Mitä tässä oikein odotetaan?

"Tiedämme, että mikään ei aja suomalaista älymystöä enemmän paniikkiin kuin vapaus. Suomalainen älymystö kauhistuu tulevaisuutta, jota ei ole ennalta määrätty. Ei olekaan virkaa jota tavoitella, herraa jota palvella, etikettiä jota noudattaa. Mitä? Pitääkö minun luoda itse elämäni! Älä helvetissä! "

– Jussi Vähämäki, Odotustila

Kapitalismin ja kansallisvaltion liitto, pääoman ja työväen liitto sekä tiedontuotannon ja politiikan liitto on pettänyt meidät pahanpäiväisesti. Olemme päätyneet yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa valehtelijat ovat valehdelleet kaikille, myös itselleen. Vanhavasemmistolaiset löytävät itsensä toimimasta konservatiivien kätyreinä, itkemässä kansallisvaltion, moraalin ja "totunnaisten käytänteiden" puolesta. Tämä hyvinvointivaltiollinen koalitio on sodassa "uusliberalismia" vastaan ja se haluaa sulkea ihmiset (työvoiman) pankkien avustuksella 60 vuoden pituisten asuntolainojen ikeeseen, sitoa heidät paikalleen, samalla kun perinteiset kansallisvaltiolliset kalterit näyttävät kaatuvan ympärillä ja mahdollistavan aiempaa vapaamman liikkeen. Tämä koalitio on ottanut pääasialliseksi huolekseen "globalisaatioksi" nimetyn taloudellisen tendenssin vastustamisen, samalla paradoksaalisesti huolehtien tehokkaasti Imperiumin aikakauden kapitalismia kritisoimaan ja vastustamaan kykenevien voimien (ihmisten) pysymisestä piilossa, suljettuna oman pienen elämän "tärkeistä" askareista huolehtimiseen. Pienen ihmisen pieni elämä mahdollistaa kaikki globalisaation mukanaan tuomat takuuvarmat ja toimivat tuotteet: McDonald’s, Lidl ja halvat amerikkalais-kiinalaiset työkalut (olivat ne sitten rautaa tai ajattelua). Hyvinvointivaltion puolustajat haluavat huolehtia ihmisten hyvinvoinnista entiseen tapaan: maailman köyhät kyykkyyn, jotta suomalainen köyhä voi elää herraskaisesti. Orjat tekemään paskahommat, jotta koulutetut saavat kahvitella yliopistoilla ja omissa "tieteellisissä" kerhoissaan.

Tähän koalitioon kuuluu edellisten lisäksi joukko epämääräisiä poliittisia, tieteellisiä, taiteellisia ynnä muita jobbareita (kuten pimeänrahan vaihtajia ennen kutsuttiin Neuvostoliitossa, jossa jobbarit toimittivat tuotteliaan työnsä ohessa usein myös varsinaiselle ammatilleen hyödyllistä miliisin virkaa), jotka haluavat osoittaa jokaisen pienen ihmisen paikan yhteiskunnallisessa hierarkiassa. Mutta vaikka työväen ja pääoman erolle perustava moderni yhteiskunnallinen hierarkia onkin menettänyt perinteisen subjektivoivan voimansa, on tilalle astunut uusi, ehkä entistäkin dualistisempi maailmankatsomus (jota Deluezen ja Guattarin sanoin voidaan sanoa "tupsujuuriston" aikakaudeksi ), jota voitaisiin kutsua myös ihmisen älyä ja ihmisluontoa vastaan suunnatuksi militarismiksi tai fasismiksi.

Vastakkainasettelun aika ei todellakaan ole ohi. Poliittisen retoriikan toitottaessa iskulauseitaan (joille ei nykypäivänä edes etsitä tai esitetä mitään teoreettista tai empiiristä pohjaa) tapahtuu juuri siellä, missä palopuheiden mukaan tehdään suurinta työtä yhteishyvän eteen, suurinta riistoa, jota kutsutaan "joustoksi". Eikä ole yllätys, että työväki saa maksaa elämällään ideologisesta simputuksesta. Nyt jokaisen kunnon työläisen pitäisi jo vähitellen myöntää, että esimiehet ovat Johtajia (Führer) ja että rikkaat ovat parempia ihmisiä. Tämä on nykymaailman todellinen dualismi, jolle sen toiminta perustuu: ihmisten hyväksikäyttöön, riistoon ja työväen alistamiseen. Tervetuloa globaalille vankileirille. Arbeit Macht Frei!

Tämä fasismi perustuu kuitenkin valheeseen, kuten aina, sillä uusliberaalissa konservatismissa toisten hyväksi tehty työ ei tee ihmistä vapaaksi. Nyt yhteenliittyminen yhden suuren nimen ja lipun alle, se perinteinen "poliittinen toiminta" ei auta. Uusi fasismi ei toimi enää suoraan valtion kautta, eikä sitä johda yksikään diktaattori tai totalitaristi (ja juuri sen vuoksi on täysin naurettavaa keskittää kaikki tarmo Pentti Linkolan kaltaisten henkilöiden moraalin kyseenalaistamiseen). Se ei myöskään perustu perinteiseen rasismiin (rotuun) eikä yksioikoiseen nationalismiin. Näin siksi, että ei ole enää kansaa, rotua tai valtiota, jonka elintilaa pitäisi laajentaa tai kasvattaa, sillä uuden fasismin ideologia on päinvastoin elintilan kaventaminen ja rajoittaminen.

Yhteiskunnassamme on tästä huolimatta runsaasti ihmismassoja, jotka ovat toista mieltä kuin Imperiumin hallinto ja jotka tämän mielipiteensä vuoksi tullaan siivoamaan pois uuden uljaan valtakunnan tieltä. Näiden ihmismassojen vastarinnan ongelmana on se, että modernin aikakauden luomat massaihmiset ovat yksinäisiä, eivätkä tunne toisiaan, sillä tähän perverssiin ideologiaan kuuluu ajatus siitä, että me kaikki olemme samanlaisia, mikä on jälleen yksi fasistinen valhe. Tämän vuoksi perinteisen enemmistömallisen vastarinnan tavoittelu ei tule nykyisessä tilanteessa ja yhteiskunnallisessa rakenteessa kerta kaikkiaan onnistumaan. Tämä on uusliberalistisen hallinnon voimakortti: länsimaiset ihmiset ja yhteiskunnat on saatettu viimein siihen tilaan, jota esiliberalistit (Hobbes, Locke) pitivät dystopisena tilana ja teoreettisena konstruktiona. Nyt tämä teoria yksinäisestä yksilöstä on tullut reaaliseksi.

Nykyfasismi paikallisessa (suomalaisessa) muodossaan on sellaisten paradoksaalisten mutaatioiden, kuten "kaikki käy" -konservatiivien ja Jakke Holvaksen osuvan ilmaisun "lässyvasemmiston" rakentamaa pseudomaailmallista "pienihmisten" fasismia. Tässä fasismissa ihmisistä tehdään selvää yksi kerrallaan, ja taistelua käydään tällä hetkellä "yksin kaikkia vastaan" -tilanteessa. Tämän militarismin edustajia löytyy jokaiselta työpaikalta, jokaisesta koulusta, päiväkerhosta ja etenkin heitä löytyy yliopistojen käytäviltä julistamassa uutta uljasta ihmisrotua, jonka suurimpana tehtävänä on vastata esimiehen ja "yhteiskunnallisen" tai "taloudellisen" tilauksen asettamiin kysymyksiin, olkoonkin nuo kysymykset täysin irrelevantteja, epätieteellisiä, huonosti aseteltuja tai jopa ihmiselämälle haitallisia ja tuhoisia. Tiedon tuotannon ja "tietoyhteiskunnan" aikakaudella tiedon ja sivistyksen arvostus on kärsinyt kolauksen, kun kyvyttömät mutta uskolliset pikku apurit peesaavat mielivaltaisia despootteja älyttömissä tutkimushankkeissa. Nykyisen "tieteen" credo: kaikki mikä on käytettävissä, on tiedettä, ja tiedettä on kaikki, mitä käytetään. Tämäkin on valhetta. Suurin osa tiedosta on hyödytöntä ja epäkäytännöllistä. Tieto ei ole materiaa, jota voidaan omistaa ja johon voidaan lätkäistä päälle jokin tekijänoikeuslain kaltainen riistomekanismi. Varsinkaan tietoa ei voida omia ja pilkkoa osiin, sillä tieto on yleistä ja yhteistä kaikille.

Mutta sitäkin enemmän tämä elämän militarisointi toteutuu kenties parhaiten aikakautemme nuorissa perheissä, jotka vapaaehtoisesti ja silmääkään räpäyttämättä sitoutuvat yhteiskunnalliseen palvelutehtäväänsä sellaisella intohimolla, joka ei juuri eroa Hitler-jugendista. Tämän uuden rodun elämään kuuluu osakehuoneisto arvokeskustasta tai omakotitalo Suomen ideologiselta maaseudulta (Nurmijärveltä tai mistä tahansa, jossa ideologiset maanmuokkauskoneistot ovat muuttuneet ideologisiksi mielenmuokkauskoneiksi), jossa sisustaminen, kerskakulutus, ulkomaanmatkat, sivistymättömyys, "terveet elämäntavat" ja kaikki muutkin "suurten ikäluokkien" harrastukset nousevat uuden uljaan ihmisen elinehdoiksi, "perusoikeuksiksi" ja jopa hyveiksi. Näiden perusoikeuksien puolustamisessa (oman pikkukodin turvaamisessa) ollaankin sitten valmiita puukottamaan jokaista työtoveria selkään, vetämään matto alta jokaiselta esimiehen valtaa kyseenalaistavalta ehdotukselta, ja haukkumaan selän takana jokainen tuttava, ystävä ja toveri. Ja maahanmuuttajat ollaan valmiita lähettämään takaisin vaikka kuolemaan, jollei kahdeksantoistatuntinen työpäivä pikkukodin pikkuapulaisena tunnu kiinnostavan tarpeeksi. Tämä salarakkaitten ja muun viihteellisen pseudomaailman lumoissa elävä sisäänpäin sulkeutunut "huippuosaajien" iskujoukko on niin indoktrinoitua, että yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuus näyttäytyy tänä päivänä lähes mahdottomalta ja siitä puhuminen oman terveyden vaarantamisella. Siksi onkin ehkä parempi paeta ja säilyttää järkensä kuin yrittää puhua viisaita näille hybris-askeettisille pahviukoille ja jumppapimuille. Tai sitten täytyy vain kerta kaikkiaan puhua kovempaa näiden älykköjen uuskielisen tyhjänpuhumisen päälle.

Mutta kuinka tämä kaikki liittyy uuteen työhön, työelämään ja odotustilaan? Ensiksikin, uuden työn muodon syntyminen kertoo uudenlaisen rikkauden muodon syntymisestä. Rikkauden uudenlainen muoto ei kuitenkaan ole mikään uusi keksintö, vaan pikemminkin saman vanhan ikävän keksinnön uusintamista. Jos prostituutio on maailman vanhin ammatti, niin on selvästi nähtävissä, että tuo itsensä elättämisen tapa nostaa päätään tällä hetkellä jokaisessa työsuhteessa, ja jopa jokaisessa ihmissuhteessa. Mutta toisin kuin prostituoidut, jotka ovat oppineet ottamaan rahat ennen työtä, ei nykyinen pätkätyöläinen vaadi korvausta työstään kuin korkeintaan hämmentyneenä punastellen aktin jälkeen, ikään kuin häveten sitä kaikkea, mitä tuolla kuvitteellisella korvauksella onkaan tullut tehtyä. Ja kuten jokainen sovinistisika tietää, heikompaa ja halvempaa on kiva kiusata ja kyykyttää. Korvaukset ja palkkiot työstä, sillä yhä harvempi meistä saa palkkaa, ovatkin suorastaan säälittäviä siihen nähden mitä kaikkea tuon rahan eteen on tehty. Jos työnostajat (jotka jostain kumman syystä haluavat nimittää itseään työnantajiksi) todella maksaisivat kaikesta tehdystä työstä oikean ja työntekijälle kuuluvan korvauksen, niin jopa näiltä porsailta loppuisivat rahat, niin paljon ilmaista työtä tehdään tässä uuden työn tilassa, jossa prekaarityöläinen on kuin mistään mitään tietämätön kiltti tyttö, joka uskoo pahan sedän valheisiin ja pahvilandian kimaltaviin kulisseihin. Tämän vuoksi on aika opetella huoraamisen oikeat pelisäännöt, jos työmarkkinoilla aikoo pärjätä. Sinisilmäisiä käytetään hyväksi ja heitetään käytön jälkeen katuojaan itkemään, tämän on nykyajan uuden työn eetos. Eli ensin rahat, sitten työ – tässä ohje jokaiselle pätkätyöläiselle, Leinon sanoin "...niin teki isätkin ennen". On turha pelätä maailmassamme vaeltavia haamuja ja kummituksia, työttömyyttä, epidemioita ja terrorismia. Ne ovat vain vallan esiin loihtimia pelotuksia, jotka toimivat vain niin kauan kuin niihin uskotaan. Sama koskee työtä: käsillä oleva työmahdollisuus ei ole viimeinen, vaan siitä voi kieltäytyä, jos hinnasta ei päästä sopimukseen. Kaikkea ei ole pakko tehdä, ei vaikka kapitalisti kuinka pelottelisi.

Mutta tätäkin julmempaa on se kohtelu, jota pelkät puhuvat työkalut saavat osakseen. Orjuus tarkoittaa elinikäistä vankeutta, nöyryytystä ja ihmisarvon riistoa: pitääkö tästä näillä sanoilla muistuttaa. Ja prostituutiotakin enemmän uuden työn tila haluaa tehdä ihmisistä orjia, vieläpä heidän omalla vapaaehtoisella sitoutumisellaan. Enää ei tarvita värikkäitä orjamarkkinoita kaikkine houkutuksineen, sillä jokainen orja kirjoittaa nyt oman cv:nsä ylistäen omaan työkykyään ja sopeutuvaisuuttaan mihin tahansa tehtävään ja olosuhteeseen, kuten kaikki pikku sotilaat. Jokainen tohtori kertoo uskomattomasta sivistyksestään, joka sopii myös lastenhoitotyöhön, siivoukseen ja oikolukuun. Jokainen siivoja, lastentarhanopettaja tai nuorisotyöntekijä on puolestaan oman työnsä ohella valmis pyörittämään työnantajansa kirjanpitoa, taloutta sekä uuden henkilökunnan rekrytointia ja koulusta. Työntekijä muistaa sairastaa omalla ajallaan, eikä uuden ajan työläisellä oikeastaan mutta aikaa olekaan: työ on hänen elämäänsä, ja elämä hänen työtänsä. Ja mitä immateriaalisempi on työläisen toimenkuva, sitä enemmän hän on oman onnensa nojassa. Ei lomaa, ei vapaata, ei sairautta tai juhlaa ilman työtä! Aivoja ei voi jättää edes kapakan narikkaan, joten älytyön vastapainona on aivojen älytön lamaannuttaminen erinäköisin konstein: viinalla, huumeilla tai urheilulla.

Toisin sanottuna, olemme siirtyneet fordistisen liukuhihnatuotannon aikakaudesta postfordistiseen joustavaan ja jatkuvasti luonnettaan muuttavaan työnteon maailmaan. Tässä maailmassa fordistisen kuriyhteiskunnan ikävimmät piirteet kuitenkin intensivoituvat äärimmilleen, ja samalla modernit ihmiset alkavat lopulta oppia ja sisäistää modernin kurittamisen aakkoset. Ruoski itse itseäsi, pidä huolta terveydestäsi, älä luota kehenkään, muista että olet aina oikeassa, vaikka olisitkin kuinka väärässä ja tietämätön tahansa. Toisin sanottuna, koska herraa ei ole näkyvissä, ole itse itsesi herra ja oman elämäsi sankari. Jokaisen työläisen on elettävä kuten lumilautailun ammattilaisurasta haaveilevan nuorison: on mentävä ja hypättävä sellaiselta jyrkänteeltä, josta kukaan ei ole koskaan uskaltanut hypätä. On vain toivottava, että kamera käy ja alastulo onnistuu. Jokainen työntekijä tietää, että tämä on realismia: ilman riskinottoa ei työelämässä voi menestyä. Kun welfare-yhteiskunnasta siirrytään workfare-yhteiskuntaan, se tarkoittaa siirtymistä maailmaan, jossa ainoastaan työtä tekevät elävät. Ja kun koko elämä on työtä, niin työajan lyhentäminen merkitsee tällöin kaiketi myös elämän lyhentämistä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että niin kauan kuin ihminen jaksaa kumartua raaputtamaan purkkaa Helsingin pörssin portailta, on ihminen elossa. Työskentelen, olen siis olemassa. Ja koska uusi työ on yhä enemmän älytyötä, ajattelua, niin tämän Descartesin lauseen muunnelman takana voidaan nähdä koko modernin maailman metamorfoosi. Riski joka pitäisi ottaa, on riski, joka tarkoittaa mahdollisuutta. Mahdollisuutta muuttaa yhteiskuntaa ja yhdessätoimimisen muotoja.

Uudessa rikkauden tuotannon muodossa on hämmentävää se, että rikkaat rikastuvat, mutta he eivät silti ole tyytyväisiä ja laiskanpulskeita possuja. Kaikilla suurilla firmoilla on rahaa kuin roskaa ja varaa jakaa sitä johtajilleen vuosittain uskomattomia summia. Tämän seikan ääneen lausuminen on kenties populismia, mutta siitä huolimatta totta. Omituista on kuitenkin myös se, että vaikka "kansa tietää", niin se ei tee mitään, eikä välitä mistään – mistään muusta kuin itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Kun valhe on tarpeeksi suuri ja tarpeeksi räikeä, ei sitä enää tunnisteta valheeksi, vaan otetaan annettuna asiantilana: näin on, ja näin on aina oleva. Kristillisesti: ei rikkaiden optiot ja tulot ole työläisiltä pois. Tämäkin on valetta, mutta silti siihen uskotaan. Uskonto elää ja voi hyvin, kiitos poliitikkojen ja politiikan tutkijoiden, noiden maanpäällisen Jumalan (Valtion) edustajien ja teologien, jotka valavat uskoa työmarkkinoille ja yhdessä yrittämiseen. Meille kerrotaan, että yrittäminen kannattaa ja että uutteralla opiskelulla kovalla työllä saadaan jalka ovenrakoon ja päästään mukaan oikeaan työelämään. Oikea työelämä tarkoittaa yhä epätyypillisemmäksi muuttuvaa "elinkautista" vanhan tehdastyön mallia. Tyypillistä työtä on sen sijaan joustava, muuttuva ja prekaari työ. Yhä tyypillisempää on myös se, että poliittiset puolueet luovat väestöjärjestelyillä itselleen politiikan tekemisen edellytyksiä, kuten esimerkiksi sosiaalidemokraatit menettelevät hellästi kuoliaaksi hoivaamiensa pitkäaikaistyöttömien kanssa. Uuden työtilan pelotteeksi tarvitaan maanpäällistä helvettiä ja sen henkimää kuolemanpelkoa, jossa sairaudet, väkivalta ja alkoholismi kukoistavat. Kiitos työttömien, sosiaalidemokraatit ja ammattiliitot ovat vielä voimissaan ja toitottamassa kansalaisille työn vapauttavaa ilosanomaa: Työtä tekemällä ei rikastu. Mutta sillä elää.

Mitä on tehtävä? Uuden työn odotustilassa odottaminen on täysin hedelmätöntä ja mahoa, mistä johtuen odottajien (työvoimaresurssien eli ihmisten) kohellus on niin sekopäistä ja päätöntä. Tässä tilassa voidaan toimia oikeastaan vain kahdella tavalla. Voi joko uppoutua täysin omaan sisäiseen maailmaansa ja elää elämänsä unessa, kuvitellen ja unelmoiden kauniimmasta, mielenkiintoisemmasta ja jännittävämmästä mutta silti turvallisesta maailmasta. Tämän tien ovat valinneet "kansalaiset", jotka ovat niin sikeässä unessa, että heitä ei tunnu saavan hereille millään konstilla. Ideologiset koneistot pitävät huolta omista työntekijöistään jatkuvalla ihmisten mieleen kohdistetulla vallalla, joka kohdistuu ihmisluonnon kaikkein perustavimpiin toimintoihin: ihmisen haluihin ja pelkoihin. Tämä mielivalta saa ihmiset jähmettymään ja lopettamaan itseriittoisen ja omaehtoisen toiminnan, ja odottamaan kuin koira "nouda keppi" -käskyä. Tämä pelottelu synnyttää hedelmättömyyttä, kun ihmiset eivät uskalla luoda, vaalia, puolustaa ja synnyttää uutta elämää riiston voimia vastaan. Tai ainakin tällaisen kuvan lehdistö, älymystö ja eliitti haluavat meille "kansasta" antaa, ja ne haluavat kertoa kansalle jatkuvasti totuutta sen heikosta poliittisesta autonomiasta. Tämä diskurssi, jota lähes jokainen suomalainen "älykkö" toitottaa, paljastuu kuitenkin ennen kaikkea oman turvallisen tyhjäntoimittamisposition varjeluksi ja suojelemiseksi. Kansa on tyhmää ja kyvytöntä siksi, että tyhmä ja kyvytön älykkö tai johtaja voisi sanoa itseään älyköksi ja johtajaksi.

Toinen mahdollisuus on pyrkiä eroon tästä nihilistisestä tilasta, jossa ulkomaailmaa ja todellisuutta ei oikeastaan ole olemassa, vaan ihminen on jäänyt ainoastaan oman mielensä ja siihen syötettyjen sisältöjen vangiksi. On mahdollista oppia tuntemaan, kulkemaan ja viljelemään yhteisiä maita. Voidaan oppia ymmärtämään, että tieto ja tuotanto eivät ole kenenkään omaisuutta ja että yhteismaat, yhteistyö ja yleinen äly tarjoavat helpomman, hauskemman ja halvemman tavan suoriutua elämän välttämättömyyksistä, jotta työn ja raatamisen lisäksi ihmiselle jäisi aikaa muuhunkin, johonkin ihmiselämää kohottavaan ja yhä uusiin suuntiin innostavaan toimintaan ja liikkeeseen: Euroopan lisäksi myös Kiinassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Olisi taas muistettava, että odotustilasta voi syntyä jotain uutta ja ennen kokematonta, jotain elävää ja tuntematonta, arvaamatonta ja voimakasta. Tähän tarvitaan kuitenkin ponnistuksia, yhteistyötä ja pelkuruuden lopettamista. Ja ennen kaikkea, tähän tarvitaan turhan keskustelun, dialogin ja kommunikaation lopettamista. Elämää ja lapsia ei tehdä retoriikalla, niitä tehdään suoralla toiminnalla. On yhdyttävä, jotta tapahtuu raskauteen ja syntymään johtava hedelmöitys. Tämä on politiikassa kaikkein vaikeinta: ymmärtää, että politiikka tähtää toimintaan, ei ymmärtämiseen tai unettavaan keskusteluun ja analyysiin. Politiikan tehtävänä on muutos ja se on myös kaiken filosofian ja yhteiskuntatieteen tarkoitus muunlaisista huhupuheista huolimatta. Se, mitä me odotamme, on muutos – ja se meidän on itse tehtävä.

I Ks. Rihmasto teoksessa Deleuze, Gilles (1992) Autiomaa. Suom. Jussi Vähämäki. Helsinki, Gaudeamus.

II Ks. Jakke Holvas ja Jussi Vähämäki (2005) Odotustila. Pamfletti uudesta työstä. Helsinki, Teos.

III Katso Leino, Tumma, Helkavirsiä.