2006-01-04

Operaismo-suuntauksen historia

Kalle Seppä

Poliittinen ja taloudellinen taistelu - Raniero Panzieri

Keskeinen ajattelija operaistisen ajatuksen kehityksessä on Raniero Panzieri. Hän korostaa ensimmäisten joukossa, miten työläisten taistelut ovat välittömästi poliittisia ja miten on kieltäydyttävä syndikalististen / ay-vaatimuksien ja poliittisen organisaation tavoitteiden erottamisesta. Hän keskittyy tutkimaan teknologisia muutosprosesseja ja sitä, miten ne vaikuttavat yhteiskuntaan ja erityisesti työväenluokkaan. Operaisteista on kuitenkin kaukana sosiologinen ja empiristinen ote. Heidän tarkoituksensa ei ole valokuvata todellisuutta. Päinvastoin operaisteille yhteiskunnallisen todellisuuden ymmärtäminen tarkoittaa yhteiskunnallisen kehityksen sisällä olevien tiettyjen elementtien ja tendenssien korostamista. Käsite työläistutkimus (tai osallistuva tutkimus) syntyy juuri 1960-luvun alkupuolella. Sitä ennen työväenliike oli identifioinut kapitalismin tärkeimmän ristiriidan tuotantovoimien kasvussa suhteessa tuotantosuhteiden muodolliseen kuoreen. Panzierista eteenpäin tulee taas mahdolliseksi ajatella, että ristiriita on työläisten autonomisessa sosiaalisuudessa, joka kasvaa tuotantoprosessin sisällä, mutta kääntyy sen despotismia vastaan vaikkakin haluaa nauttia sen kehityksen tuottamista rikkauksista. Työläiset ovat siis kiinnostuneet tuottavuuden kehityksestä, mutta samanaikaisesti haluavat säilyttää oman autonomiansa sen poliittisten muotojen suhteessa. Tähän asiaan liittyen on legendaarinen Potere Operaion vuonna 1966 jakama lentolehtinen, jonka otsikko oli "antakaa meille rahat ja tehkää sitten mitä haluatte". Raniero Panzierin ajatuksien kehitykseen vaikutti hyvin paljon Italian työläisten ensimmäisen autonominen taistelu Torinossa Piazza Statutossa vuonna 1962.

Panzieri osoittaa meille, ennakoimalla jälkistrukturalistisen liikkeen kritiikin strukturalismille, miten tuotantovoimat ovat pääoman muokkaamia ja miten niistä siksi ei voi syntyä kumouksellista ristiriitaa. Ristiriita on hänen mielestään etsittävä jostain muualta. Ristiriita löytyy siitä, että työväenluokka ei ole yhteiskunnallinen objektiivinen elementti, vaan se kuljettaa mukanaan myös omaa autonomista intentionaliteettia, joka ei ole välttämättä redusoitavissa poliittiseen, taloudelliseen tai syndikalistiseen muotoon. Työväestön olemassaolo on siis tutkittavissa Lebensweltin näkökulmasta, oman elämän tuntemuksien (ja kärsimyksien) tasolla.

Kun työväenluokka kuvataan tuotantovoimana, sitä kuvataan pelkästään kapitalistisen kehityksen tuloksena. Silloin on tarpeellista korostaa poliittisuutta hypersubjektiiviseen muotoon. Silloin väistämättä syntyvät käsitteet etujoukosta, puolueesta, kollektiivisesta intellektuellista, joka konkretisoituu puolueessa. 1960-luvun liikkeiden sisällä käy selväksi, miten ei ole enää mahdollista ajatella syndikalistisen spontaanin ulottuvuuden kääntämistä puolueen kautta poliittiseksi toiminnaksi. Päinvastoin: työläisten liikkeiden spontaanisuus sisältää radikalismin maksimin, sen korkeimman tason.

Mario Tronti: autonomian politiikka vai politiikan autonomia?

Mario Tronti lähtee liikkeelle samoista lähtökohdista kuin Panzieri: kapitalistisen kehityksen tärkein ristiriita ei ole kapitalistinen kehitys, tuotannon ja kulutuksen epätasapaino, eikä yhteiskunnan anarkia suhteessa tehtaaseen, vaan tehdastyöläisten krooninen alistumattomuus luokkana. "Olemme nähneet kehityksen siten että ensin tulee kapitalistinen kehitys ja sitten työläisten taistelut. Se on virhe. Ongelma on käännettävä päälaelleen, on muutettava etumerkki ja lähdettävä alusta. Alku on työväenluokan taistelu. Kehittyneen kapitalismin aikakaudella pääoman kehitys on alistettu työläisten taisteluille, se tulee näiden jälkeen ja sen tehtävänä on asettaa taistelujen tasolle oma tuotannon poliittinen mekanismi." (M.Tronti, Lenin Englannissa, Classe Operaia, toukokuu 1964) Operaistisen tulkinnan mukaan siis "vallankumousteoria on kokonaan työväenluokan poliittisen määritelmän sisällä" (M.Tronti, Operai e Capitale). Trontin mielestä työväestö on subjekti, joka asettaa ristiriidan, se määrää oman vastakohtansa ja ylittää ristiriidan löytämällä yhtenäisyyden itsensä kanssa. Tulevina vuosina Toni Negri tulee viemään tämän käsityksen äärimmilleen ja päätyy, joidenkin mielestä, kieltämään peräti luokan rakenteen sen subjektiivisuuden nimissä.

Trontin ja Panzierin ajatukset eroavat kuitenkin siinä, että Panzierin mielestä luokan sisäinen rakenne on ratkaiseva taistelujen kannalta, kun taas Trontin mielestä keskeisin on organisoitunut subjektiivisuus. Panzierin mielestä autonomia on juurtunut työläisten spontaanin käyttäytymisen sisälle, kun taas Tronti tuo esille organisoituneen subjektiivisuuden. "Työväenluokan oma spontaani strategia on olemassa sen omissa liikkeissä ja sen kehityksessä, kuitenkin puolueen on annettava niille ratkaisu, ilmaisu ja organisointi" (M. Tronti, Lenin Englannissa, Classe Operaia, toukokuu 1964). Tronti siis yhdistää työläisten spontaanisuuden ylistyksen subjektiiviseen puolueen etujoukkoajatteluun. On tietysti huomautettava tässä yhteydessä, että puolue, josta operaistit puhuvat, ei ole institutionaalinen järjestö, se ei ole välttämättä edes keskitetty, vaan se on ennemmin käsitettävissä työväestön äärimmäisen hyökkäyksen välineenä.

Myös Trontin mietinnöissä hyvin keskeinen kysymys on palkka. Hän lähtee liikkeelle perinteisestä marxilaisesta määritelmästä, jonka mukaan palkka on osa työläisten tuottamasta arvosta, joka tarvitaan työvoiman uusintamiseen, siis uusintamaan sen materiaalinen olemassaolo. Hän rikastuttaa tämän määritelmän sanomalla, että palkka on työläisten ja kapitalistien välisen loputtoman taistelun tulos. Hän sanoo, että palkka on poliittinen taisteluväline. Tronti tiedostaa myös, että se on kaksiteräinen ase, koska palkan kautta kapitalisti voi kyetä jakamaan työläisiä tai tekemään heistä riippuvaisia itsestään. Toisaalta se on myös ase, jolla työläiset voivat löytää yhtenäisyytensä ja rikkoa kapitalistista komentoa sekä tehtaan sisäisiä hierarkioita.

Vuosina 1966-67 operaisti-intellektuellien lentorata saavuttaa täyttymyksensä. Metodologinen murtuma on lopullisesti annettu: työväenluokka on tunnistettu kehityksen moottorina ja palkalle asetetaan poliittisesti keskeinen rooli. Samanaikaisesti tehtaiden sisällä kehittyy spontaanisti työläisten egalitaristinen tahto, joka lähtee liikkeelle juuri palkasta. Sen sanoma on "samansuuruiset korotukset kaikille".

Contropiano ja puolueongelma

Operaismi poikkeaa paljon myös siitä marxisti-leninistisestä näkemyksestä, joka kehittyy 1960-luvun aikana. Tämä näkemys yritti siirtää kansainvälisen luokkataistelun keskipisteen maailman periferiaan. Kolmannen maailman vapautustaistelut tulkittiin keskeisenä kapitalismin ja imperialismin ristiriitana. Operaistinen näkökulma on täysin erilainen. Ristiriita ei ole maailman maaseudulla vaan tehtaissa, joissa kapitalismi on saavuttanut korkeimman kehityksen ja joissa pääoman rakenne on yhä konevaltaisampi. Jo keväällä 1967 Classe Operaia (Työväenluokka) -lehdessä osataan ennakoida globalisaation syntyä. Classe Operaiasta, joka aloitti toimintansa 1964 ja lopetti vuonna 1967, syntyy toinen lehti, jonka nimi on Contropiano (Vastataso), joka toimi vuosina 1968-69 ja jossa kirjoittivat M. Tronti, T. Negri, Massimo Cacciari (nykyisin Venetsian kaupunginjohtaja), Alberto Asor Rosa (nykyisin merkittävä italialainen älykkö) ja Luciano Ferrari Bravo (sai kymmenien vuosien vankeustuomion autonomian vastaisissa oikeudenkäynneissä).

Contropiano jatkaa edelleen teknologian kehityksen vaikutusten tutkimista. Teknologista kehitystä ei tuomita marcuselaisittain humanismin nimissä. Päinvastoin sen nähdään vapauttavan työläisiä työn orjuudesta ja asettavan aina uusia komennon muotoja niiden tilalle, joista se on vapautunut. Tämän prosessin loputtomuus pakottaa Contropianon toimituksen aktiiveja etsimään välinettä, jolla kapitalistisen komennon uudelleen asettumista kriisin jälkeen on mahdollista murtaa. Vastaus on sama: puolue. Toimitus jakaantuu kuitenkin kahteen osaan. Yksi osa - Tronti, Cacciari ja Asor Rosa - valitsee olemassa olevan puolueen: Italian kommunistipuolueen (PCI). Toinen osa (Toni Negri ja Luciano Ferrari Bravo) valitsee puolueen, jota on rakennettava. Contropianon teoreettinen kehitys siis ajautuu kummallisesti leninistiseen optioon, jota se oli aina vastustanut. Prosessi ei välttämättä ollut kovinkaan tietoinen. Puoluekäsitykset lehden sisällä eroavat siten, että Tronti näkee puolueen yhdistävänä tekijänä kapitalistisen kehityksen ja luokkapolitiikan välillä. Sen tehtävänä on siirtää työväestölle kehityksen poliittinen (eli materiaalinen) maksimihyöty. Toni Negri taas näkee puolueen välineenä, jolla on mahdollista murtaa se tasapaino, jonka kapitalistinen komento kykenee rakentamaan oman kehityksensä aikana. Puolue, josta Negri silloin kirjoittaa, on murtuman elementti ja sen tehtävänä on johtaa kaikki luokkaa tuhoavat voimat yhteen kohtaan eli Valtiota vastaan.

T. Negri: valtio-analyysi operaismossa

Negri on ensimmäinen operaisteista, joka kiinnittää teoreettisen huomionsa Valtioon. Hänen mielestään Valtio on se väline, jolla työväenluokan taistelut rekuperoidaan ja muutetaan uudestaan kapitalistiseksi kehitykseksi. Jo vuodesta 1965 Negri problematisoi syvällisesti luokkaorganisaation puutetta. Jälkeenpäin monet ovat ihmetelleet, miten työväestön spontaanit muodot, jotka kieltäytyvät politiikasta, olisivat johdettavissa puolueeseen. Se on hyvin avoin kohta, ja ehkä yksi selitys voi löytyä siitä, että Negrin puoluekäsitys on niin poikkeava traditiosta, että jo pelkästään termin käyttö on harhaanjohtavaa.

Trontin tie johtaa 1970-luvulla PCI:n (siihen aikaan läntisen maailman suurin kommunistipuolue) kummalliseen teoretisointiin siitä, että työväenluokka tekee itsestään valtion. Omituinen leninismi ilman vallankumouksellista murtumaa, joka sisältää kaikki leninismin autoritaariset vaarat ja joka ei kykene viemään loppuun libertaarisen vaihtoehdon yhteiskunnan autonomiaa valtiosta ja kapitalistisesta kehityksestä. On kuitenkin huomioitava kuinka suuri oli operaistien vaikutus, jos heidän ajatuksensa, vaikkakin suuren muutoksen kautta, kulkeutuivat ohjaamaan PCI:tä.

Erittäin mielenkiintoinen on eräs T. Negrin artikkeli, joka ilmestyi Contropianon ensimmäisessä numerossa nimellä "Kapitalistinen valtioteoria vuonna 1929: J.M. Keynes". Kirjoituksen mukaan 1900-luvun alkupuolen taisteluissa vuoteen 1919 asti työväestön etujoukko koostuu työläisistä, joilla on korkea ammattitaito, tekninen kompetenssi hallita tuotantoprosesseja. Pääoman oli eristettävä tämä etujoukko ja otettava haltuun sen teknologinen tietämys sisällyttämällä se koneisiin, teknologiaan ja murtamalla näin työväestön autonomia. Negri tulkitsee erityisesti vuosien 1918-21 taisteluja useammissa Euroopan maissa juuri tästä näkökulmasta. Taylorismi on väline, jolla toteutetaan tämä komennon suunnitelma: työprosessit paloitellaan tieteellisesti niin, että työläiset eivät enää hallitse niitä kokonaisuudessaan. Fordismi taas on väline, jolla synnytetään integroitu tuotantojärjestelmä, jossa työläisten työstä tehdään pelkästään teknologiasta riippuvainen muuttuja. Fordismi ja taylorismi ovat siis Negrin mielestä suora hyökkäys työväestön itsehallintaa ja heidän kykyään päättää neuvostojen kautta vastaan. Fordismi kuitenkin vapauttaa työläisten älyn arvon tuottamisesta. Linjatyöstä tulee niin tyhmää ja toistuvaa, että työläisten kollektiivinen äly voi keskittyä siihen elämän osaan, joka jää työn ulkopuolelle. Työväestö voi näin ollen muodostaa haluavaa yhteisöä, autonomista subjektiivisuutta.

Negri sanoo samaisessa artikkelissa, että liberaalilla aikakaudella talousprosessit olivat itsenäisiä valtiosta. Fordismin ja taylorismin aikakaudella ne asetetaan valtion komennon alle niin keynesiläisessä, sosialistisessa, natsistisessa kuin fasistisessa talousmallissa. Negrin sanoin "pääomasta tulee marxisti". Valtion intervention tehtävänä on alistaa työläisten toiminta, institutionalisoida sitä ja hävittää sen autonomia. Negrin mielestä tämä talousmalli ei pyri eliminoimaan konfliktia, vaan tekemään konfliktista kehityksen välineen ja leikkaamaan näin tien työläisten itsehallinnalta.

Nämä intellektuellit ovat kulkeneet läpi teoreettisen kehityksensä. Tässä vaiheessa tämä kehitys törmää valtavilla seurauksilla vuoteen 1968. Heidän päätöksensä ryhtyä taistelemaan käytännössä johti vuonna 1968 Potere Operaio -nimisen järjestön muodostumiseen. Ensimmäiset kollektiivit muotoutuvat Padovassa, Venetsiassa, Modenassa, Bolognassa, Firenzessä ja Roomassa. Ensimmäiset lentolehtisten jakamiset ja seinäjulisteiden kiinnittämiset olivat tapahtuneet jo vuonna 1966.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.