordistinen tuotanto sen sijaan ylittää paikan ja ajan kahleet. Äly- ja tietotyön tuotanto ei tapahdu enää tehtaassa, vaan se tapahtuu yhä enemmän "epäpaikassa"[11], jatkuvasti ja koko ajan. Nyt tuotannon aikaa on koko elämän aika, ja postfordistisessa tuotannossa työskentelevä subjekti pistää peliin koko persoonallisuutensa ja kaikki kodissa, koulussa, harrastuksissa, mutta myös baarissa ja linja-autossa opitut taitonsa.[12]

Älytyö tai immateriaalinen työ on Euroopan unionin alueella voimakkaimmin kasvava tuotantovoima, johon panostetaan ja investoidaan ikään kuin "luonnonvarana". Tietotyöstä on muodostumassa yhä niukempien luonnonvarojen ja materiaalisten resurssien Euroopassa tulevaisuuden tuotantovoima numero yksi. Teollisuudesta ja tuotannosta tulee älyteollisuutta, jossa valmistetaan ja myydään palvelumalleja, sosiaalisia innovaatiota, järjestelmiä, organisaatioita, konsultointia ja niin edelleen. Myytävällä tuotteella ei siis ole enää niinkään materiaalista sisältöä, vaan se on ennen kaikkea tapa tehdä asioita: tapa pelata tietokonetta, tapa hallinnoida työväkeä, tapa järjestää ruokahuolto ja niin edelleen.

Älytyö tai tietotyö on yleistyneet valtavasti viimeisen 20 vuoden aikana, minkä seurauksena se myös proletarisoitunut ja näin ollen siitä on tullut myös uuden työn paradigmaattinen esimerkki.[13] Tämä tarkoittaa sitä, että jokin muu osa-alue yhteiskunnassamme, nyt nimenomaan laajassa eurooppalaisessa mittakaavassa, on menettänyt osuuttaan tuotannossa. Tämä osa-alue on perinteinen teollisuustyö. Kuten olemme saaneet huomata Suomessakin, perinteinen raskas teollisuus on suurissa ongelmissa monestakin syystä, mutta yksi keskeinen syy on siirtymä tietoyhteiskuntaan ja perustuotannon siirtäminen Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan, siis sinne missä tulevaisuuden raaka-aineet ja markkinat ovat.

Kun Euroopassa on käynnissä valtava muutos tuotantomuodossa, on eurooppalainen ja nyt esimerkkinä suomalainen sosiaaliturva ja hyvinvointivaltio kuitenkin sidottu ongelmallisesti perinteiseen fordistiseen tuotantoon, jonka keskiössä toimii suhteellisen alhaisesti koulutettu valkoinen mies. Hyvinvointivaltiomallissa myös nainen on ollut keskeinen osa yhteiskunnallista tuotantoa ja toisaalta myös tehdastyöntekijänä erityisten yhteiskuntapoliittisten järjestelyiden vuoksi. Tästä fordistiseen tuotantomalliin perustuneesta yhteiskuntajärjestelystä on nyt kuitenkin jäänyt jäljelle lähinnä kunnallinen hoitosektori terveydenhuollossa, hyvin ja kattavasti rakennettu päivähoitojärjestelmä sekä pitkälle viety koulutusjärjestelmä, joka on mahdollistanut Suomen rynnistyksen viidessä kymmenessä vuodessa agraariyhteiskunnasta tietoyhteiskunnaksi. Niin hoito- ja kasvatustyöläisistä kuin tieto- ja älytyöläisistä suurin osa on naisia.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että uuden tietotyöyhteiskunnan mukanaan tuomat muutokset tarkoittavat myös väistämättä muutoksia hyvinvointivaltion peruspalveluissa ja hoivatyössä, mikä johtuu monestakin seikasta. Lastenhoidossa kyse on siitä, että lasten määrä vähenee vuosi vuodelta. Lapsia on yksinkertaisesti vähemmän hoidettavana, mikä tarkoittaa lastenhoitoalan kaventumista, joka johtaa yhdessä uusien hallintomallien kanssa suurempien yksiköiden luomiseen. Vanhustenhoidossa tendenssi on taas päinvastainen. Kuten hyvin tiedämme, lähitulevaisuudessa vanhusten määrä tulee kasvamaan sadoilla tuhansilla. Kun määrä ja paine kasvaa vanhustenhuollossa, tarkoittaa se väistämättä myös heikennyksiä ja työn arvon laskua tällä alalla. Perinteisen talouden logiikan mukaan tämän pitäisi tarkoittaa kuitenkin sitä, että työvoimapulaa kärsivän alan palkkaus nousisi. Tämä tendenssi ei kuitenkaan koske koko vanhustenhoitoalaa, vaan ainoastaan yksityisellä sektorilla voidaan odottaa pientä ansiotason nousua. Julkisella puolella perinteinen logiikka ei kuitenkaan enää toimi, siitä hoitoalan prekarisaatio pitää huolen. Vanhustenhoito onkin yksi tärkeimmistä tulevaisuuden matalapalkka-aloista Suomessa. Jo nyt voidaan nähdä, kuinka alalla on valtava työvoimapula. Erityisesti maahanmuuttajista toivotaan halpaa ratkaisua tähän ongelmaan, mikä on kuitenkin erityisen rasistinen ja loppuun ajattelematon näkökulma. Yksi selkeimmin havaittavista syistä työvoimapulaan on naisten pako kyseisiltä aloita, haluttomuus sitoutua raskaaseen, uuvuttavaan ja huonosti palkattuun, vähän arvostettuun työhön. Tämä pako on yksi parhaista esimerkeistä, jotka todistavat konkreettisesti sitä, kuinka pitkälle hoiva-alan ihmisillä on tullut mitta täyteen" kutsumusammatin" ja "perinteisen naisten työn" diskurssista. Kun yhteiskunta ja eurooppalainen kenttä tarjoaa ensiksikin muita mielenkiintoisempia töitä, ja kun se tarjoaa muualla samaa työtä paremmin palkattuna, on täysin selvää, että nuoret naiset eivät hakeudu tälle kurjistuvalle alalle Suomessa. Tätä voidaan kai pitää vain ja ainoastaan hyvänä seikkana, joka pakottaa koko yhteiskunnan miettimään toimintaansa uudelleen.

Kolmas hoitoalan kohderyhmä ovat kouluikäiset ja kasvavat nuoret sekä työtätekevä aikuisväestö. Millaisia hoitoja ja palveluita he saavat osakseen? Yhteiskunnan yksityistymiskehityksen seurauksena perushoito, kuten vanhustenhoitokin, on jakautumassa kahteen osaan. Toisaalta syntyy köyhien ja vähävaraisten hoitosektori, jota näytetään muokattavan entisestä kuntasektorin hoidosta. Juuri kunnista työnantajana terveyskeskusten, sairaaloiden ja muiden vastaavien muodossa on ollut viime vuosien suurimpia ja tehokkaimpia työelämän ja sitä myötä elämän prekarisoijia. Kunnat ovat nopeasti omaksuneet niin säästösyistä kuin myös suuremman rakenneuudistuksen nimissä pätkätyöt, määräaikaisuudet ja joustavat työsuhteet, jotka koskettavat ensisijaisesti nuoria, alalle viimeisen kymmenen vuoden aikana tulleita koulutettuja naisia. Kuntasektori pelaa McDonald's-peliä, jossa se työllistää tehokkaasti nuoria vastavalmistuneita hoitajia määräaikaisiin työsuhteisiin, mutta siirtyy sitten aina "uuteen erään" näiden hoitajien lähestyessä 30 vuoden ikää, mikä tarkoittaa ensisynnyttämisen ja perheenperustamisen aikaa. Näin hoitotyön prekarisaatiosta kärsivät erityisesti perhettä perustamassa olevat naiset ja sitä myöten perheet ja lapset. Akateemisilla aloilla 30 vuoden lasikatto on jo johtanut siihen, että lastenhankinta vähenee tai siirtyy hyvin pitkälle, jopa 40 vuoden ikään. Tämäkin on yksi esimerkki naisten paosta pois heteroseksuaalisesta yhteiskuntamatriisista, joka kertoo positiivisista muutoksista yhteiskuntajärjestyksessä.

Hoitoalalla tapahtuneet muutokset kertovat siitä, että perinteinen patriarkaalinen yhteiskuntajärjestys alkaa murtua ja horjua. Naisille perheen perustaminen, hoitotyöalalle hakeutuminen ja hoivaan sitoutuminen noin yleensäkään ei ole enää se "luonnollisin" tai itsestään selvin elämän projekti. Tasa-arvoinen koulutuspolitiikka on mahdollistanut ja aikaansaanut sen, että yhä suurempi osa korkeasti koulutetusta työvoimasta on naisia, ja tässä mielessä myös perinteinen miehinen "ylärakenne" alkaa naisvaltaistumaan. Naisten pakeneminen hoitoalalta on siis nähtävissä tervetulleena kehityskulkuna, joka murtaa perinteisiä yhteiskuntarakenteita. Tästä prosessista voitaisiin käyttää laajemmin "positiivisen prekarisaation" nimitystä.

Toisaalta negatiivinen prekarisaatio, kamppailu perheen, pätkätöiden ja yhteiskunnallisten odotusten kanssa on todellisuutta kunta-alalla ja julkisissa hoitopalveluissa. Samaan aikaan vahvistuu kuitenkin yhteiskunnassamme terveydenhuollon ja hoivan ideologia. Tämä tapahtuu tällä hetkellä juuri siellä, missä aivot on tehokkaimmin asetettu tuotantovälineiksi, eli korkeasti koulutetuilla aloilla, tietotekniikan ja älytyön alueella. Näyttää siltä, että näillä aloilla terveydestä ja hoivasta on tehty kummallinen ideologia, jota tukee erittäin korkeatasoinen ja hyvin toimeentuleva yksityisen hoitosektorin työvoima. Aivotyöläisistä kannattaa pitää hyvä huoli, heidän hampaansa, ruumiinsa ja erityisesti mielensä täytyy pitää terveenä ja motivoituna, jotta nämä älytyöläiset voisivat tehdä uusia innovaatioita, joista tahkotaan selvää rahaa. Sama "hoiva" koskee lapsia ja ympäri maata syntyviä "sisäiseen yrittäjyyteen" kannustavia päiväkoteja, joissa lapsia indoktrinoidaan uusliberalismin mielivaltaisella mandaatilla.

Nyt on palattava yhteiskuntaruumiin teemaan. Millaisilta näyttävät tietoyhteiskuntaruumiin jalat? Tuotannollisesti keskeisessä ja yhä kasvavassa roolissa ovat siis aivo- ja älytyöläiset. Tämä ala jakaantuu monenlaisiin osiin, niin todella vaativiin huippusuorittajiin kuin yksinkertaista html-koodausta tekeviin aivoihinkin. Mutta näyttää siltä, että vaikka nämä aivot ovat tuotannon kannalta olennaisia, löytyy yhteiskuntaruumiista, joka alkaa olla itse asiassa yhä enemmän "elimetön ruumis", kuitenkin kaksi perustavampaa elementtiä, kaksi yhteiskuntaa ylläpitävää ja sitä tuottavaa alaa. Toinen on ehdottomasti hoiva- ja koulutustyö, jossa liikutaan aina aivan perushoidosta ja uusintamisesta suhteellisen korkeaan koulutukseen. Toinen ala, jota en ole vielä tässä esityksessä käsitellyt lainkaan, on kuljetus, tai laajemmin sanottuna logistiikka.

Jos nyt katsomme, missä prekarisaatioksi kutsuttu ilmiö (sen "negatiivisessa" muodossa) on saanut irvokkaimmat ja ikävimmät ilmentymänsä, niin huomaamme, että naisvaltainen hoitotyö on ehdoton ykkönen. Jo ennestään matalapalkkaista hoitoalaa on kiristetty viimeisen kymmenen vuoden aikana kovalla kädellä. Toinen ala on kuljetusala, joka on itse asiassa se toinen tärkeä ala, jonka avulla "aivot" pysyvät hengissä. Kuljettajat ovat meille nykyisin jopa olennaisempia kuin maanviljelijät ja ruuan tuottajat, sillä nykyisen elintarviketuotannon ja jakelun "järki" toimii ajatuksella, jonka mukaan "kyllä ruokaa aina jossain on, ongelma on se, kuinka se saadaan ihmisten ruokapöytiin." Tästä vastaa logistiikka, joka hoitaa myös yhä suuremman määrän palveluista, sillä logistiikan piiriin pitää laskea ruuan, tavaran ja ihmisten kuljettamisen lisäksi myös tiedonvälitys: atk-asiantuntijat, koodaajat ja tietyllä tavalla myös journalistit ja netin toiminnasta vastaavat työläiset.

Näin voimme muodostaa kaksi tietoyhteiskuntaruumiin jalkaa. Ensimmäinen näistä jaloista on hoito-, kasvatus- ja koulutustyö, joka tuottaa ihmistä ihmisen avulla, joka tuottaa ja ylläpitää yhteiskuntaa, josta on tullut kokonaisuudessaan tehdas. Toinen on kuljetusala laajasti ymmärrettynä, ala, joka ylläpitää liikettä ja toisaalta mahdollistaa ja luo edellytykset tiedon ja tavaran liikkeelle. Nämä molemmat jalat perustavat liikkeen hallintaan ja operoivat suoraan liikkeen kanssa. Hoito- ja kasvatustyössä on kysymys laajasti ottaen liikkeen ylläpidosta, ruumiin ja mielentoimintojen korjaamisesta ja vaivojen ennaltaehkäisystä. Kasvatus- ja koulutusalalla kysymys on erilaisten kasvattavien ja aivokapasiteettia rakentavien prosessien hoitamisesta ja kasvun kontrolloinnista, erilaisten yhteiskuntaruumiin tarvitsemien subjektien tuotannosta. Vanhuspuolella on kysymys työpanoksensa antaneen ruumiin jälkihoidosta, joka on ollut hyvinvointiyhteiskunnan tavaramerkki mutta joka alkaa olla aika kyseenalaisella pohjalla. Kuljetusala puolestaan kanavoi, kuljettaa, siirtää, muokkaa, kontrolloi ja tarkistaa erilaisia liikkeiden sarjoja ja tavaroiden reittejä. Laajasti ymmärrettynä kuljetusala kontrolloi materian liikkeen "laatua".

Suurin osa näistä aloista, näistä tietoyhteiskunnan jaloista, ovat pääasiassa matalapalkka-aloja, joiden kustannukset pyritään pitämään mahdollisimman alhaisina. Kumpaankin alaan kohdistetaan jatkuvaa prekarisaatiota, työn ja sitä kautta elämän epävarmistamista, vaikka nämä alat ovat tosiasiassa tietoyhteiskunnan toiminnan ja aivokapasiteettiin perustuvan tuotannon elinehto. Näiden alojen voimakas prekarisaatio prekarisoi myös koko yhteiskuntaruumiin ja tuotannon.

Mitä tämä prekarisaatio sitten tarkoittaa hoitoalalla, jota käytän tässä esimerkkinä? On selvää, että prekarisaatio saa aikaan vähitellen myös näissä suurissa naisvaltaisissa aloissa vakavaa uupumusta, kyllästymistä, turhautumista, väsymistä, loppuun palamista ja lopulta pakenemista näiltä kurjistuvilta aloilta, kuten jo edellä mainitsin. Näin kirjoittaa eräs hoitotyöntekijä nettifoorumilla:

Hei vaan! Olen tyypillinen "tapaus" eli keski-ikäinen hoitoalan pätkätyöläinen joka on tehnyt sairaalan kolmivuorotyötä liki 10v pätkissä mutta en enää! - en kerta kaikkiaan jaksa tätä enää! Viimeksi hain samaan työpisteeseen vakipaikkaa ja kuinkas sitten kävikään? Siihen valittiin alta 30v, perheetön ja vähemmän koulutettu ja vähäisen työkokemuksen omaava! ja kuinka aina sanottiin että kyllä meidän talo ennen pitkää vakinaistaa pitkäaikaiset sijaiset! Se on nyt sitten niin että hoidan kotona lapsia (toinen lapsista autistinen) ja olen sitten omaishoitaja ja lapset kyllä tykkää - mutta missä työnantajan moraali? Minäkin ainakin aikani jaksoin yrittää - kävin omaehtoisesti koulutuksissa ja kehitin itseäni... Onko muilla vastaavia kokemuksia? Onkos tullut alanvaihto? varmasti moni uupuu eikä jaksa enää hakea tai opiskella! No kirjoitelkaa rohkeasti tunnoistanne.

Tämä on yksilön näkökulma asiaan, mutta tällaiset kokemukset ovat aika yleisiä. Tässä kirjeessä nettifoorumille on paljon hyviä seikkoja huolimatta "paon" negatiivisesta käänteestä, nimittäin se, että se on kirjoitettu avoimesti ja se saa netissä välittömästi myös vastakaikua. Tämä kertoo mielestäni yhdestä perusongelmasta, joka koskee erityisesti hoiva-alan prekarisaatiota silloin, kun hoiva-alaa katsotaan hyvinvointivaltion ja fordistisen, pysyvän tai "elinkautisen" työn mallin näkökulmasta.

Kun negatiivisesta prekarisaatiosta tulee yleinen toimintamalli ja asioiden tila, alkaa se hyvin nopeasti hajottaa hoito-alalla sitä, mitä on pidetty yhtenä hoitotyön onnistumisen ehtona. Prekarisaatio ja pätkätyöt tuovat työpaikoille erityislaatuisen kilpailun (huolimatta siitä, että alalla on jatkuva työvoimapula, seikka, joka kertoo vahvasta murros- ja muutostilanteesta), joka tarkoittaa työilmapiirin heikkenemistä. Tämä heijastuu nopeasti myös hoidettaviin, oli sitten kysymys lapsista tai aikuisista. Samalla jatkuvasti vaihtuvat pätkätyöläiset, tuuraajat ja lomittajat sotkevat "talon käytännöt" (mitä voidaan pitää kuvaavana ilmaisuna muutokselle kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan, mutta myös toivottavana ja vahvistuvana lausumana, joka pakottaa tilaan rajoittuneen työn muodon muutokseen) eikä varsinaisia työporukoita (jotka ovat myös työn hierarkioita) pääse muodostumaan. Hoiva-alalta nähdään katoavan sille tyypillisenä pidetty sosiaalisuus ja ennen kaikkea sosiaalisuudessa muodostuva tieto, joka on ollut oleellinen osa työnkuvaa. Tiedonvälitys, joka tapahtuu kahvipöytäkeskusteluissa, palavereissa tai yksinkertaisesti käytävällä, rapistuu, kun ihmiset eivät tunne toisiaan ja ovat toistensa kanssa absurdissa kilpailutilanteessa.

Mutta ennen kaikkea huonona kehityksenä pidetään sitä, että hoitotyössä tarvittava sosiaalinen ja yhteinen tieto ja taito tehdä asioita alkaa hävitä tai ainakin vaurioituu pahasti, kun kommunikaatio ja sosiaalisuus muuttaa ratkaisevalla tavalla muotoaan. Hoitotyöhön tarvittavan empatian ja affektiivisuuden sanotaan kärsivän kolauksen, ja hoivatyö alkaa muistuttaa yhä enemmän eläinten mekaanista hoitoa: vaihdetaan vaipat, ruokitaan, annetaan unilääke ja rauhoittavat. Tämä on vanhainkodin arkea, jossa keskustelulle ja sosiaalisuudelle jää yhä vähemmän aikaa samalla kun kommunikaatio, juoruilu ja sosiaalisuus itsessään astuu tietotyössä ratkaisevaan tuotantovoiman rooliin.

Mitä hoivatyön prekarisaatio siis tiivistettynä tarkoittaa? Se tarkoittaa:

1) Yhteiskunnan ja erityisesti tietoyhteiskunnan keskeisimmän tukipilarin siirtymistä hyvin epävakaalle ja yhä kurjistuvalle perustalle. Tietoyhteiskunnan toiminnassa hoivalla ja kasvatuksella on merkittävä rooli, mutta itse suorittajatasolla tilanne kurjistuu päivä päivältä. Työpaikkoja syntyy hoitoalalla nopeasti, mutta ne ovat kaikki huonosti palkattua määräaikaista pätkätyötä. Näin koko yhteiskunta asettuu ja rakentuu joustavalle, jollei jopa upottavalle maaperälle. Tämä johtuu pääosin siitä, että yhteiskunnan eri osat liikkuvat epätahtisesti, eikä hoivatyön roolia tietoyhteiskunnan yhtenä "jalkana" olla vielä ymmärretty kunnolla. Samalla perinteinen moderni ja fordistinen ajattelu haluaa "karsia kustannuksia" juuri sieltä, minne niitä pitäisi tulevan tietoyhteiskunnan toiminnan vuoksi lisätä.

2) Itse hoitoalalla tämä lisää kilpailua, joka lisää kiirettä, virheitä ja huonoa ilmapiiriä työssä. Hoitotyössä kehittyvän ja sosiaalisissa verkostoissa toisille välitettävän tiedon taso laskee, eikä "arkipäivän tietoa" ja yhteiseen kokemukseen perustuvaa tietotaitoa enää muodostu samalla tavalla. Tämä heikentää hoidon tasoa. Samalla se tekee hoitoalan yhä riippuvaisemmaksi ulkoapäin tulevasta koulutuksesta ja ohjauksesta, mikä lisää uudenlaisten hallintamuotojen tarttumamahdollisuuksia hoitotyöhön. Hoitotyöläisistä yritetään näin tehdä ainoastaan mekaanisia suorittajia, ja hoivatyön autonomiasta, affektiivisuudesta ja emotionaalisuudesta tulee vain harvojen herkkua ja "laatua", jota voidaan myydä kovaan hintaan. Samalla tiedonkulun katkokset ja sosiaalisen verkoston vaurioituminen tarkoittaa yhteisen vastarinnan ja työehdoista taistelemisen vaikeutumista ja jopa loppumista, mikä näyttää olevan tilanne tällä hetkellä. Siksi hoivatyöläisten on kyettävä tulevaisuudessa luomaan työpaikkojen välisiä ja myös niille ulkoisia sosiaalisuuden ja tiedonvälityksen verkostoja, jotka eivät ole riippuvaisia työtilasta tai -ajasta, johon työntekijät pätkittäisesti asetetaan. Juuri pätkittäisyyden, osa-aikaisuuden, kiertämisen ja työpaikan vaihtamisen takia, hoiva-alaa, kuten muitakin aloja voidaan "koota yhteen" aiempaa paremmalla tavalla. Tässä mielessä, prekarisaatio voi olla todellinen mahdollisuus hoiva-alalle kääntää negatiivinen tendenssi yhteiseksi voimaksi ja kyvyksi vastustaa mielivaltaista hoiva-alan kurjistamista.

3) Kun tilanne huononee ja kurjistuu hoitoalalla kokonaisvaltaisesti, tarkoittaa se väistämättä sitä, että yhä heikompitasoinen työvoima pääsee työhön, eikä enää edes opi työtä kunnolla työn ja kokemusten kautta. Tämä tarkoittaa työehtojen jatkuvaa heikentymistä, palkan laskua ja hoidon laadun heikkenemistä. Pitemmällä aikavälillä tämä on suuri uhka koko yhteiskunnalle, sillä tämä tarkoittaa sitä, että vähävaraisten ja köyhien hoito, koulutus ja kasvatus muuttuvat entistä kehnommaksi, mikä tarkoittaa väistämättä entistä kehnompia tuloksia, isompia luokkakokoja, suurempia laitoksia. Tämä kehitys synnyttää nykyisen kuntasektorin palveluiden varassa eläville ihmisille heikkolaatuiset peruspalvelut ja samalla kuntasektorin hoivatyöstä muodostuu uusi työtätekevien köyhien luokan näyttämö. Työuupumus ja näiltä aloita "pakeneminen" voimistuvat, kun ihmiset eivät jaksa eivätkä halua tehdä uuvuttavaa ja huonosti palkattua työtä ongelmalähiöiden kouluissa ja päiväkodeissa tai suurissa vanhainkotiyksiköissä, joissa tullaan näkemään tulevina vuosina satojatuhansia murheellisia ihmiselämän viimeisiä vuosia.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.