2005-10-31

Viattomat ihmiset
Epämäärät hallinnoinnin keinoina [1]

Mikko Jakonen

Jossain mielessä voidaan siis sanoa, että länsimaissa näyttäytyy tällä hetkellä jonkinlainen käänteinen luonnontila, jossa suvereenin luomat erot eivät ole menettäneet arvoaan, mutta nuo erot eivät enää perustu suvereenin keinotekoiselle määräykselle, vaan niistä on tullut "luonnollisia", tai oikeastaan osa ihmisten "toista luontoa" [34]. Samalla negatiivisesta mimesiksestä, joka Hobbesin luonnontilassa johti kaikkien sotaan kaikkia vastaan, on tullut positiivista mimesistä, joka yllättäen yhdistääkin ihmiset erityisellä tavalla. Kilpailu ja jäljittely on hyväksyttyä ja se on raakaa, mutta tavoitteena on massayhteiskunnan logiikan mukaisesti muistuttaa toista, olla ulkoisesti samanlainen kuin toiset, ei erota heistä (toki massayhteiskunta on selvästi modernin ajan ilmiö, mutta siitä ponnistava uusi postmoderni tilanne toteuttaa uudenlaista "samanlaisten-erilaisten" paradigmaa [35]). Tämä selittyy sillä, että jokainen "pelaa omaa peliään" ja tekee "omaa juttuaan", yhteiskunnallinen hierarkia ei edellytä ulkoista erilaisuutta muun kuin tyylin vuoksi: toiselta jäljitelty tyyli tai asiasisältö ei ole varkautta tai naurunalaiseksi tekevää apinointia, vaan se on itse asiassa edellytys oman persoonallisen ilmaisun kehittämiselle. Aidosta tulee kopio, ja kopiosta tulee aito, eikä "aidolla" ole varsinaisesti mitään suurempaa arvoa, sillä tärkeää on se, mikä toimii, ja se, mikä myy. Toisin sanottuna: Identiteetin merkitys häviää siinä mielessä, että nyt ei ole enää tärkeää se, onko henkilö todella sitä, miltä hän näyttää tai mitä hän sanoo olevansa: tärkeää on vain se, mikä näkyy, ja vain se, mikä näkyy, on tärkeää.

Käänteisessä luonnontilassa vallitsee myös käänteinen kommunismi, kuten monet yhteiskuntatieteilijät ovat huomauttaneet [36]. Yhteisestä on tullut pääomaa, varsinkin yhteisestä ja yleisestä älystä. Olisi kuitenkin liian sinisilmäistä luulla, että tämän yhteisen älyn annettaisiin syntyä täysin vapaasti ja ilman hallinnollista ja tavoitteellista projektia: päinvastoin, juuri tässä yleisen älyn luomisessa ja koulimisessa sekä sen haltuunotossa piilee postfordistisen maailman hallintakeinojen idea: on puututtava ihmisten kommunikointiin ja sosiaalisuuteen itseensä. Ihmisistä on tehtävä itse ohjautuvia automaatteja, ennalta tunnettuja eläimiä, ja heidät on opetettava haluamaan "hyvää elämää", omaa luonnollista osaansa hierarkiassa eli sitä paikkaa, jonka "luonto heille suo". Geeniteknologian, kognitiivisten tieteiden, viestintä- ja kommunikaatiotieteiden sekä kasvatustieteiden yhä kiihtyvä voittokulku ei kerro mistään muusta kuin uuden uljaan maailman – ja sen myötä uuden ihmisen – luomisesta, kuten Aldous Huxley jo vuonna 1932 ennusteli. Tässä uuden ihmisen - (fyysisen, biologisen ja kognitiivisen) "luonnon" ja (kognitiivisen, sosiaalisen ja aistimellisen) "toisen luonnon" - muokkaamisessa ja jalostamisessa on piirteitä, joita Aristoteleen filosofia voi auttaa purkamaan.

Kuinka tämä asia sitten tulee ilmi? Ensiksikin, nykyisin koulutus ja kasvatus perustetaan "hyvän elämän" ajatukselle eli "oikean moraalin" perustalle. Tämän ajatuksen peruslogiikka on se, että ihminen tavoittelee luonnostaan "hyviä" asioita, kuten niin Aristoteles kuin Hobbeskin meille jaksavat toistuvasti muistuttaa. Hallinnon kannalta toivottavia hyviä asioita ovat sellaiset, jotka ihminen tietää hyviksi, eivät siis sellaiset, jotka hän tuntee tai muuten kokee nautintoa tuottaviksi. Jotta ihminen voisi siis pyrkiä hyvään elämään, hänen tulee tietää, millä tavoin hän voi siihen päästä, ja tämän tiedon muokkaamisessa auttaa etiikan tiede (ei niinkään etiikka filosofiana). Ihmisen tulee elää siis "hyveen mukaan", joka tarkoittaa Aristoteleella sitä, että ihminen ei mene toisaalta liiallisuuksiin eikä hän toisaalta ole puutteellinen. Lisäksi kaikkeen nautinnolliseen tulee suhtautua epäillen, ja mieluiten on lähetettävä tuo nautinnollinen pois luotaan, kuten Helena lähetettiin pois Troijasta, sillä näin ihminen erehtyy Aristoteleen mukaan kaikkein vähiten.

Kaikessa tässä hyveeseen ja hyvään elämään pyrkimisessä on puolestaan yhteisöllä merkittävä rooli, sillä vain yhteisön reaktioista, niistä palkinnoista ja rangaistuksista, joita yhteisö yksilölle viestittää, yksilö voi päätellä toimiiko hän oikein. Näin ollen hyvään elämään pyrkivä ihminen tekee sitä, mihin yhteisö vastaa myötämielisesti tai palkinnoin, ja karttaa sitä, mihin yhteisö suhtautuu negatiivisesti. Hyvää elämää tavoitteleva ihminen siis tarkkaillee jatkuvasti ympäristönsä reaktioita omaan toimintaansa ja muuttaa puolestaan omia toimiaan tämän mukaan. Ja kun kauneus, älykkyys, voimakkuus ja rikkaus saavat selvästi hyvää palautetta ympäristöstä, niin ihminen tavoittelee luonnostaan tätä aristotelisen "realismin" kuvailemaa "ulkoista hyvää" [37].

Mistä tällainen eetos on sitten saattanut syntyä yhteiskuntaamme? Olisi ehkä hieman liian pitkälle vietyä väittää, että modernin valtion eroja tuottava järjestelmä ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja hierarkiaa tuottava järjestelmä olisivat todella muokanneet ihmisistä jo "luonnostaan" eriarvoisia ja erilaisia olentoja. Emme kaiketi voi väittää, että ihmiset olisivat todella aidosti samanlaisia, etteivät mitkään synnynnäiset erot ja vajavaisuudet tekisi meistä luonnostaan erilaisia. Emme edelleenkään voi kiistää, etteivätkö perinnölliset sairaudet periytyisi, ja etteikö "heavy user"-narkomaanin lapsi ole suurella todennäköisyydellä kehitysvammainen. Nämä väitteet pitävät varmasti paikkansa, mutta on silti aiheellista kysyä, että riittävätkö yhteiskunnalliset, saati "luonnolliset" erot oikeutukseksi sille, että yhteiskunnastamme pyritään tekemään sellainen luokkayhteiskunta, jossa kauniit, jäljittelykykyiset ja voimakkaat menestyvät, kun taas huonommat saavat jäädä omaan "luonnolliseen" ja "perimässä annettuun" (se minkä Luoja - tässä tapauksessa epämääräiset kontrollit - suo) osaansa, mikä tarkoittaa yksinkertaistetusti sanottuna palvelijoiden tai orjien rooliin.

Tämän uuden eetoksen taustalla ei olekaan ihmisen todellinen "luonto", vaan modernin maailman muokkaama käsitys ihmisen luonnosta ja osaltaan se yhteiskunnallinen eriarvoisuus, jonka Hobbesin mukaan luo "kansallinen laki". Modernin valtion ja siihen liittyvien kasvatus-, koulutus- ynnä muiden järjestelmien myötä jyvät on niin sanotusti eroteltu akanoista. Kun tutkimme empiiristä todellisuutta, voimme yhä useammin todeta, että kyllä: siivooja on vähemmän älykäs kognitiivisen älykkyyden mittareilla mitattuna kuin yliopiston professori tai että köyhyys ja alhainen koulutustaso kasautuu usein samaan henkilöön ja perheeseen. Samoin siirtolainen, joka on esimerkiksi opiskellut Venäjällä kemian perustutkinnon, ei kelpaa länsimaissa muuksi kuin laboratorion siivoojaksi. Siivous onkin nykyisin niin sanottu sisääntuloala yhteiskuntaamme [38], ja samalla se on työhierarkian alin aste yhdessä amerikkalaisten ruokaa valmistavien teinien ja toisaalta ruokaa vastaan koodaavien nörttien kanssa.

Mutta miksi näin on? Kyse ei ole siitä, että siivoojat eivät kykenisi muuhun, vaan siitä, että he eivät ole päässeet käsiksi siihen koulutusjärjestelmään, he eivät ole kivunneet niitä "tiedon portaita", sitä "pontentioiden latausjärjestelmää" pitkin, joilla yhteiskunnassa edetään. On aivan sama, onko siivooja suomalainen koulutusta saamaton tai venäläinen huippukoulutettu yksilö, tärkeää on se, että hän ei ole muodollisesti pätevä, eikä hän omaa tarvittavia yleisiä kykyjä ammatin harjoittamiseen. Ihmiset ovat kyllä eriarvoisia mutta eivät niinkään luontonsa vuoksi vaan siksi, että he eivät ole hankkineet juuri oikeita potentioita, joilla länsimaisessa systeemissä edetään. Tiedolla ei siis ole mitään merkitystä, vaan sillä, kuinka ja missä tuon "tiedon" on hankkinut. Toisin sanoen vain ulkoisella ja muodollisella osaamisella ja "taitamisella" on merkitystä.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.