2006-04-28

Yhteiskuntaruumis ja prekarisaatio
Hoivaajien lakko

Mikko Jakonen

Hoivaajat osoittavat mieltään parempien työolojen puolesta, paremman palkan ja vakituisien työsuhteiden puolesta. Samalla jokainen terveyskeskus, vanhainkoti ja sairaala kärsii hoitohenkilökunnan puutteesta. Perinteisen markkinalogiikan mukaan tässä tilanteessa neuvottelujen tulisi olla täysin työntekijäpuolen käsissä. Tämä moderni logiikka ei kuitenkaan enää toimi, sillä juuri hoivatyön sektorilla voidaan nähdä merkittävimmät yhteiskunnalisen prekarisaation ilmiöt, joista yksi on naisten pako pois tältä kurjistuvalta, "perinteiseltä" naisten alalta, pois patriarkaalisen yhteiskuntaruumiin konstituutiosta. Tämä pako ja kurjistuvasta työstä kieltäytyminen tarjoaa prekariaatille mahdollisuuden ajatella ja toteuttaa hyvinvointia aivan uudella tavalla, ei enää palvelijan ja pakotetun yrittäjyyden mallissa.[1]

Muutoksia yhteiskuntaruumiissa

Teksti käsittelee prekarisaatioksi nimettyä yhteiskunnallisesta ilmiötä kahdella tasolla. Ensimmäinen taso on historiallisia esimerkkejä hyväksikäyttävä katsaus proletariaatin ja prekariaatin muodostumiseen. Tämä johdanto koskee yhteiskuntaruumiin ja prekarisaation suhdetta, sitä, millaisella tuotannollisella perustalla näemme yhteiskuntiemme toimivan. Toinen taso, jolla lähestyn prekarisaatiota, koskee nykyisen yhteiskuntaruumiin "toisen jalan" tilanteen analysointia. Väitän, että hoivaaminen, hoito-, kasvatus- ja koulutustyö luo nykyisen tietoyhteiskuntaruumiin toisen jalan, kun aiemmin näitä jalkoja olivat esimerkiksi teollisuus tai maanviljely. Näistä naisvaltaisista ja aina läsnä olleista, mutta aiemmin patriarkaalisen vallan piilossa tai yhteiskunnallisesta pakotetussa "piilotuotannossa" (yksityisen, kodin ja "tuottamattoman työn" alueilla) pitämistä aloista on tullut elintärkeitä ja myös tunnustettuja "hyvinvointialoja" yhteiskunnallemme, mutta tästä huolimatta hoivatyön asemaa kurjistetaan jatkuvasti. Siksi käsittelen lopuksi hoivaajien lakkoa, sitä kuinka yleinen yhteiskunnallisen prekarisaation tendenssi kaikessa kurjuudessaan tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden perustavanlaatuiseen muutokseen ja vastarintaan nykykapitalismin ja ideologiseksi peiterakenteeksi tai matriisiksi muuttuneen hyvinvointivaltio diskurssin proletarisoivia mekanismeja vastaan.

Aina keskiajalta lähtien yhteiskunnista ja yhteisöistä, myöhemmin valtiosta on ollut tapana puhua yhteiskunta-, yhteisö- tai poliittisen ruumiin (body politique) käsitteen avulla. Ajatus yhteiskunnasta orgaanisena, erilaisten osien ja elinten yhteenliittymänä, periytyy antiikista. Keskiajalla metafora voimistuu antiikin ajattelun renessanssissa.

Mikä yhteiskuntaruumis sitten oikein on ja kuinka se voi auttaa meitä ymmärtämään yhteiskunnallisia muutoksia nykypäivänä? Tässä yhteydessä ei ole tarpeen käydä läpi syvällisesti yhteiskuntaruumisteorian ja -käsitteen ulottuvuuksia tai sen ongelmallista patriarkaalisia piirteitä. Riittää kun todetaan, että ajatus yhteiskuntaruumiista on ollut erittäin miehisen diskurssin hallitsema läpi vuosisatojen. Vasta 1900-luvun feministiset liikkeet ovat kyenneet murtamaan ja osoittamaan tämän valkoisen miehen valtadiskurssin ontuvuuden. Otan feministisen yhteiskuntaruumis kritiikin annettuna ja pätevänä lähtökohtana koko tekstilleni. Tästä huolimatta tarkastelen yhteiskuntaruumiissa tapahtuneita muutoksia ja erityisesti sen tuotannossa tapahtuneita muutoksia yhteiskuntaruumisteorioiden kautta siten kuin ne itse asian ovat esittäneet. Tällä tavoin yhteiskunnan tuotantoa voidaan katsoa kolmen ajanjakson yhteiskuntaruumiin kautta, joista viimeisessä kaiken aikaa piilotettuna ja alistettuna pidetty naisten tekemä hoiva- ja opetustyö nousee aivan uudenlaiseen arvoon postfordistisen tuotannon perustana.

Ensimmäinen esimerkki löytyy keskiajalta, 1100-luvulta englantilaisen Johannes Salisburilaisen (John of Salisbury 1115/1120-1180) Policraticus -teoksesta. Teoksessaan Johannes esittää perinteisen käsityksen yhteiskuntaruumiin kokoonpanosta. Hänen mukaansa kuningas on luonnollisesti yhteiskuntaruumiin pää. Virkamiehet ja lainsäädäntöelimet toimittavat tärkeimpien elinten, kuten sydämen ja aivojen virkaa. Ensimmäinen käsistä muodostuu lakia toimeenpanevista henkilöistä, toinen pitelee miekkaa, joka viittaa sotaan ja sotilaisiin, puolustukseen.[2] Kuten sanottua naiset on tästä kuvasta hävitetty tai piilotettu miehisen yhteiskuntaruumiin taakse tai mitä luultavimmin sen alle. Naisista voidaankin puhua jonkinlaisena miehisen yhteiskuntaruumiin "esiruumiina".

Nämä hallinnolliset ja päätöksiä tekevät elimet eivät kuitenkaan ole varsinaisen mielenkiintoisia. Tärkeämpää on tarkastella yhteiskuntaruumiin "jalkojen" asemaa ja sitä, mistä niiden nähdään koostuvan. Salisburilaisen mukaan toinen jalka koostuu maanviljelijöistä, jotka yhtäältä tuottavat ruuan yhteiskunnalle ja toisaalta sitovat yhteiskunnan tiukasti maaperään kiinni. Vain maanviljelijöiden kautta yhteiskunnalla on suhde ja kyky kaivautua maahan ja ottaa se hallintaan. Toisen jalan 1100-luvulla muodostivat kaupunkien ja kylien pienkauppiaat ja käsityöläiset, siis juuri ne tahot, jotka tuottavat valtiolle hyvinvointia välittämällä ja jakamalla - liikuttamalla - maanviljelystuotteita, valmistamalla hyödyllisiä käyttöesineitä ja niin edelleen.[3]

Salisburilaisen mukaan yhteiskunta liikkuu ja kulkee näiden jalkojen avulla, siis kehittyy, kukoistaa tai rappeutuu sen mukaan, kuinka hyvin maanviljelijät työnsä tekevät ja käsityöläiset ja kauppiaat tehtävistään huolehtivat. Yhteiskuntaruumiin jalat ovat olleet aina siis peruselinkeinojen ja suurten ihmismassojen sijaintipaikka. Yhteiskuntaruumiin jalat ovat juuri sitä "tavallista kansaa", josta usein puhutaan. Tämän vuoksi Salisburilainen on sitä mieltä, että tätä kansaa on ehdottomasti kuunneltava päätöksiä tehtäessä, sillä kaltoin kohdellut yhteiskuntaruumiin jalat voivat rappeutuessaan kaataa koko yhteiskunnan. Siksi hallinnon on oltava suopea kansalle ja kuunneltava sen edesottamuksia.[4]

***

Toinen kuva yhteiskuntaruumiista tulee 1600-luvun Englannista, suurten mullistusten, muuttoliikkeitten ja uskonsotien ajalta. Thomas Hobbesin Leviathanin (1651) kansikuva on ehkä kuuluisimpia ja mielikuviin eniten vaikuttaneita poliittisen teorian kuvia modernilla ajalla. Hobbes kuvailee Leviathanin johdannossa tarkkaan tämän keinotekoisen ihmisen erilaisia ominaisuuksia muistia ja järkeä myöten, mutta hän ei puhu mitään jaloista. Mistä tämä johtuu? Jos katsomme tarkemmin tätä kuvaa, niin huomaamme, ettei tällä yhteiskuntaruumilla itse asiassa edes ole jalkoja, vaan miehen yläruumis nousee suoraan kukkulan laelta.

Yhteiskuntaruumiin jalkojen puuttumiselle voidaan etsiä syitä Hobbesin omasta teoriasta, mutta tässä yhteydessä voimme laajentaa näkökulmaa ja unohtaa Hobbesin omat edesottamukset. Jalkojen häviäminen kertoo yhteiskuntaruumiin rakenteessa tapahtuneista muutoksista. 1500-1600-luvuilla voimistuneet löytöretket ja merenkulku veivät toisen body politiquen jalan valtavaan liikkeeseen. Etenkin kansainvälinen kauppa alkoi vahvistua ja yhä suurempi osa tavarasta tuotiin muualta. Sitä kuljetettiin laivoilla Euroopan sisällä mutta yhä enenevissä määrin myös Kiinasta, Intiasta ja Afrikasta Eurooppaan, ja vähitellen myös Euroopasta Amerikkaan. Samaan aikaan toinen yhteiskuntaruumiin perinteinen jalka, maanviljelys, koki valtavan muutoksen, josta hyvä kuvaus koskien Englantia on Thomas Moren Utopiassa (1516) esittämä selvitys siitä, kuinka maanviljelijöistä tehtiin ryysyköyhälistöä yksityisomistuksen vahvistuessa maaseudulla.[5]

Lukemattomat määrät perinteisesti maata viljelleitä ihmisiä ajettiin liikkeelle ja pois perinteisiltä viljelysalueiltaan 1500-luvulla. Tämä oli osaltaan syynä 1500-1600-luvun väkivaltaisiin ja yhteiskuntarakenteita voimakkaasti mullistaneisiin liikkeisiin. Sama kehitys johti myös voimakkaaseen liikkeeseen kohti Amerikkaa, kun perinteisten elinkeinojen murtuminen ja yksityisomistuksen ideologia ajoi ihmisiä tavoittelemaan maata sieltä, missä sitä oli vielä otettavana. Tämä on myös se kehitys, jota Karl Marx kuvaa Pääoman 24. luvussa, joka on nimetty otsikolla "Niin sanottu alkuperäinen kasautuma". Mitään alkuperäistä kasautumaa ei siis ollut, vaan kapitalismi ponnistaa suoranaisesta ryöväyksestä ja riistosta, joka teki ihmisistä omaisuudettomia ja maattomia ajaen heidät ajelehtimaan ympäri maailmaa myymään sitä ainoaa omaisuutta, joka heillä oli jäljellä, omaa työtään.[6]

Näissä yhteiskuntaruumiin jalkoihin liittyvissä muutoksissa muodostuu siis uusi, liikkuva, omaa työtään myyvä yhteiskunnan tukipilari, työväestö tai paremminkin proletariaatti, sillä työväestön luominen ja syntyminen edellytti ihmisten köyhdyttämistä ja tekemistä riippuvaiseksi pääoman tarjoamasta työstä. Näin tapahtuu huomattava muutos yhteiskuntaruumissa. Sen jalat rupeavat nyt konkreettisesti liikkumaan ja koko yhteiskunnan olemassaolo lasketaan liikkeen vankalle perustalle. Nyt niin työvoiman, rahan kuin ihmisten pitää kiertää ja liikkua. Pysähtymisestä ja levosta alkaa muodostua negatiivisia metaforia yhteiskunnasta puhuttaessa. Valistuksen aikana kaiken onkin edistyttävä, kehityttävä ja kasvettava. Vähitellen entiset kuoleman valtaan perustuneet hallintakeinot muuttuvat elämän vaalimiseksi ja elämästä huolehtimiseksi, biovallaksi ja biopolitiikaksi.[7]

Näin yhteiskuntaruumiin aiemmin vankasti maahan ja paikkaan sidoksissa olleet jalat alkavat liikkua ja kiertää, jopa niin nopeasti, että ne häviävät kuvasta. Tämä teoreettinen muutos ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö reaalipolitiikassa edelleen sitouduttaisi vankasti paikkaan ja maahan. Itse asiassa maasta muodostetaan uudelleen poliittinen ideologia 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Me kaikki tunnemme nationalismin ja siihen liittyvän maan ja paikan ihannoinnin. Maasta tulee myös uudella tavalla olennainen paikka kansallisvaltioiden syntyessä, ja maanviljelijät muodostavat tärkeän osan modernia yhteiskuntaruumista. Teollisuus ja tehdastyö muodostavat nyt yhteiskuntaruumiin toisen jalan siirtäen työt, ihmiset ja tehtaat kaupunkeihin, luoden kaupungistuvan maailman ja kaupunkeihin sidotun tuotantomuodon. Tämän tuotantomuodon huipentuma on fordistinen tuotanto, jossa tuotanto tapahtuu tietyssä paikassa eli tehtaassa tarkkaan harkitulla ja suunnitellulla tavalla. Näin fordistisen tuotannon ja 1900-luvun keskeisimpinä yhteiskuntaruumiin jalkoina voidaan pitää yhtäältä teollisuustyöväestöä ja toisaalta maataloustyöväestöä sekä maanviljelijöitä.

Tietoyhteiskunnan syntymisen myötä näyttää siltä, että yhteiskuntaruumiin jalkojen sisältö ja toiminta on jälleen muuttunut. Tämän viimeisen yhteiskuntaruumiin muutoksen kuvailun kautta pääsemme varsinaiseen aiheeseen eli työn ja elämän prekarisaatioon ja hoivaajien lakkoon.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.