2005-10-31

Viattomat ihmiset
Epämäärät hallinnoinnin keinoina [1]

Mikko Jakonen

Sekatyömies oli yhdessä vaiheessa se kaikkein alin taso tässä hierarkiassa, jolle yksilö saattoi joutua, mutta silti vielä kutsua itseään työläiseksi. Sekatyömiehessä tulee esille koko modernin työvoiman keskeisin ja sitä yhä merkittävämmin määrittelevä piirre: työvoiman avulla pääoma kykenee tekemään mitä tahansa, tai tarkemmin sanottuna: työvoima on yleisesti kykyä tehdä mitä tahansa [13]. Työvoima ei edellytä pääomaa, mutta pääoma edellyttää työvoimaa.

Modernilla kansallisvaltiolla ei kuitenkaan ole ollut mitään muuta tavoitetta tai päämäärää kuin olla olemassa jossain tietyssä muodossa eli valtiona – seikka, joka on analoginen hobbeslaisen subjektin tilanteelle. Sen teoreettisessa perustassa ei ole mitään muuta vaatimusta kuin se, että yhteiskunnallinen erojen järjestelmä säilyy, että valtio säilyttää siis "muotonsa", joka ymmärretään "elämänä": valtion suurin uhka taas on ollut hävitä, menettää olemassaolonsa, mikä on tarkoittanut modernien sotien aikana sulautumista toiseen valtioon, jonkun muun vallan alaiseksi joutumista [14], muuttumista muodottomaksi ja rajattomaksi.

Sama eräällä tapaa päämäärätön tai tautologinen tilanne luonnehtii myös modernia kapitalismia: se ei ole varsinaisesti menossa minnekään [15], se pyrkii vain säilyttämään itsensä. Tärkein seikka, johon se pyrkii, on olemassaolo, jonka se näkee turvaavansa virallisella mantrallaan, "talouskasvulla". Kasvu on tietysti luonnollinen metafora ja lisäksi vastakohta surkastumiselle ja kuolemiselle, häviämiselle – ja kapitalismihan toimii luonnonlakien mukaisesti tai tarkemmin sanottuna niitä mimitoiden [16]. Tämän vuoksi "talouden pyörien täytyy pyöriä", kuten luonto kiertää ikuista kehäänsä, liikkeen on oltava liberaalin teorian mukaan esteetöntä ja tavaran, ihmisten ja pääomien on virrattava vapaasti, tosin yhdellä rajoituksella: vain ja ainoastaan vallitsevan erojen järjestelmän sisällä.

Erojen järjestelmän ulkopuolella, kansallisvaltioiden ja laajemmin otettuna länsimaiden ja "demokratian" ulkopuolella ei ole ollut mitään muuta (ja tässä tarkoitan nimenomaan modernia, en postmodernia tilannetta) kuin kaaosmainen luonnontila, johon liikkeen ei pidä välittömästi levitä. Ei ainakaan ennen kuin tuo luonnontila on muokattu ja järjestetty otolliseksi maaperäksi, sellaiseksi erojen muokkaamaksi väestömaastoksi, jossa ulkopäin tuleva liike ei saa aikaan lumivyöryn kaltaista efektiä eli kaikkien ihmisten "hullaantumista" ja lähtemistä mukaan tuohon liikkeeseen [17]. Ainoastaan väkivaltaiseen suvereniteettiin perustuva järjestelmä voi taata sen, että tuo liike ei saata koko yhteisöä kaaokseen ja että liike on mahdollisimman pitkälle hallittua ja kontrolloitua. Modernin valtion päämääränä on siis kaapata liike täydellisesti haltuunsa ja muokata siitä "ikiliikkuja", koneisto, joka itse asiassa muuttaa liikkeen levoksi ja asettaa kaikki asiat oikeille paikoilleen yhteiskunnalliseen, tieteelliseen ja taiteelliseen metahierarkiaan. Hobbesin "keinotekoisen jumalan" tarkoituksena on todellakin luoda tila, joka on lähestulkoon pysähtynyt - siis muuttumaton - ja juuri tässä piilee yksi yhteiskunnallisen ajattelun konservatiivisen linjan peruselementeistä.

Moderni kapitalismi, jonka ensimmäinen etuvartio ja toimeenpanija moderni suvereniteettiin perustuva valtio ja sen poliittinen sekä hallinnollinen järjestelmä pitkään oli, ei tavoittelut mitään muuta kuin omaa olemassaoloaan. Sen päämäärä on itse toiminta tietyn muodon mukaisesti, ei mikään muu. Sen tavoitteena on olla olemassa "keinolla millä hyvänsä" ja näin ollen juuri keinojen jalostaminen, niiden kehittäminen, edistäminen ja muokkaaminen, on ollut hyvin keskeisellä sijalla modernin valtion toiminnassa. Jos tätä ajatusketjua jatketaan tarpeeksi pitkälle ja otetaan esimerkki kansainvälisestä sodankäynnistä, niin ydinohjukset, jotka "laukeavat itsestään" jopa senkin jälkeen kun koko valtio ja sen väestö - joka on valtion olemassaolon tärkein ehto - on hävitetty kokonaisuudessaan maan päältä, ovat hyvä esimerkki modernin valtion tavoitteista: tavoite on olla täysin itsetyydyttyvä. Ja yhteiskunta, joka tällaisesta ajattelusta rakentuu, on itsetyydytyksen yhteiskunta, jossa ihmissuhteilla ja tavaroilla on käyttöä ainoastaan omien halujen toteuttamisessa.

Modernin valtion äärimmäisenä tavoitteena on siis pitää puoliaan jopa vielä haudan takaa: toisin sanoen tavoitteena on kuolemattomuus ja ikuinen nyt-hetki, jossa sisällöt muuttuvat jatkuvasti mutta muoto ei muutu koskaan [18]. Jos moderni suvereeni on Hobbesin mukaan "maanpäällinen jumala" [19], niin moderni valtio on tällöin "maanpäällinen paratiisi", joka kieltämättä on se mielikuva, jota meille joka päivä myydään tv-mainosten ja muiden mieltä ja aistimista muokkaavien väestönhallintavälineiden kautta. Vielä tiivistetymmin: modernin valtion tavoitteena on ollut tulla luonnonkaltaiseksi, (lähes) ikuisesti olemassa olevaksi "itsestäänselvyydeksi" [20].

***

Nyt on kysyttävä, kuinka tässä maanpäällisessä paratiisissa tullaan enkeleiksi (huippuosaajiksi), eikä vajota maanpäälliseen gehennaan (kouluttamaton köyhä). Vaikkei valtio pyri mihinkään muuhun kuin "olemassaoloon", on sen luomassa erojen järjestelmässä kuitenkin keskeinen rooli erilaisilla päämäärillä, jotka tehdään tavoittelemisen arvoisiksi. Miksi näin? Selittääkseni asiaa modernin politiikan teorian omilla käsitteillä, vastaus löytyy jälleen kerran ihmisen luonnosta: ihmisen halusta olla parempi kuin toiset, lyödä toiset laudalta, siis mimesiksestä. Ja juuri tähän ihmisen "luonnolliseen" toimintaan luo moderni valtio suorastaan loistavat puitteet, nimittäin luomalla yhteiskunnallisen erojen järjestelmän, jossa erot yksilöiden välillä eivät ole häilyviä tai pienestä tönäisystä kaatuvia, vaan pysyviä, työmarkkinoiden, lain ja valtiollisen väkivallan avulla turvattuja ja tästä johtuen entistäkin suuremman kilpailun ja tavoittelun arvoisia. Itse asiassa, jos luonnontilassa kenties hetkittäisesti vallitsevassa erojen järjestelmässä on huonoja puolia, on huonoin eittämättä se, että tuolla erolla ei ole arvoa, mikä on kapitalismin näkökulmasta yhtä hullunkurista kuin viiden ja kymmenen euron setelit, joilla voi kuitenkin saada saman tavaran. Vieläkin hullunkurisempaa nykyisessä kapitalismissa on tietysti se, että tämä paradoksi on osa arkipäiväämme, samalla tavalla kuin lain ja valtiollisen väkivallan turva ei voi todella turvata kansalaisten elämää, eivätkä työmarkkinat kykene takaamaan töitä. Tämä paradoksaalinen ilmiö kertoo siirtymästä kohti mielivallan aikaa [21]. Mutta modernissa valtiossa ei ole mitään kysymystä siitä, onko pappi korkeammalla asteella hierarkiassa kuin kotiäiti tai tehtaan johtaja korkeammalla kuin tehtaan työläinen. Ja mitä pidemmälle modernia aikaa on kuljettu, mitä pluralistisemmaksi yhteiskuntamme on muuttunut, kuten sosiologian perusoppikirjat meille esittävät, sitä suuremmaksi ja kirjavammaksi on tullut yhteiskunnallisten erojen määrä, tai, nimitettäköön niitä nyt sitten vaikkapa identiteeteiksi.

Mutta kun yksinkertaisesta sääty-yhteiskunnasta on vähitellen siirrytty monimutkaiseen tietoyhteiskuntaan, on tämä erojen järjestelmä joutunut myös ilmiselvään kriisiin: tietty paikka yhteiskunnallisessa hierarkiassa ei takaa enää itsestään selvää ja ennen kaikkea koko elämän säilyvää paikkaa tuossa identiteetissä tai sosiaalisessa kerrostumassa, kuten Max Weber sitä aikoinaan kutsui [22]. Sellaiset sosiologiset termit, kuten sosiaalinen liikkuvuus ja sosiaalinen jousto kuvaavat puolestaan näitä muutoksia modernissa valtiossa.

Mistä tämä liike sitten johtuu? Selittäväksi tekijäksi voidaan ottaa jälleen mimesis tai tarkemmin sanottuna yksilöiden ja kollektiivien liike ja pyrkimys kohti "parempaa" identiteettiä, kohti korkeampaa statusta hierarkiassa. Tämä, lähinnä yhteiskunnan alaluokista syntynyt jäljittely, jota muiden muassa Pierre Bourdieu kuvaa monissa teoksissaan, on aikaansaanut laajan kirjon erilaisia uusia yhteiskunnallisia identiteettejä ja kategorioita, uusia sosiaalisia lokeroita, uusia ammatteja ja niin edelleen. Samaan aikaan alaluokissa ainakin määrällisesti voimakkaampana käyvä sosiaalisen nousun kamppailu ja eliitin jäljittely ajavat eliitin luomaan ja keksimään yhä uusia erottautumisen muotoja: enää konservatiivinen "asemansa" säilyttäminen ei riitä vaan erottautumiseen tarvitaan jatkuvasti uusia eväitä, joita rahallinen ylivoimaisuus ainakin tiettyyn rajaan saakka tukee.

Joka tapauksessa samaan aikaan tapahtuneet (eikä näitä voida erottaa toisistaan tai asettaa toinen toisensa edelle) talouden ja tuotannon muutokset ja kapitalismin vallankumoukset ovat saaneet aikaan sen, että olemme päätyneet lopulta tilanteeseen, jossa tuotantovoima on ensisijaisesti älyllistä ja tuotanto niin sanotusti immateriaalista [23]. Työläinen tekee nyt töitä ennen kaikkea aivoillaan, ei enää niinkään käsillään tai ruumiillaan, vaikkei ruumis kuitenkaan ole varsinaisesti "ulkona kuvioista". Samalla työvoiman ja pääoman ero - ja myös rahvaan ja eliitin ero - on kaventunut hiuksen hienoksi, monissa tapauksissa olemattomaksi. Itse asiassa, samalla tavalla kuin kartesiolaisen dualismin perustava ero paljastuu epätodenmukaiseksi, paljastuu myös pääoman (henki) ja työvoiman (materia) dualismi suhteelliseksi ja keinotekoiseksi. Kun tietotyöntekijä ei ole enää riippuvainen työnantajasta tai koneesta, jonka työnantaja voi työntekijälle antaa työn suorittamista varten ja lopulta korvata koneella työntekijän, kuten "kehruu-Jennyn" tapauksessa, on työläisestä tullut kapitalistisen modernin vallan kannalta suorastaan hälyttävän itsenäinen ja omaehtoinen [24]. Koska tietokone on nyt kaikkia ihmisiä yhdistävä tekijä, kuten modernin ajan alussa kuolemanpelko, ja koska pääoma on nyt todellakin työläisen päässä ja laajennetusti koko ihmisyhteisössä, sen "yleisessä älyssä" [25], on moderni kapitalistinen hallinta-tuotantojärjestelmä ilmiselvästi kohdannut yhden ääripisteen, joka on paradoksaalisesti sen oman toiminnan tulosta. Tällä hetkellä tilanne näyttää siltä, että kapitalismia perustavalla tavalla ylläpitänyt jako pääoman ja työläisten välillä on romahtamispisteessä, ja tämän perustavan eron häviämisen seurauksena näyttää siltä, että koko yhteiskunta on joutunut ennennäkemättömään kriisiin, sillä koko sen olemassaolo on perustunut vankalle erojen järjestelmälle. Lisäksi, kun nykyaikainen työläinen/pääoma -hybridi on jo jokin aika sitten ylittänyt kansallisvaltiollisen kehyksen siirtymällä, ei kansainväliseen, vaan kansattomaan (tai Imperiumin) aikaan, näyttää siltä, että modernin yhteiskuntateorian pahin dystopia luonnontila on vihdoinkin käynyt toteen [26]. Yhteiskunnallinen erojen järjestelmä näyttää pettävän, kun ihmisiä ei enää erota toisistaan mikään ulkoinen seikka, kun esimerkiksi tietokoneesta on muodostunut sellainen tekniikka, joka saa aikaan erojen järjestelmän ennennäkemättömän heilumisen, kun myös työn ja sen tekijän ero on hävinnyt: nyt työtä ei voida erottaa sitä tekevästä henkilöstä [27].

Vieläkin rajumman kriisin kapitalismin kohtaa, kun tietotyöläiset alkavat näyttää viimeinkin siltä, mikä aiemmin oli vain teoreettinen abstraktio, eli rationaalisilta ja itseohjautuvilta - mutta ennen kaikkea juonikkailta ja kaiken ennalta laskelmoivilta, uskottomilta ja "kasvottomilta" yksilöiltä. Koska osaaminen on nykyään erityisesti henkilökohtainen kyky ja samalla tuo henkilökohtainen on yhä enemmän ympäröivästä yhteisöstä riippuvainen ja sen kontrolloitavissa, on vanhakantainen asiantuntija tullut täysin tarpeettomaksi ja jopa vaaralliseksi. Ennen kaikkea varhaisemman kapitalismin tarvitsema asiantuntija, siis työntekijä, joka toimii identiteettinsä kautta ja toisaalta sen takana, on suorastaan vahingollinen taloudelliselle kehitykselle, sillä jos hän päättää pitää suunsa kiinni, voi uusi innovaatio jäädä syntymättä. Osaajien ja ammattilaisten on sen sijaan välttämätöntä kyetä keskusteluun, kommunikointiin ja avoimuuteen: tietoa ei saa pantata ja keskeneräisetkin ideat on laitettava kokeiluun ja julkiseen tietoisuuteen, jotta idean toimivuus voidaan testata saman tien käytännössä. Pitkäkestoinen koulutus ja perinteinen "asiantuntijuus" ei enää takaa menestystä, vaan pikemminkin "avoin asiantuntijuus", verkostot ja "innovatiiviset aivokeskittymät" takaavat jatkuvasti uutta tuottavan ja kehittelevän verkoston. Tärkeää on se, että työtekijä, etenkin tietotyötekijä, "paljastetaan", jotta hänet voidaan nähdä kunnolla. Tämä on erittäin tarpeellista niin kontrollin kuin tuotannon kannalta. Tuotannolle mikään ei ole vahingollisempaa kuin "takataskussa" pidetyt ideat ja keksinnöt, joita ei saada "realisoitua" suuryhtiöiden resursseiksi. Moderniin yksilöön keinotekoisesti liitetty rationaalisuus on nyt epätoivottava piirre työntekijässä. Persoonallisuus on aikamme iskusana.

Tähän ilmiselvään kriisiin on hallinnoinnilla kuitenkin muutama ässä hihassaan, joten aivan vielä ei voida puhua erojen järjestelmän romahtamisesta, vaan itse asiassa saamme todistaa juuri nyt ennen kokematonta erojen järjestelmän ja hierarkioiden järjestelmän restauraatiota, jonka lisäksi vaaditaan pysyviä muutoksia niin sosiaaliseen kuin fyysiseen liikkuvuuteen. Verkostojen ja vapaan liikkuvuuden aikakaudella tulee muotoon ja henkilökohtaisiin kykyihin kohdistuva kontrolli entistä tiukemmaksi ja ihmisyksilöitä toisistaan erottavaksi periaatteeksi. Jos erottelu ei perustukaan täysin luontoon, niin se perustuu nyt ennen kaikkea "toiseen luontoon": kulttuurillisen ja sosiaalisen ympäristön muokkaamiin yksilössä ilmeneviin ominaisuuksiin. Hallintoa ei pidä enää sotkea ja yhdistää suoraan valtioon, vaan se toimii nyt suoraan sitä tarvitsevien hyväksi, siis eräällä tavalla mielivaltaisesti. Ei kuitenkaan pidä haikailla takaisin mihinkään valtiollisen hallintojärjestelmän siis "hyvinvointivaltion kulta-aikaan", vaan on ymmärrettävä tilanteen luomat mahdollisuudet sekä modernin pysäyttävän ja unettavan peitetarinan odotettu päättyminen.

Tässä vaiheessa on myös syytä ottaa mukaan Aristoteles ja se vastapooli, jonka negaatioksi moderni valtiollinen järjestelmä syntyi. On ehkä tarpeen korostaa, että en näe aristotelista mallia, kuten en modernia hobbeslaista malliakaan, minään ratkaisuna tai hyvänä vaihtoehtona meneillään olevan muutoksen pysäyttämiseksi tai jouduttamiseksi, mutta näiden yhdistelmä voi auttaa kuvaamaan tätä käynnissä olevaa muutosta uudella tavalla.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.