2005-10-31

Viattomat ihmiset
Epämäärät hallinnoinnin keinoina [1]

Mikko Jakonen

Tämä kertoo siitä, että olemme yhteiskunnallisesti siirtyneet siihen tilaan, jota Ferdinand de Saussure kuvaili kielen osalta jo vuonna 1916 julkaistussa luentokokoelmassa Cours de linguistique générale. Tässä teoksessa de Saussure esittää, että merkki on luonteeltaan arbitraarinen: sen merkitys muodostuu ainoastaan suhteessa toisiin merkkeihin, esimerkiksi siten, että merkin "vihreä" merkitys muodostuu siitä, että se ei ole "punainen", "keltainen" tai "sininen". Merkki ei siis merkitse asiaa kuin arbitraarisesti, mielivaltaisesti. Mikä tahansa merkki voisi periaatteessa merkitä mitä tahansa asiaa. Näin myös yhteiskunnassamme, jossa subjektit ja identiteetit ovat irronneet hierarkiasta – joka on keinotekoinen (tätä on syytä korostaa) – mikä tai kuka tahansa voi kärjistetysti sanottuna edustaa ja olla mitä tahansa. Tästä seuraa kriisi, sillä yhteiskunnan "strata" tai sen perusrakenne ei kestä täyttä mielivaltaisuutta. Tästä yhteiskunnallista rakennetta ylläpitävästä ja subjektin siihen sopeuttavasta toiminnasta huolehti modernissa maailmassa pääasiassa valtio.

Suhteessa moderniin valtioon ja sen kurimenetelmiin tilanne on muuttunut, eikä kehitys ole edes itse asiassa aivan uusi. Kurivalta ei ole kuitenkaan kokonaan ohi, vaan pikemminkin sen intensiteetti on muuttunut. Nyt tästä subjektien muokkaamisesta "yhteiskunnalliseen palvelutehtävään" pitää huolta uusi, epämääräisempi valta, jolla ei ole tiettyjä instituutiota tai tiettyä "ruumista". Olemme toisin sanoen siirtyneet Imperiumin aikaan, jossa suvereniteetti ja valta eivät enää ole valtion suvereniteettia, eivätkä ne ole enää rajoittavia vaan ennen kaikkea organisoivia: nyt multitudon tai väen, väestön liikettä ei pyritä rajaamaan ja kahlitsemaan tiettyyn muotoon, vaan itse asiassa muotoja, siis "elämän muotoja" halutaan tuottaa - tai muodostaa - yhä lisää. Elämme monistuvuuden ja jäljennöksen aikaa, tai Deleuzen ja Guattarin sanoin "tupsujuuriston" aikaa [39]. Elämme näennäisessä moninaisuudessa, pluralismissa, vaikka tosiasiassa tätä pluralismia tuottaa modernin dualistisen ja dikotomisen järjestelmän hyperaktualisaatio, joka tuo esille - niille, jotka sen näkevät - modernin perusjaon, kahden rajattoman kamppailun, eli työvoiman ja pääoman ristiriidan, joka tässä kuolinkouristuksessaan paisuu suunnattomiin mittoihin, hieman kuten kuoleva tähti muuttuu niin sanotuksi "punaiseksi jättiläiseksi" juuri ennen luhistumistaan. Tämä kamppailu ei siis ole enää se, mihin olemme tottuneet, eikä sen analysointi perinteisellä yhteiskunnallisella käsitteistöllä vie analyysiä eteenpäin. On pyrittävä luomaan perinteiset dikotomiat kiertäviä käsitteitä, kuten esimerkiksi Maurizio Lazzarato tekee teoksessaan Les Révolutions du capitalisme.

Koska elämme jonkinlaisessa modernin kärjistymässä tai postmodernissa ajassa, jossa perinteinen "yhteinen hyvä" (Commonwealth) näyttää menettäneen niin valtiollisen kuin yhteiskunnallisenkin merkityksensä - siinä mielessä kuin todellinen merkki voi menettää merkityksensä [40] - on kysyttävä, mikä ajaa ihmisiä toimintaan ja mukaan yhteisöihin: eikö ihmisten pitäisi nyt siirtyä erakkomaiseen elämäänsä, "takaisin luontoon" [41]? Näin ei kuitenkaan tapahdu, sillä yksinäisyyden ja erakkouden aikakausi ohitettiin Suomessakin jo viimeistään 1980-luvulla, siis varsin modernissa vaiheessa, massayhteiskunnan huipentumassa [42].

Mielivallan yhteiskunnassa ihmisten päämääränä heidän toiminnassaan on kuitenkin jonkinlainen hyvä, ja tämä näyttää olevan heihin modernissa maailmassa sisään ajettu ajatus "omasta hyvästä". Tämä "oma hyvä" ja sen tavoittelu ymmärretään universaaliksi piirteeksi ihmisen toiminnassa, ja siksi on kysyttävä, mitä tämä universaali hyvä on. On tärkeää huomata, että universaalin hyvän määrittää edelleenkin poliittinen hallinto, kuten Aristoteleenkin aikana. Meidän aikamme universaaleja iskulauseita ovat demokratia, vapaus ja rauha: jokainen näistä on kuitenkin käytännössä täydellinen paradoksi [43].

Tärkeämpää tässä on kuitenkin tarkastella sitä, mitä universaali hyvä vaatii, kuin sitä, mitä se "on" - sillä sitä on hyvin vaikea määritellä. Universaali hyvä vaatii mahdollisimman laajaa potentioiden arsenaalia, suurta kykyjen joukkoa, jotka voidaan aktualisoida tarpeen tullen. Ja tätä seikkaa tavoitellaan myös huippuosaajien koulutuksessa, sillä kuten sanottu, tietotyö on luonteeltaan immateriaalista eikä sillä ole mitään varsinaista sisältöä tai asiaa, joka olisi sen "erikoisaluetta". Päinvastoin, tietotyöläisen tulee kyetä tekemään kaikkea, tietotyöläisten tulee vihdoin viimein toteuttaa moderni unelma työvoimasta sekatyöläisenä, "kykynä tehdä mitä tahansa" sen kaikessa täydellisyydessään. Oleellista on kuitenkin se, että tämän kyvyn ei annetta muodostua ja velloa vapaana, vaan sitä pyritään organisoimaan ja jalostamaan siten, että se tuottaa halutun suuntaisia ja "periaatteessa" oikeanlaisia innovaatiota, keksintöjä, tuotteita ja tuloksia. Siksi Imperiumin aikakaudella on puututtava tuohon potentioiden valmistamiseen ja tuotantoon: kommunikaation, tiedon, ymmärryksen, näkemyksen ja kulutuksen luomiseen. Pyrkimyksenä on siis luoda oikeanlaisia "oppimisympäristöjä" ja "oppimisalustoja", joissa ihmisen lajiolemuksellinen toiminta ohjataan tiettyihin uomiin, tai paremminkin tietylle kentälle, jossa tuota liikkuvaa ja luovaa massaa voidaan muokata halutunlaiseksi - mutta ei ulkoisesti pakottamalla, vaan sisäisesti ja ennen kaikkea ihmisten mieliä ja aistimusta organisoimalla.

Tämän vuoksi huippuosaajien koulutuksen ja kasvatuksen keskeiseksi muokkauskohteeksi tulevat yleiset inhimilliset kyvyt, etenkin kommunikaatioon ja viestintään tarvittavat. Tällaisia kykyjä ovat laaja kielitaito (kielten opetus), kyky lukea ja analysoida tekstiä sekä kirjoittaa oikean muotoista tekstiä – sisällöllä ei sitten olekaan mitään merkitystä) - (äidinkieli), kyky ajatella loogisesti ja matemaattisesti (matematiikka) sekä kyky pitää ruumiinsa kunnossa ja pitää itse huolta itsestään (liikunta ja terveystieto). Kuten voidaan huomata, nämä ovat perusopetuksen ja vielä lukionkin tärkeimmät oppiaineet, joihin panostetaan yhä enemmän ja ne ovat myös oppiaineita, jotka määrittävät ja joissa mitataan yksilön "älykkyys".

Tällainen koulutus on potentioiden lataamista yksilöön tai potentioiden latautumisen ohjaamista: mitä korkeampi koulutus, sitä paremmat yleiset kyvyt yksilöllä on tehdä "mitä tahansa". Mutta tämä on vain puolet uusien osaajien koulutuksesta. Toisen puolen, ja vähintään yhtä merkittävän jollei paljon merkittävämmänkin, muodostaa kaikki se, mitä ihminen oppii "vapaa-ajallaan" tai "harrastuksissaan". Jos fordistisessa maailmassa vapaa-aika oli lepäämisen, leikkimisen ja huvittelun aikaa, niin nyt tuosta vapaa-ajasta on tullut mitä vaativinta työtä ja ennen kaikkea osa kapitalistista tuotantoa, ei ainoastaan kulutuksen alue. Peruskoulutuksessa hankittavat yleiset kyvyt tehdä mitä tahansa saavat tarkennuksen tai uuden määrittelyn vapaa-ajalla suoritettavasta toiminnasta. Kuten virallinen "hyvän elämän" mantra sanoo, lapsen on harrastettava monipuolisesti, etenkin nuorena. On harrastettava balettia, musiikkia, taidetta, urheilua ja käytävä vapaa-ajalla vielä vaikkapa pyhäkoulussa ja slovakian kielen kerhossa. Tämä ei ole mikään pila, sillä lasten ja nuorten vapaa-aika täyttyy nykyään lähes kokonaisvaltaisesti erilaisista harrastuksista, ja lapsi tekee jo ennen kouluikäänsä jopa 10–11 tunnin työpäivää opetellessaan uuden uljaan ihmisen taitoja.

Mitä vapaa-ajalla sitten opitaan? Vapaa-ajalla hankitaan, tai paremminkin jalostetaan ne "henkilökohtaiset kyvyt", jotka lopulta täydentävät virallisessa koulutuksessa saadut yleiset kyvyt. Henkilökohtaiset kyvyt taas etsitään esiin juuri laaja-alaisen harrastuneisuuden avulla, jonka jälkeen tätä löydettyä biologista kykyä tai ensimmäistä luontoa, kuten musikaalisuutta, fysikaalisuutta tai vaikkapa erikoislaatuista hienomotoriikkaa aletaan jalostaa. Jos koulutus antaa kyvyn tehdä mitä tahansa, niin vapaa-aika antaa muodon, jossa nuo yleiset edellytykset voivat aktualisoitua. Niinpä lukutoukasta tulee kirjallisuudentutkija, kirjailija tai sanomalehtialan työläinen, pikku pallon potkijasta tulee ammattilainen ja tietokoneella pelaajasta tulee kaivinkoneen kuljettaja tai hävittäjälentäjä, ellei hän satu sitten kiinnostumaan ohjelmoinnista. Samalla "harrastus" luo myös sen suunnan ja mallin, jota varten yleisiä kykyjä hankitaan: se, keskitytkö enemmän luonnontieteisiin vai kieliin on valinta, joka pitää tehdä jo hyvin varhain. Vain todella hyvät voivat keskittyä molempiin, siis hallita useaa erityistä keinovalikoimaa tai "maailmaa" ja käyttää näiden tuottamia päämääriä hyväkseen omassa korkeamman tason toiminnassa.

Tosiasiassa tällainen renessanssin ihminen, jota pidetään korkeimpana ja tavoiteltavimpana päämääränä, ei ole nykymaailmassa mahdollinen olento vaan l’uomo universalen irvikuva, täydellinen utopia, epämäärä, kuva enkelistä tai supersankarista, joka kykenee kaikkeen. Itse asiassa se on kuva työvoimasta, kyvystä tehdä "mitä tahansa" ja vastata mihin tahansa ongelmaan. Tämä kuva on kuitenkin nyt pääoman kaappaama ja haltuun ottama ja sen oman ideologian mukaan muokattu, kuten Guy Debord Spektaakkelin yhteiskunnassa esittää. Juuri tällaista on uusi Imperiumin aikakauden suvereenin toiminta: vapaata liikettä organisoinnin kautta haltuun ottavaa, jalostavaa ja monistavaa valtaa, joka keskittyy ihmisen perusolemuksen muokkaamiseen, mieluummin siis "näkymättömän" (työkyvyn) kuin "näkyvän" (työsuorituksen) hallintaan. Näin siis itse asiassa päämääränä ei ole näkyvän saavuttaminen, vaan tosiasiallisena päämääränä on sen saavuttaminen, mikä luo mahdollisuudet siihen, mikä näkyy. Näin siksi, että pelkkä näkyvän jäljittely on ainoastaan kulutusta, kun taas näkymättömän jäljittely ja sellaisten kykyjen tavoittelu on tuottavaa.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.