2005-10-13
Neljä nuorukaista pieksi minut vuonna 1979 siksi, että astuin ulos väärästä bussista. En lähtenyt ystävineni etsimään heitä. Ajattelin, ettei käynyt niin pahasti. Se oli Suicidea. Päästä tulee aika paljon verta. Pesin sitä pois, mutta en mennyt poliklinikalle tikattavaksi, ja aamulla tyyny olikin kauniin pilkkuinen. Se oli Birthday Partya. On ihmisiä, jotka ovat väärässä, ja niitä, jotka eivät voi olla, vaikka yrittävät. Ja se, minä, on Stoogesia. Minä olen rakastanut rock and rollia niin kauan kuin muistan ja se on pitänyt minua pilkkanaan aina. Niin on hyvä.
Tuntuu siltä kuin leijuisin tai putoaisin. Pidän enemmän putoamisesta. Sitä ei hallitse, vaikka sen olisi valinnut. Se on kuin väistyvän uskonnon harjoittamista. Titanicissakin on ollut muutama nautiskelija, joka on rallattanut ja pitänyt lystiä, juonut kaikki baarin viinat, kohotellut maljoja ylempiensä ja alempiensa tyhmyydelle. "Ei hassumpi jäävuori tämä", he ovat sanoneet, ulostaneet huvikseen housuihinsa ja kuolleet pois. Niin minäkin haluan tehdä, pierrä.
Kun asiat humisevat korvissa ja kiitävät lujaa ohi, käy mielessä kipu. Muiden ihmisten kipu on viehättävä asia, tai vaikka vain viehättävä ajatuskin. Hekö niin ovat halunneet? Ei... en usko sen johtuvan siitä, että minut on pantu maksamaan ilkitöistä, joihin en ole syypää. Tunne on minun ja Sigmund Freudin mielestä erittelemätön, itsenäinen ja alkuperäinen, rakentumatta millekään.
Omaa kipuani taas en halua jakaa, koska se kuuluu minulle. Voin pröystäillä sillä jos satun sille päälle, mutta muuten - pitäkööt näppinsä irti. Joskus käy tosin niin, että tunnen sitä kumotessani muita. Jalkapohjiini koskee tanssiessani heitä lyttyyn. Siitä kivusta saatan antaa heidänkin kuulla, mitä nyt korkojeni tirskahtelulta voivat.
Minä en piittaa siitä, onko lopussa jotain, vaikka lätsähdys. Kun eräänä päivänä aprikoin sillä olevan väliä, tuli Martin Revin syntetisaattori ja sanoi TSUKA TSUKA MMM PAU PAU PAU PAU TSUKA TSUKA MMM PAU PAU PAU PAU TSUKA TSUKA MMM PAU PAU PAU PAU TSUKA TSUKA MMM. Ymmärsin, ettei tämä ollut suurta omaa syyttään, suhteessa muuhun. Nämä ovat ihmeellisiä, kauniita asioita.
Olen siis nyrkin piirtämä kaari, kohahdus joko jonkun muun iltapäivässä tai omassani. Koska en tiedä, voinko valita, minä valitsin jo. Tämä kestää pitkään ja minua naurattaa koko ajan.
Ihmisessä on reikiä, mutta ei sellaista, johon sopisi vain rakkaus. Välttäkää rakkautta! Älkää välttäkö rakkautta! Teettepä miten tahansa, olette vaikeuksissa ja naurettava. Jos on joutunut rakkauden varaan, sen muistosta tulee myöhemmin ongelma. On tunnusteltava keskustelukumppanin kapasiteettia, varottava häntä: useimmat eivät tiedä. Koettu on puettava, karvat ja limat peitettävä sosiaalista silmälläpitäen, sillä siinä ei tahdo olla niille tilaa. Kaikki eivät tätä jaksa tai halua tehdä, ja rakkaus taas haluaa heitä aina, ikuisesti... Siksi maankiertäjiä on niin paljon ja monet heistä haisevat niin pahalta.
Rakkaus sulkee toisarvoiselta. Näin se estää maailmaa näkemästä minua, tietämästä minusta mitään. Se on oikein mutta huonosti palkattua. Palkatta jääminen taas ei ole vain arvotonta, vaan kiellettyä, ja se häiritsee joitakin asioita. Mutta vitut rakkaus siitä, sillä se on esineissä - ja liikkeissä, käytöksessä. Missäpä muussakaan. On mahdotonta erottaa rakkauslaulua kuulustelupöytäkirjasta, niin käytännöllistä se on.
Rakkauden voi siis vain myöntää. Onnekkailla on ollut lapsuudessaan joku, joka ei rakasta. He ovat katsoneet häntä ja miettineet, haluavatko olla tuollaisia isoina. Aurinko laskee, ja hänen profiilinsa näyttää...
Minä myönnän, tietysti.
Kun asiaa ajattelee, niin eiväthän orgasmit kauaa kestä. Ja olisiko sillä rynkytyksellä - tai mitä nyt kukin tekeekin - mitään virkaa, jos ei orgasmeja olisi?
Seksi on puhtaimmillaan päihdyksissä. Ja toisaalta, se on luultavasti sähköä. Päihtymys rohkaisee palautumaan genitaaliksi, unohtamaan joutavat. Genitaalit myös päihdyttävät itse, se on mainiota. Sähkö taas... siltähän se vaikuttaa, eikö totta? Luulen, että jos lakkaan tanssimasta ja etsin altani jonkun insinöörin, hänellä ei ole esittää asiasta kyllin fiksua yhtälöä. En siis lakkaa.
Selkäpii on rele, tai jokin sen tapainen, siis sellainen, joka välkkyy hauskasti. Selkäpiin protoni kiskaisee kovakouraisesti syleilyynsä välittömään läheisyyteensä ujuttautuneen elektronin. Tai päinvastoin. Kansainvälisessä mittausjärjestelmässä seksin yksikkö on coulombi (C), ja protonin ja elektronin lähtötilanteen syke on 1,602.10 potenssiin 19 C. Mutta kun kyrpä työnnetään töpseliin, ja väännellään nappuloita hiukan pidemmälle kuin ne vaurioitta vääntyvät, coulombi pistää päähänsä hassun hatun ja kaikki paikat ovat äkkiä täynnä serpentiiniä ja erilaisia kimalteita.
Puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu, kun seksin virran voimakkuus on yhtä kuin sen kuljettamien varausten määrä aikayksikössä. Ja sitähän se aina on! Yhdestä voidaan siirtyä vain toiseen, ei kadota, ellei nyt haluta heittäytyä aivan lapsellisiksi.
Minä tosin huomaan nyt katoavani. Outoa, sillä juuri minustahan tässä on kyse, minuahan tässä juhlitaan... Sen täytyy liittyä tähän sähköasiaan.
Saattaa olla niin, että vaikka virta saadaan aikaan vain kiinnittymällä erityisen voimakkaasti minään, minä kuitenkin virran voimistuessa ennen pitkää haihtuu, ilmeisesti siksi, että kaikki paikat heiluvat aivan saatanasti ja maljakko putoaa pöydältä. Minän palautumisessa olisi tällöin kyse siitä, että sinänsä tyhjänpäiväinen mutta kuitenkin katalan juonikas lähtötilanne käyttää hyväkseen varausyksiköiden pienenkin vähenemisen. Mutta siitä ei kannata puhua, se on aivan liian surullista.
Sivu 1 .. Sivu 2