2005-10-31

Viattomat ihmiset
Epämäärät hallinnoinnin keinoina [1]

Mikko Jakonen

II Aristotelinen ajattelu ja uusien osaajien valmistamisen etiikka

Aristotelisesta ajattelusta on syytä kerrata pari asiaa. Ensiksikin, Aristoteleen mukaan ihminen on sellainen luonnonolento, eläin, joka on varustettu muista eläimistä poikkeavalla intellektillä, siis järjellä. Ihminen on luonnostaan yhteisössä elävä eläin, niin sanottu bios politikos. Ihmisen elämänmuoto on siis yhteisöllinen.

Juuri tätä seikkaa vastaan Hobbes puolestaan hyökkäsi ja väitti, että ihmisen elämä ilman valtiota on pelkkää elämää sellaisenaan, paljasta elämää. Tämä paljas elämä taas on modernin biovallan teoreettinen perusta. Ihmiset ovat Hobbesin mukaan luonnostaan tasa-arvoisia ja samanlaisia, seikka joka näyttäytyy Hobbesille ongelmallisena [28].

Aristotelisessa mallissa ihmiset taas ovat "luonnostaan" erilaisia ja eriarvoisia. Toiset ovat älykkäämpiä ja toiset kauniimpia kuin toiset. Samalla tavalla vain toiset kykenevät vapaaseen ajatteluun, filosofointiin, kun taas suurin osa ihmistä elää kurjien välttämättömyyksien alaista elämää, kuten vaikkapa naiset ja orjat, jotka ovat luonnostaan alempia kuin esimerkiksi poliksen vapaat miehet [29].

Aristoteleen ajattelussa on keskeistä myös teleologia, siis jonkin liikkeen ennalta määräytyminen tiettyyn päämäärään tai muotoon. Tunnemme kuvaukset siitä, kuinka puun siemenellä on tietty telos, päämäärä tulla puuksi. Sama koskee myös ihmistä, tosin erityisellä tavalla. Lisäksi aristotelista ajattelua leimaa ratkaisevalla tavalla jako potentiaalisuuden ja aktuaalisuuden välillä. Näin ollen esimerkiksi puun siemen on aktuaalisesti siemen, mutta sillä on edelleen potentia tulla oikeaksi puuksi. Kun puu saavuttaa teloksensa, on sen potentiaali aktualisoitunut täydellisesti. Tämän jälkeen tuo puu rappeutuu ja lopulta häviää: sen aktuaalisuus puuna lakkaa, mutta sen potentiaalisuus, jonka se puuna ollessaan omasi energian lähteenä, voi nyt puolestaan aktualisoitua. Puu ei voi olla kuitenkaan samaan aikaan aktuaalinen puu ja aktuaalista energiaa. Aristotelisen ajattelun perustalla vaikuttaa siis ajatus siitä, että luonto on "luonnostaan" järjestäytynyt erilaisiin hierarkioihin, ja lopulta koko maailmankaikkeus noudattaa alhaalta ylöspäin kohoavaa tasojärjestelmää. Alinta tasoa hierarkiassa asuttaa materia, siis pelkkä aine, kun taas korkein ja jaloin on forma, siis pelkkä muoto. Korkeinta toimintaa taas on ajattelun ajattelu, siis filosofia, jossa toteutuu "ajattelun muoto", se tilanne, jolloin ei enää ajatella mitään mielen sisältöä vaan ainoastaan muotoa. Tällaista ajattelua lähimpänä ovat korkea matematiikka ja logiikka.

On kuitenkin huomattava, että Aristoteleskaan ei ollut niin naiivi (toisin kuin eräät hänen jälkiään seuraavat kirjoittajat), että hän olisi kuvitellut, että ihmisyhteisön päämäärä, jonka parhaana ilmentymänä hän piti antiikin kaupunkivaltiota polista, olisi todella joskus täyttynyt. Pikemminkin tämä paras mahdollinen tila ja päämäärä oli tavoite, johon piti pyrkiä erilaisin keinoin. Ja koska ihminen on bios politikos, poliittinen elävä, on juuri politiikka se keino, jolla tuota jaloa päämäärää voidaan tavoitella.

Politiikka on Aristoteleelle se keino, jolla voidaan pyrkiä hyvään elämään, joka on Aristoteleen mukaan sitä, mitä kaikki ihmiset lopulta myös henkilökohtaisesti tavoittelevat. Kaikki ihmiset tavoittelevat siis hyvää, mutta toisaalta jokaisella ihmisellä on erilaiset näkemykset siitä, mikä on hyvää ja kuinka tämä hyvä tavoitetaan. Tässä mielessä Aristoteleen ajattelun lähtökohta muistuttaa paljon Hobbesin ajattelun lähtökohtaa eli luonnontilaa. Myös Hobbesin teoriassa, olkoonkin se suunnattu kuinka paljon tahansa Aristotelesta vastaan, nousee pääkeinoksi ja kaikkien muiden tieteenalojen yläpuolelle politiikan tiede. Mitä tämä jalo tiede siis Aristoteleen mukaan on?

Aristoteles kirjoittaa Nikomakhoksen etiikassa [30] seuraavalla tavalla: "[P]olitiikan tiede käyttää muita tieteitä hyväkseen, ja kun se määrää, mitä on tehtävä ja mistä on pidättäydyttävä, sen päämäärän täytyy käsittää myös noiden muiden päämäärät. Näin sen päämääränä on pidettävä inhimillistä hyvää." (Aristoteles 1989, 8.)

Politiikan tiede on siis sellainen tiede, joka kokoaa yhteen kaikkien muiden tieteiden, kuten talouden, sotimisen ja puhetaidon tieteiden päämäärät. Näiden erityistieteiden päämäärät tai tavoitteet, siis esimerkiksi turvattu varallisuus, joka on taloudenhoidon [31] päämäärä, palvelevat puolestaan ihannevaltion luomisessa sellaisina keinoina, joita politiikka käyttää hyväkseen parhaaksi näkemällä tavalla.

Edelleen, aristotelisen "realismin" nimissä, voidaan sanoa, että valtio, jossa ei ole tarpeeksi varallisuutta, ei voi olla hyvä valtio, kuten ei myöskään köyhä ja ruma ihminen voi elää onnellista elämää [32]. Toisin ilmaistuna, niin yksilöllä kuin valtiolla täytyy olla käytössään tiettyjä potentioita, joita voidaan kutsua nykykielellä myös resursseiksi tai "pääomiksi", jotta hyvän elämän tavoittelu onnistuisi parhaalla mahdollisella tavalla. Hyvää elämää voi siis kyllä tavoitella, vaikka ihmisellä ei olisikaan rahaa, mutta tuota elämää ei voi ehkä kuitenkaan sanoa aristotelisesti aktuaaliseksi hyväksi elämäksi, sillä elämä ilman rahaa sulkee joitakin mahdollisuuksia pois: tai, ilman tätä potentiaa, rahaa, tietty aspekti onnellisuudesta voi jäädä aktualisoitumatta, ja tämähän on ilmiselvästi puute hyvässä elämässä. Toisin sanoen vain varakkaalla on varaa nähdä nälkää ja olla vahvaluonteinen (tai karttaa akrasiaa).

Mutta onnellisuus ei ole Aristoteleen mukaan mikään sattumanvarainen asia, vaan pikemminkin se noudattaa luonnonjärjestystä. Luonto taas toimii edellä mainitulla tapaa teleologisesti, edeten potentioiden aktualisoitumisen, ja edelleen näiden aktualisoitumisesta aiheutuneiden potentioiden aktualisoitumisen kautta yhä pidemmälle. Ihmisen onnellisuus ei siis niin sanotusti tipu taivaasta, vaan sitä kohti voidaan kulkea hankkimalla tietynlaisia potentioita, joiden aktualisoinnin kautta voidaan saavuttaa yhä täydellisempiä potentioita ja niiden aktualisoitumisia. Aristoteles kirjoittaakin, että "... onnellisuus on yleisesti saavutettavissa, sillä kaikki, jotka eivät ole tulleet täysin kyvyttömiksi hyveeseen, voivat saavuttaa sen oppimisen ja harjoituksen kautta." (Aristoteles 1989, 19).

Kuinka tämä kaikki liittyy nykyaikaiseen hallintoon, ennen kaikkea kasvatukseen ja koulutukseen? Jos merkit siitä, että moderni kansallisvaltiollinen järjestelmä on kriisissä, ja siitä, että tuotanto on siirtynyt postfordistiseen vaiheeseen, jota määrittelee ennen kaikkea immateriaalinen työ ja tuotanto, ja että asiantuntijuudessa on tapahtunut merkittäviä muutoksia, pitävät paikkansa, voidaan kaiketi puhua myös modernin politiikan ja hallinnon kriisistä. On selvästi nähtävillä, että hallintajärjestelmämme eivät ole enää vähään aikaan perustuneet kuriyhteiskunnasta tuttuihin menetelmiin, joissa ihmisiä ja heidän työtään kontrolloitiin ulkonaisesti. Moderni identiteetteihin perustuva maailma, siis samanlaiset toisistaan erottavalle hallinnoinnille perustuva maailma on ilmiselvästi mennyttä: tästä kertovat lukuisten niin sanottujen identiteettiliikkeiden kriisit ja ongelmat, joita ne kohtaavat koettaessaan artikuloida tavoitteitaan nykyisessä valtaverkostossa, sekä erityisesti muutokset työelämässä, kuten myös työelämään valmistavassa toiminnassa eli opiskelussa, josta on tullut "elinikäistä oppimista". Yksilö ei voi enää jähmettyä yhteen identiteettiin tai rooliin eikä elää "kaksoiselämää" eli työn ja vapaa-ajan rooleissa [33], vaan ihminen on sitä, mitä hän tekee, ja tekee sitä, mitä hän on.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.