2005-10-31

Viattomat ihmiset
Epämäärät hallinnoinnin keinoina [1]

Mikko Jakonen

Näin ollen juuri ne, joilla ei ole mahdollisuuksia päättää omasta puolestaan, ovat juuri niitä, joihin nykyaikainen hallinto keskittää suurimman huomionsa. Tämä tapahtuu erityisen "hyvän elämän etiikan" kautta, etiikan, jossa oikean ja hyvän teon määrittää se, minkä yhteisö hyväksyy ja mihin se reagoi positiivisesti, ja ennen kaikkea se, mikä "tiedetään" ja "nähdään" ("Me tiedetään mikä sä olet, se näkyy susta jo ulospäin", meille sanotaan). Tämän vuoksi "koulun ja kodin on tehtävä yhä tiiviimpää yhteistyötä" ja jokaiselle lapselle on laadittava henkilökohtainen opetussuunnitelma jo ala-asteella. Tämän vuoksi myös harrastukset valitaan "hyvän elämän etiikan" perusteella.

Ennen kaikkea pyritään valmistaan viattomia olentoja, siis ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kyseenalaistaneet, kapinoineet tai tehneet väärin ja saaneet näin ongelmien tai rasitteiden painolastia päälleen, jotka eivät toisin sanoen ole pilanneet mahdollisuuksiaan (potentioitaan). Nämä ihmiset ovat myös niitä, joita mikään ei koske, koska heillä ei sisältöä, johon voitaisiin koskea, ei henkilöä, jota voitaisiin kiusata tai ilahduttaa. He ovat kuin liukkaita, hyvin öljyttyjä koneita, jotka toimivat varmasti ja vakaasti, ilman salaisuuksia tai ikäviä yllätyksiä. "Viaton" ihminen on olento, jossa kaikki on ainakin muodollisesti kunnossa: hän on huolehtinut ruumiistaan, hän on kielitaitoinen ja hän omaa hyvät sosiaaliset taidot. Hän ei ole kiinnittynyt mihinkään tiettyyn seikkaan tai aiheeseen, hän ei ole "friikki", joka olisi hurahtanut johonkin tiettyyn asiaan, mutta silti hän on tarpeeksi persoonallinen. Persoonallisuus on tietysti lähtökohtaisesti keinotekoista, ja viattomien ihmisten persoonallisuus on yhtä kiinnostavaa kuin musiikillinen improvisaatio musiikkiopiston improvisoinnin kurssilla. Tosiasiassa viattomalla ihmisellä ei ole henkilökohtaista elämäntarkoitusta tai asiaa ajettavanaan. Hän ei ole varsinaisesti mitään, mutta hänellä on kyky tulla miksi tahansa. Yksinkertaisesti sanottuna hän on kiltti tyttö tai kiltti poika: valmis palvelukseen ja tekemään mitä tahansa häneltä vaaditaan. Erityisosaamisalueinaan hänellä on vapaa-aikana hankitut kyvyt, mutta täytynee huomauttaa, että vapaa-aika ei saa viedä uutta uljasta ihmistä kokonaan mukanaan: erikoiskyvyt ovat mahdollisuus, kuten sarjakuvien supersankareilla, jota käytetään hädän tullen, mutta ne eivät tee supersankaria, sillä hän on hyvä joka tapauksessa, teki hän sitten mitä tahansa, ja tämä johtuu hänen peruskyvyistään.

Ja miksi supersankari sitten on hyvä? Siksi että hän löytää ratkaisun jokaiseen annettuun tai eteen tulevaan ongelmaan. Supersankari on superreaktiivinen hahmo, jolla ei ole mitään omaa tehtävää, probleemaa tai ajatusta, vaan ainoastaan ehtymätön halu auttaa toisia ja ratkaista toisten asettamia kysymyksiä. Näin ollen voimmekin lopuksi kysyä, että "What’s the problem?", kuten supersankarit kysyvät paikalle tullessaan.

Kuinka päämäärät, tai tarkemmin epämäärät, siis toimivat hallinnoinnin keinoina? Erilaisiin tasoihin ja yhä monimutkaisimpiin hierarkioihin perustuvassa yhteiskunnassamme jokainen saavutettava taso edesauttaa yksilön matkaa kohti "hyvää elämää". Hierarkiat ja niiden synnyttämät keinot-päämäärät -suhde tai välipäämäärät-lopullinen päämäärä -suhde eivät ole hävinneet mihinkään. Ne ovat itse asiassa monistuneet ja lisääntyneet: koska elämämme "tupsujuurten" aikakautta, elämme myös lukemattomien rinnakkaisten hierarkioiden ja "todellisuuksien" tai "itsestäänselvyyksien" maailmassa, jossa tulee toimia näitä hierarkioita ja itsestäänselvyyksiä mukaillen. Se, mikä tätä "luonnontilamaista" rinnakkaisten, mutta usein yhteen sopimattomien hierarkioiden (siis rajoittavien ja karsivien) järjestelmää ohjaa, on kuitenkin uudenlainen kontrolloiva suvereeni, joka pikemminkin rohkaisee näitä näennäisesti itsenäisiä hierarkioita (siis yrityksiä, koulutusjärjestelmiä ja laitoksia, työnantajia, kuntia ja valtioita) toimimaan "parhaaksi katsomallaan tavalla". Vain lisääminen ja laajentuminen, monistuminen kelpaa Imperiumin suvereenille. Se ei halua rajoittaa vaan organisoida ja lisätä tuotantoa: kaiken kuviteltavissa olevan ja senkin, mitä ei vielä voida edes kuvitella tuotantoa, jotta se saisi itselleen yhä lisää elinvoimaa, sillä tämä suvereeni ei ole edelleenkään mitään muuta kuin Marxin kuvailema vampyyri, joka nousee yhä uudelleen uhrinsa kimpusta suupielet verta valuen.

Hyvä elämä on puolestaan sellainen abstraktio, jota ei voida koskaan saavuttaa, sillä hyvällä elämällä ei ole mitään sisältöä, vaan se on "pelkkää muotoa", elämää muodon mukaan. Hyvä elämä on epämääräistä. Hyvä elämä on pelkkä kontemplatiivinen asenne, kuten Debord asiaa kuvailee. Jokaiselle yksilölle luotava henkilökohtainen telos, siis jokin päämäärä tai muoto, joka tuon yksilön luonnollisia kykyjä jalostamalla voidaan saavuttaa, on se abstrakti päämäärä, jota kohti yksilön liike ja kehitys ohjataan. Mutta vieläkin tärkeämpää kuin päämäärän saavuttaminen, tai itse asiassa aina uusien ja uusien välipäämäärien saavuttaminen, on "hyvä elämä" - joka sisältää ajatuksen jatkuvasta, yhä uudelleen ja uudelleen toistuvasti päämäärien saavuttamisesta. Onnistuminen, tämän päämäärän saavuttaminen, riippuu taas siitä, kuinka yksilö reagoi ympäristön hänelle asettamiin vaatimuksiin ja ongelmiin. Ihmisestä tulee "elinikäinen oppija" tai hän "oppii arkipäivässä", ja ennen kaikkea ihmisestä tulee "sopiva" – hän sitoutuu ja allekirjoittaa yhä uudelleen paikkansa kulloisessakin hierarkiassa ja kuvitteellisessa sopimuksessa, oli se sitten koti, parisuhde, koulu, työ tai vanhainkoti.

Tämä "elämän muoto" tarkoittaa sitä, että saavutetut rajat, saavutetut muodot, aktualisoidut potentiat, muuttuvat aina uusiksi potentioiksi, aivan kuten luonnossa puun siemen on potentiaalinen puu ja aktuaalinen puu on potentiaalista energiaa. Ihmisyhteisöstä tulee luonnonkaltainen - ja luonto puolestaan on aina epämääräinen ja alati muuttuva. Aristotelisesti kuvailtuna luonto on olemukseltaan jatkuvasti potentiaalinen ja aktuaalinen, se on osa ikuista kiertokulkua, yhä pidemmälle kehittyvää, mutta silti samana pysyvää, siis ainoastaan ja korkeintaan täydellistyvää liikettä. Se on itse itsensä syy, se on olemassa vain ollakseen olemassa. Tällä liikkeellä ei ole mitään varsinaista päämäärää, vaan se on ainoastaan ääretön kokoelma erilaisia keinoja saavuttaa tuo epämääräinen päämäärä. Näin ollen aristotelinen syklinen käsitys luonnosta ja ihmisluonnosta, ja lopulta ajasta (aioonista), on tullut yhä keskeisemmäksi periaatteeksi yhteiskunnassamme.

Elämää ja sen muotoa ei voida erottaa toisistaan, vaan elämä on aina jossain tietyssä muodossa. Ihmisyhteisössä tämä tarkoittaa sitä, että kyvystä tai potentiasta yhä uusien muotojen ja päämäärien saavuttamiseen tulee keskeinen ihmiset toisistaan erottava periaate. Näiden kykyjen luomisessa ja muokkaamisessa ovat taas oleellisessa roolissa koulutus ja kasvatus, sosiaaliset verkostot, se "ympäristö", jossa ihminen elää.

Modernista maailmasta tämä eroaa siten, että jos modernissa tämä muodollinen erilaisuus tai identiteetti oli keinotekoinen ja suvereenin asettama – siihen kuului siis myös mahdollisuus vastarintaan ja kyseenalaistamiseen sekä jopa mullistavan liikkeeseen – niin nyt näitä eroja on yhä vaikeampi kiistää, sillä niistä on tullut lähes "luonnollisia" ja yksilön "luonnon" pohjalta jalostettuja "toisen luonnon"ominaisuuksia. Nykyajan kyborgit, mekaaniset koneet, ovat kuin ovatkin vielä täysin orgaanisia, ja sellaisena ne tulevat pysymään, mutta sen sijaan supersankareita liikkuu parissamme yhä enemmän. Jos modernissa olikin mahdollisuuksia sosiaaliseen liikkuvuuteen yhteiskunnallisen metahierarkian sisällä, on nyt yhä tärkeämpää se, missä koulutus ja kasvatus on saatu, ja ennen kaikkea se, millainen on se "kasvuympäristö", josta lapsi ponnistaa.

Tämä ajattelu mahdollistaa "negatiivisten" ympäristöjen patologisoinnin ja edesauttaa tätä prosessia eteenpäin ajavan dualismin realisoitumista. Saamme seurata juuri nyt ennennäkemätöntä ihmislajin muokkausprosessia, jossa aivot pyritään erottamaan ruumiista, teoria käytännöstä, ja "hyvät" ja "pahat" ihmiset toisistaan. Tämän tilanteen muuttamiseksi ja kyseenalaistamiseksi tarvitaan tarkkaa ja moniulotteista analyysiä niistä mekanismeista ja tekniikoista, joilla ihmisiä liikutetaan: ohjataan aistimaan, kasvatetaan, koulutetaan ja hallitaan sisäisesti, ihmisen "luonnollisiin" puoliin vedoten ja niitä yhä tiukemmin haltuun ottaen ja kontrolloiden. Tämän lisäksi tarvitaan jatkuvaa pyrkimystä kapinaan, erilaisia yrityksiä osoittaa tehokkaita ja vaikuttavia vastarinnan paikkoja ja muotoja.

Käytettyä kirjallisuutta:

Agamben, Giorgio: Keinot vailla päämäärää. Suomentanut Jussi Vähämäki. Helsinki: Tutkijaliitto.
Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka. Helsinki: Gaudeamus.
Aristoteles: Politiikka. Helsinki: Gaudeamus.
Debord, Guy 1967/2005: Spektaakkelin yhteiskunta. (La Société du Spectacle). Kääntänyt Tommi Uschanow. Helsinki: Summa.
Deleuze & Guattari 1980: Mille Plateaux. Paris: Les Editions de Minuit.
Deleuze, Gilles: Jälkikirjoitus kontrollisyhteiskuntiin. Suomentanut Jussi Vähämäki. Verkkolehti Megafoni.
René Girard 1972/2004: Väkivalta ja pyhä. Suomentanut Olli Sinivaara. Helsinki: Tutkijaliitto.
Hobbes, Thomas 1651/1999: Leviathan. Suomentanut Tuomo Aho. Tampere: Vastapaino.
Hobbes, Thomas 1642/2000: De Cive. Cambridge: Cambridge University Press.
Hobbes, Thomas 1640/1995: The Elements of Law, Natural And Politic. Oxford: Oxford University Press.
Jakonen, Mikko 2004: Luonnontila yksityisyydessä. Verkkolehti Megafoni.
Mairet, Gerard 1997: Le Principe de soveraineté. Histoires et fondements du pouvoir moderne. Paris: Gallimard. Collection Folio/Essais.
Marx, Karl 1845/ei painovuotta: Teesejä Feuerbachista. Teoksessa Marx, Engels, Lenin: Historiallisesta materialismista. Moskova: Kustannusliike Edistys.
Mäenpää, Pasi 2005: Narkissos kaupungissa. Helsinki: Otava.
Negri & Hardt 2004: Empire. Harward University Press.
Pyhtilä, Marko 2005: Kansainväliset situationistit - spektaakkelin kritiikki. Helsinki: Like.
Rousseau, Jean-Jacques 1752/2003: Discours sur l’origine et les fondaments de l’inégalite parmi les hommes. Paris: Gallimard. Folio essais.
Rousseau, Jean-Jacques: Tunnustuksia.
Termonen, Markus: Tietotyön autonimia ja ristiriidat. Verkkolehti Megafoni.
Vähämäki, Jussi: General Intellect. Verkkolehti Megafoni.
Vähämäki, Jussi 2003: Kuhnurien kerho: Vanhan työn paheista uuden hyveiksi. Helsinki: Tutkijaliitto.
Virtanen, Akseli 2005: Kun ontologia paljastuu fenomenologisesti. Helsinki: Tiede & edistys 2/2005.
Virtanen, Akseli 2005: Mielivalta. Verkkolehti Megafoni.
Weber, Max: Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.