2006-02-01

Luokka tekee comebackin

Markus Termonen

Jos vuoden 2000 presidentinvaalit käytiin perhearvoista, vuoden 2006 presidentinvaalit käytiin sekä Natosta että siitä, kuka määrittää työväestön intressin ja kenellä on oikeus yleistää se kansan intressiksi: kuka on kansan presidentti olemalla työväestön presidentti. Toisin sanoen epäselvyyttä ei ollut siitä, että työväestön intressi vastaa samalla kansan intressiä. Kommunismi on näin toteutunut paradoksaalisella tavalla, sillä eikö kommunismin eräs määritelmä olekin se, että ei ole enää olemassa "luokkavihollista", toisin sanoen että työväestö hallitsee valtiota ja työväestön intressi vastaa yleistä intressiä. Stalinin aikaisessa Neuvostoliitossa poistettiin sanastosta "luokkavihollinen" korvaamalla se "kansanvihollisella" siinä vaiheessa, kun työläisten valtion perustamisvaiheen vaikeudet oli voitettu ja kun puolue oli saavuttanut kyseenalaistamattoman aseman proletariaatin diktatuurin johtajana.

Työtä tekevä kansa

Tilanne on hämmentävä: eikö työväestö, tuo alistumattomuudessaan ja arvaamattomuudessaan kirottu luokka, ollut jo heitetty romukoppaan kommunistisen ideologian kaatumisen, suurten kertomusten kuoleman, luokkaessentialismin lopun ja postmodernismin myötä. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että oireellisesti puhe on ollut juuri työväestöstä, ei työväenluokasta. Puhe luokasta implikoi luokkajakoa, puhe työväestöstä sen sijaan viittaa työtä tekevään kansaan. Tässäkin suhteessa asetelma muistuttaa siis Stalinin Neuvostoliittoa ja luokkajaon (näennäistä) katoamista. Vaalipropaganda on tietysti "vain" propagandaa - tietenkään kyse ei ole siitä, että kummankaan ehdokkaan huoli työväestön, tai varsinkaan sen prekaareimman osan, asiasta olisi millään tavoin uskottavaa (eikä heidän "huolellaan" mitään merkitystä olisikaan presidentin kapeilla valtaoikeuksilla) - toki sillä erotuksella, että Niinistön johdolla työväestön aseman heikennyksille olisi ollut suotuisampi ja todennäköisempi ilmapiiri. Siitä huolimatta: mistä tämä ällistyttävä kamppailu työväestön edustamisesta?

Ensinnäkin, olisi pinnallista sanoa, että ilmiö johtuisi vain siitä, että SDP on pettänyt työväenluokan ja että juuri tämä on jättänyt tilanteen avoimeksi "luokkavihollisen" haltuunotolle. Sosiaalidemokratian historiallisena taustana on aina ollut juuri työväenluokan pettäminen, samalla kun se on perinteisenä hallituspuolueena joutunut kantamaan vastuun vallan harjoittamisesta ja sen mukanaan tuomasta vastuusta. Tämä taas on antanut oppositioasemassa oleville kätevän keinon syyttää puoluetta kompromisseista ja pettuuruudesta - sen ikuisen kaavan mukaisesti, jossa häviäjät pelkäävät kaikkein eniten juuri voittamista ja vastuun kantamista - poliittisen Teon suorittamista, Reaalisen kohtaamista. Sosiaalidemokratian perusteeseihin on aina Rosa Luxemburgin kritisoimasta Kautskysta ja Bernsteinista saakka kuulunut väite siitä, että vallankumousta ei tule suorittaa, koska tilanne ei ole kypsynyt oikeaan pisteeseen tuotantovoimien ja -suhteiden kehityksessä. Sosiaalidemokratian keskeinen opinkappale on se, että kumouksellista ja taistelevaa subjektiivisuutta ei tule kasvattaa "ennenaikaisten" ja epäonnistuvien purkausten kautta, mikä aiheuttaa tietenkin kroonista tyytymättömyyttä työväestön halujen kentässä: aina on lykättävä vihan purkausta, aina on soviteltava, aina on pidättäydyttävä vihollisen tuhoamisen aiheuttamasta tyydytyksestä, aina on odotettava kärsivällisesti huomiseen.1 Tältä osin tilanne ei siis ole uusi.

Myöskään mitään uutta ei ole siinä, että oikeisto pyrkii luomaan kilpailua työväestön sieluista. Työväenliikkeen historiassa tunnetaan bismarckilainen vaihe, jossa sosiaaliset uudistukset tapahtuivat tehtaanomistajien hyväntekeväisyydestä ja aloitteesta - toki työväestön autonomian pelosta, mutta silti järjestelyssä, jossa vallankäyttäjien aktiivisena pyrkimyksenä oli työväestön intressien edustaminen. Suomesta tunnetaan myös IKL:n pyrkimys luoda isänmaallisten ja kansalliseen etuun sitoutuneiden työläisten oma ammattiliitto - yritys, joka kuitenkin kariutui saamatta kunnolla pontta alleen.2

Tie vihollisuuteen

Viimeaikaisemmasta historiasta sen sijaan tunnetaan New Labour, "kolmannen tien vasemmisto", jonka tarkastelu tarjoaa avaimen esitettyyn kysymykseen. Blairilainen suuntaus ei ole ainoastaan jatkanut pettämisen ja pidättelyn linjaa, vaan se on päästänyt ns. populistisen uusoikeiston - erotuksena konservatiivisesta ja liberaalista oikeistosta - alueelleen, ainoaksi merkittäväksi poliittiseksi suuntaukseksi (marxisti-leninistejä ei voida laskea merkittäväksi suuntaukseksi nykyaikana), joka pyrkii puhumaan katoavan työväenluokan etujen puolesta ja joka käyttää antikapitalistista retoriikkaa. Kolmannen tien vasemmisto on yhdistynyt liberaalin ja konservatiivisen oikeiston kanssa tätä vihollista (Jörg Haider, Le Pen jne.) vastaan "demokratian" nimissä, ikään kuin jäänteenä toisen maailmansodan antifasistisesta konsensuksesta. Oikeistopopulismi - jota Suomessa on toistaiseksi melko laihoin tuloksin pyrkinyt harjoittamaan ennen kaikkea Perussuomalaiset - on hyvä vihollinen, sillä se tarjoaa mahdollisuuden näyttäytyä suurena demokratian puolustajana. Samalla tämä liittoutuminen kertoo kuitenkin siitä, että kolmannen tien vasemmisto on menettänyt parhaan aseensa, julkilausutun vihollisuuden sen todellista vihollista, kapitalismia, vastaan.3

Oikeistopopulismin mobilisoiva voima sen sijaan on sen aito poliittisuus, suoran vihollisuuden sisällyttäminen poliittiseen kieleen ja poliittisten toimien sisältöön. Samalla ns. keskusta-oikeisto pelaa eräänlaista kaksoispeliä: manipuloimalla oikeistoradikalismin pelkoa sen tosiasiallinen tavoite on saavuttaa hegemonia "demokraattisella" kentällä, määrittää ja voittaa tuo kenttä todelliselta viholliseltaan, vasemmistolta. Omia siirtolais- ja pakolaisvihamielisiä piirteitään keskusta-oikeisto voi peitellä osoittamalla vastustavansa populistista oikeistoa. Samalla kun vastakkaisasettelu katoaa politiikasta, sitä etsitään kulttuurin ja "arvojen" puolelta: perinteiset perhearvot vs. suvaitsevaisuus jne. Tässä vastakkainasettelussa symbolien tuotannon piirissä toimivien ammattiryhmien edustajat - journalistit, opettajat, akateemikot jne. - valitsevat suvaitsevan puolen, samalla kun hegemonisuutensa menettäneillä ja työpaikkojensa puolesta pelkäävillä teollisilla työläisillä on taipumuksena valita populistisen oikeiston vaalima, pikemminkin kulttuurista itsemääräämisoikeutta kuin rasismia korostava, nykyaikainen monikulttuurisuuden vastaisuus osana kansallisen työväestön etujen puolustamista.4

Vastaus siihen, mitä olisi pitänyt tehdä, ei toki kuitenkaan löydy kansallisen työväestön puolustamisesta. Mitä materialistisella näkemyksellä sitten voi olla sanottavanaan pluraalisuutta ja multikulturalismia vastaan? Asian ydin on siinä, että multikulturalismi on yksi globalisoituneen kapitalismin keskeisistä ainesosista: jokaiselle löytyy tehtävänsä etnisyyteen, asuinpaikkaan tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Jokainen ryhmä kelpaa erityiseksi kuluttajasegmentiksi, jos vain pystyy kuluttamaan. Monimuotoinen työyhteisö on voimavara, jonka hyödyntämiseen tarvitaan erityistä diversiteetin hallinnoimista.5 Materialistisen näkemyksen tehtävä on osoittaa, kuinka juuri tämä Yksi, josta radikaalit erot on poistettu, tämä "yhteinen kenttä" perustuu aina tiettyihin poissulkemisiin, ja kuinka juuri antagonismit pitävät sitä koossa. Eikö tämä pluraalisuuden korostus nousekin esiin epäonnistuneena yrityksenä symbolisoida antagonismin ja sosiaalisen koherenttiuden mahdottomuuden Reaalista?6 Eikö pluraalisuuden ja yhteisyyden korostaminen olekin pyrkimystä tukahduttaa radikaalin eron traumaattisuus? Proletaaristen luokkien näennäistä muodostumista työväestöksi, työtä tekeväksi kansaksi vailla luokkajakoa, tulisi vastata pitäytyminen kiinni omassa autonomiassa, luokkajaon todellisen olemassaolon korostaminen sekä todellinen "luokan comeback" vastaan kaikkia yrityksiä osoittaa pluraalisuus ja yhteinen työnteko vallitsevaksi tilanteeksi. Tämä taas ei välttämättä tarkoita pitäytymistä perinteisessä luokan ja tuottavan työn määritelmässä, vaan pikemminkin luokan itsevalorisaation elävää suhdetta luokan todelliseen koostumukseen.

Teollisten työläisten jälkiteollinen kone

Kommunismin ilmeisestä toteutumattomuudesta on valaiseva esimerkki myös se, mitä tapahtui presidentinvaalien yhteydessä virtuaalisella julkisella alueella. Erilaisilla nettifoorumeilla - sanomalehtien keskustelupalstoista libertaristien vapaasana.net-sivustoon - on syytetty erityisesti SAK:ta keskustelun "masinoimisesta" jokseenkin vastaavaan äänensävyyn, kuin Tanja Karpela arvosteli tekijänoikeuslain hallituksen esityksen mukaista hyväksymistä häirinnyttä nörttien ja kuluttajanvapauksista kiinnostuneiden liikehdintää, joka sai pitkälti tietoverkkojen ansiosta organisoituja muotoja. Mistä tämä kertoo? Yhtäältä varmaankin jokainen on hyväksynyt sen, että internet on yksi osa julkista aluetta, mutta samalla näyttää olevan vaikeaa hyväksyä sitä, että juuri sama julkinen alue voi olla organisoidun toiminnan alue. Kavahduttavaa on keskustelun organisoituminen sinänsä, ja varsinkin se, että vanhanaikaisen, teollisen työväestön edustajaksi luultu SAK pystyy "masinoimaan" aktiivejaan jälkiteollisella tavalla: tietoverkoissa, joissa menetelmä ja kenttä yhdistyvät koneena (machine) - käyttääksemme tuota rakastettua deleuzelaista käsitettä kaikessa sen rikkaudessa. Proletaarien postmoderni kone herättää poikkeuksellisen piristävää vihamielisyyttä, samalla kun vihadiskurssiin liittyy käsitys vihollisesta homogeenisena, mikä on osoitus kyseisen diskurssin ideologisuudesta par excellence. Käsitys SAK:sta yksisuisena, yhdestä pisteestä johdettavana oliona on vastakkainen sille, miten eri liitoissa saatetaan keskittyä aivan erilaisiin kamppailuaiheisiin (vrt. palvelualat ja metsäteollisuus).

Ties kuinka moni - niin moni, ettei ole tarpeellista esittää lähdeviitettä - väitti samaisilla keskustelufoorumeilla "masinoituja" yksilöitä "maksetuiksi", sillä mikäpä sen vaarallisempaa kuin omasta taloudellisesta ja itsekkäästä intressistään toimiva työväestön edustaja - politiikkahan on altruismin ja moraalin aluetta, johon pitää olla varaa ainoastaan niillä, joiden toimeentulo on turvattu! Pelkästä omasta "itsekkäästä" edustaan huolehtiva ja kansallisesta edusta piittaamaton Itsekkyys loukkaa etuoikeutettujen ("vanhanaikaisilla" käsitteillä porvarillista) moraalia, samoin kuin sellainen politiikka, jossa puhutaan suoraan intresseistä eikä arvoista.7 Samalla paljon vähemmän meteliä on esiintynyt siitä, että vastaavilla netin keskustelupalstoilla agitoimisen toiveita mitä todennäköisimmin esittivät kampanja-aktiiveilleen myös kokoomus ja sitä lähellä olevat tahot. EK:n nimi on jätetty lausumatta, koska tuota tottelevaisuussuhdetta ei riittävän tiukasti kuulusteltu. Esimerkiksi TV1:n esittämässä "mielikuvamittauksessa" kysyttiin ilmeisen peitellysti, kumman ehdokkaan valinta vähentäisi "työmarkkinajärjestöjen valtaa", implikoiden oikeaksi vastaukseksi Niinistöä, koska kysymys ei eritellyt työnantajien ja palkansaajien työmarkkinajärjestöjä. Niinistön kampanjan aktiivit jättivät lausumatta herran nimen. Jos näiltä lausumatta jättäjiltä olisi sitä tiedusteltu, olisivatko he jättäneet sen lausumatta ja olleet siten yhtä huonoja kristittyjä kuin Pietari, joka kohtalokkain seurauksin jätti peräti kolmesti lausumatta herransa nimen?

Gallupdemokratian aikaa on eletty jo kauan, mutta vasta tosi-tv:n nouseminen hegemoniseksi ohjelmaformaatiksi on tehnyt selväksi "yleisen mielipiteen" määrittämiseen perustuvan poliittisen kilpailun todellisen luonteen. Tosi-tv:ssä olemme aina Toisen (Big Brother, tai Big Br-other) katseen kohteena. Entä jos tämä katse oli olemassa jo ennen tosi-tv:tä? Eikö tosi-tv vain tehnyt sen näkyväksi, osoittaen että myös "todellisessa elämässämme" teemme asioita aina (kuvitellun) Toisen edessä ja vuoksi?8 Entä miten tämä liittyy gallupdemokratiaan? Vaalikampanjoinnin ajaksi ehdokkaat korvaavat tosi-tv:n tähdet iltapäivälehtien lööppien keskeisenä aiheena. Gallupdemokratian kilpailevat osapuolet siis vastaavat tosi-tv:n kilpailijoilta. Samalla tavoin kuin tosi-tv:n tähdet osoittavat meille olemuksellisen suhteemme Toisen katseeseen, ehdokkaiden puheet työtä tekevästä kansasta osoittavat meille, kuinka vastaava ideologia hallitsee myös "todellista elämäämme".

Viitteet:

  1. Joku voisi toki huomauttaa että Suomen sisällissota - tuo rakas lapsi, jolla on monta nimeä - muodostaa poikkeuksen (suomalaisen sosiaalidemokratian historiassa). Huomautus on oikea, mutta voidaan katsoa, että tässä juuri poikkeus vahvistaa säännön.
  2. Ks. Mikko Uola: Sinimusta veljeskunta. Isänmaallinen kansanliike 1932-1944. Helsinki, Otava 1982.
  3. Ks. Slavoj Zizek: Did somebody say totalitarianism? Five interventions in the (mis)use of a notion. Verso, Lontoo 2001. S. 237-242.
  4. Sama.
  5. Lisää aiheesta ks. Diversity management.
  6. Did somebody say totalitarianism? S. 239-241.
  7. Kun Sauli Niinistöltä kysyttiin tappionsa jälkeen, eikö vaalien toisen kierroksen kampanjointi tosiasiassa osoittanut vastakkainasettelua, hän vastasi, että kyse oli vain arvojen erilaisuudesta, joka on rikkaus. Eikö tämä ole tyypillinen "porvarillinen" latteus, jolla tehdään intresseistä, tulonjaosta, luokkajaosta jne. arvokysymyksiä, ikään kuin "kapitalistin" ja "proletaarin" määritelmät perustuisivat näiden ajatteluun ja eivätkä asemaan tuotantosuhteissa?
  8. Did somebody say totalitarianism? S. 252.

Tulostusversio.