2005-11-24

Ajelehtimista läpi naisistuneen prekaarisen työn piirien

Precarias a la Deriva

Kääntänyt: Tapio Laakso

Synopsis: me olemme prekaarisia. Se merkitsee muutamia hyviä asioita (työn ja elämän jatkuva muutos tarkoittaa monipuolisen tietotaidon ja osaamisen kertymistä) ja monia huonoja (haavoittuvuus, epävarmuus, köyhyys, sosiaalinen suojattomuus). Mutta tilanteemme ovat niin monenlaisia, niin yksilöllisiä. On vaikeaa löytää yhteisiä nimittäjiä, joista lähteä liikkeelle, tai selviä eroja, jotka jakaa toisten kanssa. Meidän on vaikeaa ilmaista itseämme, määrittää itsemme yhteisen prekaarisuuden pohjalta. Tilanne ei kaipaa yhtenäistä ja yksinkertaistavaa identiteettiä, jonka taakse piiloutua, mutta jonkinlaisen yhteenliittymän tarve on hälyttävä. Meidän on pystyttävä kertomaan tarpeesta ja kohtuuttomuudesta, jota koemme työssä ja elämässä. Vain näin voimme paeta uusliberalistista pirstaloitumista, joka erottaa meidät toisistamme, tekee meistä heikkoja, pelon, riiston tai "jokainen on omillaan" -egoismin uhreja. Rakentamalla luovia ja jaettuja taisteluita haluamme ennen kaikkea tukea toisenlaisen elämän mahdollisuuksia.
- Kutsusta osallistua ensimmäiselle vaellukselle (derive*), lokakuu 2002

Precarias a la Deriva on jossain tutkimuksen ja aktivismin välimaastossa sijaitseva aloite. Se syntyi madridilaisessa feministisessä sosiaalikeskus La Eskalera Karakolassa vastauksena kesäkuun 2002 yleislakkoon Espanjassa. Kohtasimme mobilisaation, joka ei huomioinut tekemäämme pirstaloitunutta, epävirallista ja näkymätöntä työtä. Liitot, jotka käynnistivät lakon, eivät huomioineet meitä, eikä lainsäädännöllä, jota lakolla vastustettiin, ollut vaikutusta meihin. Ryhmä naisia päätti käyttää lakkopäivän kaupungilla ajelehtimiseen. Klassinen lakkovartio muuttui lakkotutkimukseksi, keskusteluiksi naisten kanssa heidän työstään ja arjestaan. Oletko lakossa? Miksi? Millaisissa oloissa työskentelet? Millaisia välineitä sinulla on kohdata tilanteet, jotka ovat mielestäsi epäoikeudenmukaisia?

Tästä alustavasta kokeilusta syntyi kimmoke käynnistää meneillään oleva tutkimusprojekti. On selvää, että kaipaamme tapoja puhua uudesta, usein vielä nimettömästä työstä ja keinoja toimia tässä tuntemattomassa maastossa. Niinpä lähdimme laatimaan karttaa pitäen jatkuvasti silmällä konfliktien mahdollisuutta. Tämä kiinnittyy selviytymiseen, joka nousee omista tarpeistamme: verkostoja yksinäisyyden rikkomiseen, sanoja kuvaamaan, mitä meille on tapahtumassa.

Mutta mikä on tämä "me"? Tunnemme eron alustavaan määritelmään melkein intuitiivisesti: voimmeko käyttää "prekaarisuutta" yhteisenä nimenä monenlaisille ja yksilöllisille tilanteillemme? Kuinka voimme samalla etsiä yhteisiä nimiä ja tunnistaa yksilöllisyyden, luoda liittoja ja ymmärtää eroja? Freelance designerilla ja seksityöntekijällä on tiettyjä yhteisiä asioita - työn ennustamattomuus näytteillepano, työn ja muun elämän välinen epämääräisyys ja koko joukko vaikeasti määriteltävissä olevia taitoja ja tietoja. Mutta ero sosiaalisessa hyväksynnässä ja haavoittuvuuden asteessa on myös selvä. Miten ilmaista yhteiset tarpeemme päätymättä taas identiteettiin, ilman tilanteiden latistamista ja tasapäistämistä?

Sen sijaan, että olisimme istuneet alas pohtimaan näitä epäilyksiä, päätimme lähteä liikkeelle ja selvittää ongelmat matkan varrella. Valitsimme metodin, joka veisi meidät matkoille läpi kaupungin naisistuneen prekaarisen työn piirien. Johdattaisimme toinen toisemme päivittäisen ympäristömme läpi puhuen itsestämme, kokemuksia vaihtaen ja niitä peilaten. Nämä vaellukset välttävät erottelut työn ja muun elämän, tuottamisen ja uusintamisen, julkisen ja yksityisen välillä jäljittääkseen olemisen tilallis-ajallisen jatkumon, kaksois- tai moninaisläsnäolon. Konkreettisemmin: muutaman kuukauden ajan avoin ja muuttuva ryhmämme lähti melkein joka viikko kuljeskelemaan tuntemiemme naisten (me itse, ystävät, läheiset kontaktit) elämän tärkeiden paikkojen läpi. Kaikki työskentelivät prekaarisilla ja hyvin naisistuneilla aloilla kuten kielellisillä tuotannonaloilla (kääntäminen ja opettaminen), kotityössä, call shopeissa, seksityössä, ravintola-alalla, sosiaalityössä ja mediatuotannossa. Jäsentääksemme tutkimusta hiukan, valitsimme ohjenuoraksi muutamia yhteisen kiinnostuksen kohteita: rajat, liikkuvuus, tulot, ruumis, tieto ja suhteet, yrityslogiikka, konflikti. Kokemuksia vaihtaen, videokamera ja nauhuri kädessä, lähdimme matkaan toiveena jakaa kokemukset ja niistä vedetyt johtopäätökset. Otimme viestinnän vakavasti, ei vain kokemusten välittämisenä vaan ensikäden materiaalina politiikan tekemiselle.

Kokemus on ollut uskomattoman rikas ja hiukan häkellyttävä. Kysymykset lisääntyvät ja varmoja asioita on vähän. Silti joitain alustavia johtopäätöksiä nousee esiin. Ensinnäkin tiedämme, että prekaarisuus ei rajoitu työelämään. Määrittelemme prekaarisuuden aineellisten ja symbolisten olosuhteiden risteämäksi, joka määrittää epävarmuutta suhteessa täysipainoisen elämän mahdollistaviin resursseihin. Tämä määritelmä auttaa pääsemään yli julkinen/yksityinen- ja tuotanto/uusintaminen-dikotomioista ja tunnistamaan sosiaalisen ja taloudellisen väliset yhteydet. Toiseksi, pysyvän olotilan ("olla prekaarinen") sijasta ajattelemme prekaarisuutta mieluummin tendenssinä. Ei prekaarisuudessa ole mitään uutta (suuri osa naisten työstä, palkallisesta tai ei, on ollut prekaarista historian hämäristä saakka). Uutta on jatkuvasti uusille sosiaalisen alueille levittäytyvä prosessi. Prosessi ei ole yhtenäinen (olisi vaikeaa vetää selkeää rajaa "prekaarisen" ja "turvatun" väestönosan väliin), mutta se on yleinen. Puhumme siis prekaarisen tilanteen sijasta mieluummin "prekarisaatiosta" prosessina, joka vaikuttaa koko yhteiskuntaan ja järkyttää etenkin sosiaalisia suhteita. Kolmanneksi prekaarisen ja liikkuvan työvoiman kokoontumisen (tai ehkä kamppailun) paikka ei välttämättä ole "työpaikka" (miten se voisikaan, kun kyse on omasta tai jonkun toisen kodista, kun paikka vaihtuu kuukaudesta toiseen tai kun mahdollisuus sattua samaan vuoroon samojen ihmisten kanssa tarpeeksi monta kertaa, jotta tutustuminen työtovereihin onnistuisi, on yksi tuhannesta). Sen sijaan tapaamme kaupunkitilassa, jossa liikumme päivittäin, keskellä kaikkia mainostauluja, kauppakeskuksia, ilmalta maistuvaa pikaruokaa ja merkityksettömiä sopimuksia.

Näiden alustavien hypoteesien ja valtavien epäilysten lisäksi olemme saaneet muutaman johtolangan, mistä etsiä seuraavaksi. Ensinnäkin, kiitos "Globalisoitunutta hoivaa" (Globalized Care) käsitelleiden seminaarien, olemme onnistuneet hahmottamaan muutamia paikkoja hyökkäykselle. Yksi näistä paikoista on meihin kaikkiin tavalla tai toisella vaikuttava hoivakriisi tai oikeastaan kriisin politisoiminen. Emme usko, että ongelmaan on mitään yksinkertaista ratkaisua kuten perustulo, palkka kotiäideille, kotitöiden jakaminen tai jotain sen kaltaista. Ratkaisut on liitettävä toisiinsa. Kyse on pinnan alla piilevästä, hyvin moniulotteisesta konfliktista, johon yhdistyvät maahanmuuttopolitiikka, julkisten palveluiden laajuus, työolot, perherakenne, affekti... Meidän on käsiteltävä ilmiöitä kokonaisuutena, mutta samalla huomioitava yksityiskohdat. Sitten on vielä kiinnostuksemme seksityön maailmaan, johon olemme pikkuhiljaa tutustuneet. Taas kerran olemme keskellä monimutkaista maastoa, joka vaatii huomion kiinnittämistä maahanmuuttopolitiikkaan ja työntekijöiden oikeuksiin, mutta myös oikeuksiin mielikuvituksen maailmassa**. Tässä on nähtävissä jatkumo, jota tällä hetkellä kutsumme nimellä hoiva-seksi-huomio (Care-Sex-Attention). Se käsittää suuren osan toiminnasta sektoreilla, joita olemme tutkineet. Affekti, sen määrät ja laadut, on keskeinen linkki ketjussa, joka yhdistää paikkoja, piirejä, perheitä, väestöjä, jne. Nämä ketjut tuottavat monenlaisia ilmiöitä ja strategioita kuten järjestettyjä avioliittoja, seksiturismia, avioliittoja oikeuksien siirtämiseksi eteenpäin, seksin ja hoivan etnistyminen ja moninaisten ja poikkikansallisten kotitalouksien muodostuminen.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.