2006-03-27
"Non au CPE, non à la precarité!" Aaveet, jotka häiritsevät globaalin pääoman hallitseman yhteiskunnallisen tehtaan tuotantorauhaa, kalistelevat kahleitaan kaikkein äänekkäimmin jälleen kerran juuri Ranskassa.
"Non au CPE, non à la precarité!" Aaveet, jotka häiritsevät globaalin pääoman hallitseman yhteiskunnallisen tehtaan tuotantorauhaa, kalistelevat kahleitaan kaikkein äänekkäimmin jälleen kerran juuri Ranskassa.
Kun siirtolaislähiöiden mellakat ovat hädin tuskin ehtineet kadota tiedotusvälineiden pääotsikoista, ovat sadattuhannet ihmiset osallistuneet jo kolmatta viikkoa jatkuneisiin mielenosoituksiin. Niiden tavoitteena on pakottaa hallitus vetämään pois lakiesityksensä, joka pyrkii heikentämään nuorten työntekijöiden irtisanomissuojaa. Mielenosoitukset ovat kasvaneet alati suuremmiksi ja käyneet alati rajummiksi. Satoja nuoria on pidätetty poliisin kanssa käytyjen kamppailujen jälkeen. Suurin osa maan yliopistoista on joko kokonaan suljettu tai ainakin niiden toiminta on häiriintynyt lakkojen, mellakoiden ja valtausten takia. Sorbonne ja Collège de France, Ranskan kunnianarvoisimmat akateemiset instituutiot, on vallattu. Julkisen liikenteen kulkuneuvoja ja lentokenttiä on häiritty. 10. maaliskuuta joukko aktivisteja tunkeutui suoraan tv-lähetykseen huutamaan prekaarisuuden vastaisia iskulauseitaan. Osa ammattiliitoista on asettanut laajan lakkouhan maaliskuun 28. päivälle, ellei lakiesitystä sitä ennen vedetä takaisin.
Yhtäkkiä prekaarisuus ja prekariaatin kamppailut - ilmaukset jotka Suomessa kuulostavat vielä hiukan eksoottisilta ja marginaalisilta, muutamien pienten ryhmittymien käyttämiltä taikasanoilta - näyttävät osuvan, kuten Marx sanoisi, suoraan vallankumouksellisen tilanteen ytimeen.
Protestien suorimpana kohteena on pääministeri Dominique de Villepenin hellimä lakiesitys CPE (Contrat première embauche). Esityksen keskeisimpänä sisältönä on tehdä mahdolliseksi alle 26-vuotiaiden työntekijöiden palkkaaminen kahden vuoden erityisajalla, jonka aikana työnantajalla on oikeus sanoa työntekijä irti ilman mitään erityistä syytä ja ilman minkäänlaista irtisanomisaikaa. Vaikka kadut ovat täyttyneet opiskelijoista, lukiolaisista, ammattiyhdistysten aktiiveista, lähiönuorista, eläkeläisistä ja perheenäideistä, ja vaikka 70 prosenttia ranskalaisista mielipidemittausten mukaan vastustaa lakiehdotusta, on de Villepin itsepäisesti kieltäytynyt vetämästä takaisin esitystä, jonka läpiajamiseksi hän joutui parlamentissa turvautumaan erityiseen perustuslailliseen menettelyyn. Hallituksen ja ammattiliittojen sekä opiskelijajärjestöjen väliset neuvottelut ovat umpikujassa, eikä konfliktille näy loppua. Siitä huolimatta mielenosoitusten kannatus vain kasvaa.
Monet kommentaattorit selittävät de Villepinin itsepäisyyttä lähestyvillä presidentinvaaleilla ja halulla antaa itsestään päättäväisen ja asioihin tarttuvan miehen kuva. Osa Ranskan oikeistosta, kuten pahamaineinen sisäministeri Nicolas Sarkozy, onkin ottanut kysymykseen pinnallisesti sovittelevampia sävyjä. Päävaatimuksesta, joka on "työmarkkinoiden joustavuuden lisääminen" - eli työntekijöiden oikeuksien heikentäminen - ei kukaan Ranskan oikeistossa kuitenkaan ole valmis tinkimään.
Kuten kaikki kapinalliset ovat väsymättä toistaneet, kyse ei olekaan vain CPE:stä, vaan paljon laajemmasta ja pitkäaikaisemmasta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Jo viime vuoden elokuussa de Villepin ajoi läpi CNE:n (Contrat nouvelle embauche), lain, joka mahdollistaa vastaavan irtisanomissuojan heikennyksen kaikenikäisille työntekijöille alle 20 hengen yrityksissä (mukaan lukien tietenkin suuremmille yrityksille alihankkijoina toimivat bulvaaniyritykset). de Villepinin mukaan lakiesitysten tavoitteena on tuoda lisää joustavuutta työmarkkinoille ja parantaa alle 25-vuotiaiden työllisyystilannetta. Ranskassa nuorten työttömyysaste on 22,2 prosenttia, yli kaksinkertainen yleiseen työttömyysasteeseen (9,6 %) verrattuna. Ylipäätään Ranskan työttömyysaste on selvästi euromaiden keskiarvoa (8,3 %) korkeampi. de Villepin onkin sanonut nuorten työllistämisen olevan eräs hallituksensa ensisijaisimmista pyrkimyksistä.
Nuoret (tai muutkaan ranskalaiset) eivät kuitenkaan ole näin helposti huijattavissa. Työllisyyden lisääminen, jota lähes kaikki eurooppalaiset hallitukset sosiaalidemokraateista konservatiiveihin pitävät julkilausuttuna päätavoitteenaan, on osoittautunut jo kauan sitten täysin epärealistiseksi ja pelkästään ideologiseksi ohjelmaksi, jonka tarkoituksena on erilaisten yksilöllistä työnhakua kannustavien mekanismien avulla pitää potentiaalista työvoimaa jatkuvassa epävarmuudessa, kapitalististen työmarkkinoiden armoilla ja estää palkkatyön ulkopuolisen autonomisen tuotannon leviäminen. Sen enempää pääoma kuin työläisetkään eivät enää tarvitse eivätkä halua työpaikkoja, jotka ovat kokopäiväisiä ja pysyvät samoina läpi työntekijän koko elämän. Yhä ailahtelevammiksi muuttuvien markkinoiden ja yhä vaateliaammiksi muuttuvien osakemarkkinoiden paineessa yritysten on pystyttävä muovaamaan tuotantoketjuaan alati joustavammaksi. Tarvitaan työvoimaa, joka on valmis vaihtamaan työpaikkaa koska tahansa, mutta myös tulemaan töihin aina kun markkinoiden välittömät vaatimukset niin edellyttävät.
Ylipäätään koko työpaikan käsite on muuttunut epämääräiseksi. Varsinkin läntisissä teollisuusmaissa varsinaisen tehtaan seinien sisällä tapahtuvan työ on jatkuvasti vähenemässä ja menettämässä hegemonisen yhteiskunnallista tuotantoa organisoivan asemansa. Tehtaita siirrellään alati paikasta toiseen suuremman tuottavuuden toivossa, jolloin läntisten teollisuusmaiden vanhoihin keskuksiin jäävät enää tilallisesti epämääräiset tieto-, finanssi- ja palvelutyöt.
Koska tuotantoprosessi on samalla paennut tehtaan seinien sisältä koko yhteiskuntaan, sitä ei enää voida myöskään kontrolloida pelkästään tehtaan seinien sisällä. Koko yhteiskunnallisesta elämänvarannosta, työntekijöiden koko yhteiskunnallisesta elämästä, on tehtävä kapitalistisen kontrollin läpäisemää orjamaista ja pelokasta elämää, joka on valmis suostumaan kaikkiin pääoman vaatimuksiin. Jotta niin työttömät kuin työläiset olisivat aina kulloisessakin markkinatilanteen käänteessä valmiita tulemaan auliisti töihin, on heitä pidettävä jatkuvassa epävarmuudessa, joka pakottaa ottamaan vastaan minkä tahansa työn millä tahansa palkalla. Samalla yritysten välittömien tarpeiden armoilla olevien työläisten on alistettava koko elämänsä aika kapitalistisen tuotannon tarpeille, ohjattava tuottavan kykynsä eli kaikkien sosiaalisten ja biologisten kykyjensä kehittämistä yritysten kulloistenkin hetkellisten vaatimusten mukaan. Toisin sanoen kyse on yhteiskunnallinen elämän prekarisoimisesta.
CPE ja CNE ovatkin vain osa laajaa maailmanlaajuista poliittisten ohjelmien sarjaa, jonka tarkoituksena on työvoiman prekarisoiminen, yleisen pelon ja epävarmuuden luominen. Pelkästään Euroopassa esimerkkejä on runsaasti: Italiassa Biagi-laki ja Treu-ohjelma, Espanjassa Aznarin hallituksen ehdotus ensimmäistä työsuhdetta koskevasta uudistuksesta, Saksassa pahamaineinen "Hartz-ohjelma" ja niin edelleen.
Myös prekarisaation vastaisia protesteja on noussut kaikkialla: Italian viimesyksyiset laajat yliopistojen lakot ja lyhytkestoinen yleislakko, Espanjassa Aznarin hallituksen eroon johtanut laaja protestiaalto, Saksassa laajat maanantaimielenosoitukset ja yhä edelleen jatkuva julkisen sektorin lakko. EU:n piirissä tapahtuvan hallitusten ja työnantajien yhteistyön lisäksi myös kapinallisten toiminta ylittääkin kansallisvaltioiden rajat. Näkyvimpiä esimerkkejä on viime vuonna jo 15 Euroopan kaupunkiin levinnyt prekariaatin EuroMayday-taistelupäivä, mutta yhteistyö on jatkuvaa ja tapahtumiin reagoidaan hyvinkin nopeasti. Jo muutaman päivän kuluttua Ranskan kapinoiden syntymisestä joukko italialaisia aktivisteja nousi bussiin ja matkusti Pariisiin ottamaan osaa kamppailuun, joka ei ole vain ranskalaisten, vaan kaikkien Euroopan prekaarien yhteinen.
Oikeistolaiset ja kyyniset vasemmistolaiset wannabereaalipoliittiset kommentaattorit ovat jo tuominneet CPE:n vastaiset protestit keskiluokkaisten nuorten omahyväiseksi etupolitiikaksi. Heidän mukansa lähiönuorten kapinat olivat kyllä "aitoja" syrjäytyneiden kapinoita, mutta vailla mitään rakentavia poliittisia ehdotuksia. CPE:n vastustajilla sen sijaan on hyvin konkreettinen poliittinen ohjelma - heille ei riitä CPE:n alasajo ja paluu pysyvien työsopimusten illusoriseen ihannemalliin, vaan he haluavat laajempaa ja toimivampaa turvaa prekaarisuutta vastaan. Heidän ongelmansa on, että he ovat näkyvimmältä osaltaan nuoria, koulutettuja ja lähtöisin keskiluokkaisista kodeista. Vaikka mukana on myös perinteistä ammattiyhdistysväkeä, eläkeläisiä, keskiluokkaisia toimihenkilöitä ja ilmeisesti jopa jonkin verran lähiöistä tulleita siirtolaisnuoria, on CPE:n vastaiset mellakat pystytty leimaamaan pelkäksi nuoruuden välivaiheeksi, jonka väitetään menevän ohi heti, kunhan nämä keskiluokkaiset nuoret aikuistuvat ja pääsevät töihin.
Kuitenkin juuri tuo keskiluokka, johon nuorten väitetään kohta olevan nousemassa, on juuri työvoiman prekarisaation ansiosta alituisesti kapenemassa. Eurostatin vuonna 2005 julkaistun raportin mukaan vuosina 1990-2004 on tapahtunut laajamittainen siirtymä keskituloisten luokasta pieneltä osin myös korkeampituloisten, mutta ennen kaikkea keskitasoa matalampituloisten luokkaan. Tämän taustalla vaikuttaa ennen kaikkea palkkatyöhön perustuvien ansioiden osuuden valtava supistuminen muihin tulomuotoihin (pääomatulot mutta myös erilaiset julkisen sektorin avustukset) verrattuna. Vakituinen, täysipäiväinen palkkatyö ei enää takaakaan mukavaa keskiluokkaista elämää, vaan korkeakouluista valmistuville nuorille on tarjolla pelkästään perinteisten ylempien toimihenkilöiden stressi ja ylityöputki ilman siihen aiemmin kuulunutta toimeentulon varmuutta. Vain pienestä osasta akateemista väestöä tulee huippuansioisten innovaatiogurujen "luovaa luokkaa", joka sekin on suurelta osin markkinoiden ailahtelevaisten oikkujen armoilla.
Sivu 1 .. Sivu 2