2005-11-09

Vallat ja väet
Pariisin mellakat spektaakkelissa

Mikko Jakonen

Näin siis tilanteessa, jossa fordistinen kapitalismi on hävinnyt kuvasta aikoja sitten eikä kukaan voi vaatia tai osoittaa sitä - siis muun muassa muutamia suurimpia ylikansallisia yhtiöitä - syylliseksi, jäljellä on ainoastaan valtio. Tällä hetkellä valtio on se ainoa mahdollinen vihollinen, jota kohtaan tämä lähiöissä vuosikymmenten aikana kumuloitunut viha voi kohdistua. Tässä asiassa voidaan yhtyä nykypsykologien näkemyksiin: tunteitaan on osattava ilmaista, ja ihminen saa olla joskus vihainen, se on pelkästään terveen ihmisen merkki. Lähiöissä riehuvat voimat ovat pikemminkin terveyden, kuin sairauden merkkejä. Sairaiksi voitaisiin pikemminkin epäillä niitä eurooppalaisia, jotka istuvat kotonaan tv-vastaanotinten ääressä ja kauhistelevat mellakoita sekä kiroavat maahanmuuttajia.

Toiseksi on huomattava, mihin iskut kohdistuvat. Ne kohdistuvat kaikkea "liikettä" kohtaan: autot ovat esimerkillisiä, mutta myös bussit, paikallisjuna RER ja niin edelleen ovat olleet iskujen kohteina. Tämä on konkreettinen osoitus siitä, että mellakoijat haluavat saada yhteiskunnan ymmärtämään, millaisessa staattisessa pattitilanteessa lähiöissä on eletty jo pitkään ja kuinka yksityisautot eivät vie heitä lähiöstä yhtään mihinkään, koska kenelläkään ei ole varaa moiseen ylellisyyteen. Nämä liikkumavälineet ovat pikemminkin liikkeen esteitä lähiöiden väelle.

Yhteiskunnan liikkeen pysäyttäminen konkreettisesti ja myös poliittisesti, kun maan ylin johto ei voi poistua maasta vaan joutuu asettumaan lopulta samaan pöytään lähiöväen kanssa, on mitä toimivin poliittinen toimintatapa, ja ilmeisesti ainoa, joka pakottaa vastapuolet samalla tasolle, ja ennen kaikkea samalle liikkumattomalle viivalle: tai pitäisikö sanoa rintamalle. Tämä rintama on yhtä aikaa sekä konfrontaation ja vastakkain asettelun rintama että myös muutoksen rintama ja paon viiva, jota pitkin lähiöiden pattitilanteesta voidaan päästä ulos. On selvää, että oikeistolaisin menetelmin lähiöongelmat eivät missään nimessä ratkea.

Liikkeen pysäyttäminen ja liikuntaesteiden osoittaminen - kuten esimerkiksi koulujen ja ostoskeskusten tuhoaminen, jotka kertovat omalla tavallaan siitä, että lähiöstä ei päästä myöskään ulos koulutuksen taikka shoppailun avulla - on siis varsin tehokasta toimintaa. Tehokkuutta ei voida tässä arvioida niinkään lopputuloksella, joka on mellakoijille mitä todennäköisimmin negatiivinen kuin positiivinen, vaan ainoastaan sillä kurjalla tosiasialla, että lähiön väki saa näin vihdoinkin äänensä kuuluville ja näkökantansa esiin. Ongelmallista puolestaan on se, että mellakoiden yhä jatkuessa, myös lähiöväen ääni alkaa muistuttaa yhä enemmän oikeistovallan äänenpainoja, ja juuri tässä tapahtuu se vallan muoto, josta esimerkiksi Foucault on kirjoittanut paljon: valta ei toimi keskuksesta, vaan se läpäisee meidän ruumiimme, se levittäytyy jokaiseen subjektiin sisältä käsin. Näin tapahtuu myös lähiöissä, joille ulkoinen painostus ja poliisivalta ei voi mitään: siksi valta pakottaa lähiöväen itse "tiedostamaan" oikeistolaisen politiikan "ilosanoman": kuri ja kontrolli jokaiseen kotiin ja talouteen.

Toisaalta mellakat ja niiden kohdistuminen liikkeen pysäyttämiseen on sitä samaa myrkkyä, jota valtio on lähiöihin jo pitkään omalla eristämispolitiikallaan kylvänyt. Polttopulloilla aikaan saadut seisahdukset ovat osoituksia siitä, että väki kykenee pysäyttämään ranskalaisen yhteiskunnan, ja siitä, että yhteiskunta ei ole onnistunut sulattamaan ja sopeuttamaan (tai Aldous Huxleyn sanoin "olouttamaan") siirtolaisia. Jossain mielessä mellakoiden perusargumentti on siis "jos me suututaan, te ette voi meille mitään" - tai "jos me suututaan, te voitte meille yhtä vähän, kuin me olemme voineet teille".

Kuten sanottua, kyse ei ole kuitenkaan sisällissodasta edes poliittisessa retoriikassa, vaan tämä Sarkozyn julistama "sota, jossa ei tunneta armoa" kääntyy pian terrorismin vastaiseksi sodaksi, ja "jatkuvaa" tai "mielivaltaista sotaa" se on ollut jo pitkään. Missään nimessä kysymys ei ole sisällissodasta, jossa veli lyö veljeä. On mielenkiintoista kuinka Foucault'n osoittama modernin politiikan perustekijä - eli se, että valta toimii sodan mekanismein ja että politiikka on itse asiassa sodan jatkamista toisin keinoin, eikä päinvastoin kuten Carl Von Clausewitz asian esitti - muuttuu näiden käynnissä olevien mellakoiden ja sotaisan valtapolitiikan myötä. Ilmiselvästi sodan uudet muodot tarkoittavat myös vallan uusia muotoja ja päinvastoin: uudet vallan muodot toimivat monella tavalla toisella logiikalla - kenties ennakoiden eikä enää reagoiden - kuin vanha kansallisvaltiollinen suvereeni valta. Toisaalta voidaan havaita, valitettavasti, että kyse on myös perinteisestä sodasta "toiseutta" vastaan. Mistään lässynlää-toiseusfilosofiasta on kuitenkin aivan turha yrittää etsiä selityksiä, saatikka ratkaisuja käynnissä oleviin mellakoihin. (Foucault'n näkökulmasta, katso esimerkiksi "Society must be defended". Lectures at the College de France 1975-1976. Picador, USA. Sotaa ja valtaa käsittelevät erityisesti luennot I ja II.)

Kolmanneksi on myös selvää, että mikään edustuksellisen demokratian järjestely ei pyri tässä tilanteessa muuhun kuin ottamaan tilanteen haltuun. Luultavasti mellakoivat ihmiset laitetaan ensiksi kovalla kädellä kuriin, jonka jälkeen toimeenpannaan massaoikeudenkäynnit ja nopeat karkotukset niille, joilla ei ole papereita, mikä saa pelolla aikaan mellakoiden hetkellisen tyrehtymisen. Nämä menettelyt kuitenkin kylvävät yhä lisää vihaa lähiöön, ja kun kuri on hetkellisesti palautettu - lopulta luultavasti armeijan voimin tai vähintään nyt jo voimassa olevan poikkeustilan voimin - pyritään lähiöihin luultavasti muodostamaan erilaisia lähiöedustuksia ja ongelma-alueiden omia neuvostoja ja kodinturvajoukkoja, jotka kontrolloivat tilannetta. Itsehallinto ja autonomia ei tietenkään ole pahasta - pikemminkin tällaisia projekteja olisi tullut harjoittaa jo vuosi kymmeniä - mutta varsinaisesti mellakoissa ei ole kysymys taistelusta lähiöiden itsehallinnan puolesta. Juuri tässä piilee oikeistolaisen, ja myös etatistisen ajattelun ongelma: mellakat eivät "edusta mitään", ne eivät "puolusta ketään", ja tätä on vaikea ymmärtää: ei ole kasvoja, jotka tulisivat pidätetyksi, tuomittavaksi ja rangaistavaksi. Lyhyesti: kysymys on väen vallasta, joka kääntyy valtionkielellä väkivallaksi. Ja väkivaltaisina nämä mellakoitsijoiden kasvot ehkä edustavat jotain, nimittäin valtioita itseään ja valtion omia toimintatapoja negatiivisimmillaan.

Itse asiassa Sarkozyn politiikka on ollut mellakoita enteilevää aina siitä lähtien, kun hän astui virkaan. Tilanne on käynyt koko ajan kuumemmaksi, sillä paperittomia on lähetetty pois maasta ilman asiallisia selvityksiä, nuorisoa on pidätetty ja sakotettu hengailusta asemilla ja kauppakeskuksissa (tämä Sarkozyn kuuluisa "asiaton oleskelu kielletty" -käytäntö) ja niin edelleen. Ei siis ole lainkaan kaukaa haettua, että ranskalainen oikeisto on osaltaan tarkoituksellisesti näissä mellakoissa mukana, sillä juuri näin valtion politiikkaa tehdään. Ranska on ollut jo pitkään kääntymässä rajusti oikealle, ja tällaiset mellakat edesauttavat oikeiston nousua, minkä voi huomata jyrkästä vasemmistoa kohden suunnatusta retorisesta apparaatista. Ranskassa järjestetään presidentinvaalit vuonna 2007, jolloin Sarkozy, Villepin ja Chirac ovat kaikki ehdolla - ja kaikki paikallisen kokoomuksen riveissä. Kilpailua oikeiston johdosta käydään siis kovasti oikeiston sisällä, ja jo tämä kertoo siitä, että oikeistolla on rutkasti yhä lisääntyvää tukea ja valtaa takanaan. Lyhyesti: Tämä mellakointi ja muiden muassa Sarkozyn etatistinen hallinto ja poliisivalta on pitkän ja tietoisen politikoinnin tulosta, jolla kenties saadaan lopulta lähiöiden väki hallinnoimaan itse itseään, tai ainakin paljon ääniä vaaleissa. Käytössä on vanha kunnon konsti: lietsotaan pelkoa, ja annetaan sitten valtion tuki kurille ja kontrollille. Ei ole lainkaan ihmeellistä, jos lähiöihin tullaan muodostamaan joitain kodinturvajoukkojen tyylisiä aseellisia vahtiryhmiä, sillä tällaista järjestäytymistä ja "päivystystä" rakennusten ja omaisuuden vartioinniksi on lähiössä jo organisoitu. Ongelma on se, että tätä mahdollista järjestäytymistä tukee kova poliisivalta - laajennetuin oikeuksin tietysti.

Viidenneksi, on myös otettava huomioon, että tämä koko mellakka ja etenkin sen jälkimainingit ovat Ranskan valtion tapa ilmoittaa maailman ja etenkin Afrikan siirtolaisille, että Ranskaan ei kannata enää tulla. Kyse on - toisin kuin virallisesti väitetään - tietoisesta Ranskan ja etenkin Pariisin alueen "arvon" laskusta. Ranskassahan (kuten luultavasti muuallakin) pitkäaikainen kehitys on ollut se, että ihmisiä virtaa suuriin kaupunkeihin abstraktien kuvitelmien ja katteettomien lupausten perässä (siis käytännössä vanhentunein tiedoin) ympäri maailmaa, kuten USA:han aikoinaan. Työtä ei kuitenkaan ole, ja sosiaaliturva uhkaa hajota liitoksistaan valtavan paineen alla. Miljoonat ihmiset ovat käytännössä asuneet hyvin pienillä eristetyillä alueilla jo sukupolvien ajan (ei töitä, ei rahaa liikkua: ei papereita, ei oikeutta liikkua) - mutta onneksi nyt tämä sukupolvi on saanut hommasta tarpeekseen. Paradoksaalisesti kuitenkin tätä tilannetta, jossa siirtolaisten jälkeläiset - siis kurivallan jälkeläiset - alkavat ajaa nurkkaan ahdistettuina omia etujaan väkivaltaisin konstein, käytetään hyväksi oikeistolaisen politiikan edistämiseksi, sillä juuri mellakat ovat selvä viesti ympäri maailmaa: tänne ei enää mahdu, ette ole todellakaan tervetulleita tänne. Ja vaikka tätä on jo aikaisemmin maailmalle viestitetty, niin tämä viesti taitaa olla harvinaisen tehokas.

Lopulta, ehkä myös islamin "ongelma" tai tarkemmin sanottuna kysymys uskonnoista ja niiden poliittisesta arvosta spektaakkelissa pitäisi ottaa vakavasti. Mellakkauutisointi käyttää jatkuvasti retoriikkaa, jossa kerrotaan, että taistelua ei käydä islamin nimissä, mutta lähes kaikki mellakoitsijat ovat kuitenkin muslimeja, ja sellaisiksi heidät nimetään. Huntukiellot ynnä muut radikaalit sopeuttamismenetelmät ovat osa tätä pitkän linjan politiikkaa, mikä kertoo siitä, että oikeistolaisilla (ja osin vasemmistolaisilla) ryhmittymillä on mitta täysi islamia ja väitettyä "eurooppalaisten" arvojen tuhoamista. Islamin ongelma ei ole tietenkään siis islaminuskoisten, vaan kristinuskoisten oikeistolaisten ongelma - jonka he saavat yllättävän hyvin ajetuksi mediassa läpi "yleisenä mielipiteenä" ja "objektiivisena totuutena". Eurooppa on aidossa käännepisteessä. Toisinsanottuna, valkoinen kristillinen Eurooppa natisee liitoksissaan, eivätkä kristilliset oikeistolaiset voi sille kerta kaikkiaan mitään - tai mitään muuta ne eivät sille voi kuin lisätä nationalismia ja poliiseja kadulle, ja näin ne myös tekevät. Mellakat on yksi hyvä syy käyttää vanhoja "hyviä" kurimenetelmiä uuden uljaan kontrolliyhteiskunnan muodostamiseksi.

Mitä tästä kaikesta pitäisi siis ajatella? Onko kysymyksessä toivoton nihilismi, joko lähiöiden väen tai valtiovallan nihilismi? Ehkä kysymys on osin siitä, mutta toisaalta on hyvä pitää mielessä Dostojevskin ajatus, jonka mukaan me kaikki olemme nihilistejä, mutta olemme ymmärtäneet väärin sen nykyisen muodon. Mutta sitäkin enemmän on kysymys vallankumouksellisesta liikehdinnästä, jostain yllättävästä ja epäajanmukaisesta (sillä eihän tämän nyt pitänyt tapahtua). Mellakat ovat myös epäajanmukaisia siksi, että ne eivät ole selkeästi determinoituneita mistään yhdestä syystä, ei valtion tai oikeiston aktiivisesta repressiosta, ei vasemmiston sosiaalipolitiikasta, ei köyhyydestä, turhautumisesta, alkoholista tai huumeista, saatikka sitten järjestäytyneestä rikollisuudesta. Mellakat ovat eräänlainen sommitelma, joka kuitenkin avaa keskelleen antagonistisen linjan ja paon viivan, joka ainakin spektaakkelin välittämänä vaikuttaa sisältävän myös vallankumouksellisuutta. Mellakoidenkin päätyttyä on pidettävä mielessä tämä seisahtunut rintama, joka sijaitsee keskellä liikettä ja muutosta. Tätä linjaa purkamalla ja avaamalla voidaan muuttaa kenties koko Euroopan poliittista konstituutiota - toivottavasti ei kuitenkaan perinteisen vasemmiston tai perinteisen oikeiston suuntaan, joka tämän seisahduksen ja status quon osaltaan asettaa. Eurooppa tarvitsee jotain aivan muuta, jotain uutta, jonka voimme jo aavistaa mutta jota on mahdoton vielä artikuloida. Kysymys on radikaalista konstruktiosta, pyrkimyksestä luoda uudenlaista ja kenties parempaa elämän muotoa. Lopuksi, Guy Debordia lainaten voidaan sanoa: Spektaakkelia kritisoivan kritiikin totuuden etsiminen on hidasta, eikä se tapahdu missään nimessä nykyhetken säännöillä. On liittouduttava spektaakkelin vihollisten kanssa, mutta myös hylättävä heidät silloin, kun nämä viholliset eivät ole aktiivisia. Ei tarvita välitöntä tehokkuutta, sillä välitön tehokkuus toteuttaa vallitsevan vallan ja nykyhetken lakeja. "Spektaakkelin ylittämiseen kykenevän kritiikin on osattava odotella."

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.