2005-10-03

Yleinen äly, eksodus, väki

Paolo Virno

Kääntänyt: Eetu Viren, Joel Kaitila

Oletko sitä mieltä, että on mahdollista säilyttää tämä eksoduksen näkökulma kolmannen maailman alueilla, kuten esimerkiksi Etelä-Amerikassa? Kysymme tätä siksi, että alkaen Argentiinan tapahtumista joulukuussa (haastattelu tehty kesäkuussa 2002 - käänt.) on ollut kuultavissa erittäin poleemisia äänenpainoja suhteessa näiden teesien laajentamisesta konteksteihin, joissa kamppailujen ja vapautumisen on kyettävä toimimaan äärimmäisen korruptoituneen ja luhistuneen uusliberalistisen valtion puitteissa - tilanne siis näyttää hyvinkin erilaiselta kuin Länsi-Euroopan valtioissa. Ennen kaikkea argentiinalaisen filosofin Nicolás Casullon kritiikki siitä, että kyetäksemme säilyttämään eksoduksen maassamme, meidän tulisi kohdistaa tarkastelumme ei niinkään väkeen vaan valtioon itseensä.

Tämä ei ole vain Argentiinan ongelma, vaan myös Italiassa tai Ranskassa kytee kiusaus nähdä kansallisvaltio pakopaikkana, eräänlaisena pelastuksena globalisaatiolta. Ajatellaan kansallisvaltiota mahdollisena eksoduksen paikkana globalisaatiolta, sen väkivallalta ja sen laeilta. Mutta tämä - niin Argentiinassa, Italiassa kuin Ranskassakin - on täydellinen illuusio, päiväuni, joka sisältää aina riskin muuttua painajaiseksi. Eksodus ei ole nostalgista, mutta kansallisvaltion ajattelu pakopaikkana on. Eksodus ei ole askel taaksepäin, vaan pikemminkin Faaraon mailta lähtemistä; aina yhden tai kahden sukupolven päähän kansallisvaltio oli tämä Faaraon maa, nyt se on globaali valtio. Kansallisvaltiot puolestaan ovat kuin tyhjiä kuoria, kuin tyhjiä laatikoita, ja siten niistä on tehty tunteisiin vetoava instrumentti. Tämä on tietenkin hyvin vaarallista, koska samalla otetaan riski siitä, että ennemmin tai myöhemmin tuloksena on muukalaisviha tai, kaikissa muodoissaan, raivokas ja alisteinen asenne samaan aikaan. Raivo ja alisteisuus samalla kertaa.

Haluan olla vieläkin tarkempi: meidän ei tulisi puhua Argentiinasta, Ranskasta tai Italiasta, vaan meidän tulisi puhua Palestiinasta. Me kaikki olemme Jeninissä. Niin paljon kuin asetetaankin toivoa siihen, että Palestiinan valtion mahdollisimman pikaisen perustamisen kautta voitaisiin pelastaa ihmiselämiä, katson käsitteellisellä tasolla uuden valtion perustamisen olevan onneton tapahtuma. Sillä ei olisi juurikaan valtaa tai voimia, ei mitään entisten kansallisvaltioiden valtaoikeuksien tapaistakaan: valtion luominen tarkoittaisi yksinomaan sitä, että vankeja ei kidutettaisi, vaan kohdeltaisiin kaltoin heidän äidinkielellään. Mielestäni tämä ei olisi kovinkaan suuri saavutus. Vielä 10 vuotta sitten, ensimmäisen intifadan aikana, oli olemassa suuri tilaisuus rakentaa organisaation muoto, joka ei olisi välttämättä valtiollinen ja valtiokeskeinen. Kaikki tämän päivän kansallisvaltiot, olemassa olevat ja perustettavat, ovat karikatyyreja ja parodioita kansallisvaltiomuodosta kaikkien oikeuksien takaajana. Me kaikki tiedämme, että suurin osa taloudellisista ja tieteellisistä - puhumattakaan sotilaallisista - funktioista ovat toisaalla. Ymmärrän sen täydellisesti, mutta sekin on jälleen moniselitteistä: eksodus on tarpeellinen, mutta voi ottaa myös vanhoillisen tai nostalgisen muodon.

Argentiinassa nämä polemiikit väistyivät - kokousten, piquetien ja laajan mobilisoinnin kontekstissa - yliopistointellektuellien ja heihin liittyneen debatin tieltä. Liudentaako immanenssi intellektuellien hahmoihin liitetyn kriittisen välimatkan idean? 1970-luvun kokemusten jälkeen näyttää ilmenevän eräänlainen itselle asetettu vaatimus välimatkasta ajattelun varsinaisena ehtona. Mutta näinä aikoina ne, jotka elävät politisoitumisen kokemuksessa, ottavat uudelleen esiin "marginaaleissa pysymisen" ja eräänlaisen kyvyttömyyden ajatella "ulkopuolelta" noita uusia tapahtumia. Mikä siis on sinun näkemyksesi mahdollisuudesta artikuloida intellektuellin funktio suhteessa vaatimukseen immanentista näkökulmasta näiden uusien kamppailujen ilmausten yhteydessä?

En ole sitä mieltä, että immanenssi estää kriittistä ja analyyttistä näkökulmaa. Se ei myöskään estä uusien sanojen ja käsitteiden ehdottamista, eikä immanenssin pitäisi olla sellainen surullinen asia, että meidän tulisi - yhdessä katolilaisten pappien kanssa - ylistää transsendenssia. Vastakkaisesti, olemme vakuuttuneita siitä, että immanenssi on näkökulma, joka mahdollistaa näkemisen kauemmas ja tarkemmin; ettei ole olemassa kattavampaa panoraamakuvaa kuin tälle tasolle ja maaperälle asetettu. Se ei olisi täydellinen geometrisesta näkökulmasta, joka päinvastoin edellyttää katsomista vuoren huipulta, mutta poliittisen geometrian näkökulmasta tilanne on juuri tämä: kauas voivat nähdä vain ne, jotka hyväksyvät tietyn sameuden. Näkymä ilman immanenssin sameutta on petollinen, yhtä petollinen kuin kangastukset autiomaassa. Ja kysymys on nimenomaan ajattelusta itsessä, ystävissä, meidän jokaisen henkilöhistorioissa, näkemissämme asioissa, siinä, mitä teimme ja mitä emme olleet tottuneet tekemään, mistä syntyy sanonta "väki" eikä enää "kansa". Jokaisen on nähtävä selkeästi ne kirjat, joita luemme - siis materialistiset teoreettiset positiot. Mutta huomioon on ehdottomasti otettava myös aineellinen kokeminen, suora kokeminen.

Me intellektuellit olemme samaa mieltä kirjojen kanssa - Marx, Hobbes, tämä, tuo toinen (ja koska itse olen tekemisissä kielifilosofian kanssa, Wittgenstein näyttäytyy minulle henkilökohtaisesti Foucault'ta merkittävämpänä) - ratkaiseva tekijä kirjoissa materialisteille ja kommunisteille on kristillinen fraasi "sana tuli lihaksi". [17] Kaikki materialismi on tuossa, loppu on lörpöttelyä. Tämä merkitsee sen ymmärtämistä, että joka tilanteessa, käsitteenä, abstraktiona, "sana" ruumiillistaa itsensä. [18] Siten, voi olla että kysymys väestä on poliittisen filosofian kysymys, 1600-luvulta lähtien, mutta ratkaiseva tekijä on se, milloin ja miten se ruumiillistuu. Nyt on minun vuoroni kysyä: Luetaanko Argentiinan sivistyneiden toverien joukossa Walter Benjaminia?

(Naurahdus.) Kyllä, toki...

Hyvä. Sillä Walter Benjaminin teesit filosofian historiasta näyttävät mielestäni pohjimmiltaan menevän tähän suuntaan: että nykyhetki yhdistyy, Benjaminin mukaan, konstellaatiossa erittäin kaukaiseen momenttiin - mutta jonka kanssa sillä on arvokasta lajityypillistä samankaltaisuutta. Tämä on ratkaisevaa siinä mielessä, ettei ajautuisi ajattelemaan edistysuskoisesti, tai kuten Borges sanoi, kaikki todelliset kirjailijat valitsevat edeltäjänsä.

Sama pätee liikkeisiin. Kamppailut 1960- ja 1970-luvuilla eivät ole välttämättä edeltäjiänne, kyseessä voi olla kaukaisempikin asia tai toisessa paikassa tapahtunut asia; tämä sama pätee myös Italian liikkeeseen. Ei ole mitenkään varmaa, että nykyisen antiglobalisaatioliikkeen edeltäjä oli 1970-luvun liike Italiassa; se voi olla kaukaisempi asia, se voi olla Pariisin Kommuuni. Tai pikemminkin: intellektuellit muuttuvat poliittisesta näkökulmasta erittäin suureksi ongelmaksi silloin kun, kuten kaikissa maissa, jotka osaan kuvitella, muutos ratkaisevasti johtaa kohti massaälymystöä. Massaälymystöllä ymmärrän sitä, että yksilö työskentelee mielensä kyvyillä. Tietämys jostakin asiasta "oppineella" tasolla ei ole tärkeää, se mikä merkitsee on kielen, ajattelun, siis yleisten abstrahointikykyjen käyttäminen. Kun työ on tällaista, on selvää että intellektuelleilla rajatussa mielessä, siis "korkeilla" intellektuelleilla, on jonkinlainen rooli poliittisina johtajina. En tiedä, olenko tarpeeksi selvä: siis, että massaälymystön tuntemisen tapaa määrittelee yleisesti ottaen "korkea" älymystö, joskus enemmän kuin puolueiden poliittiset johtajat. Esimerkiksi Italiassa intellektuellien ongelma postfordismissa on asetettu niin kutsutun "heikon ajattelun" tai postmodernin ajattelun kautta. [19] Heikkoa ajattelua kehittelivät filosofit, jotka tarjosivat teorioissaan tappion ideologiaa 1970-luvun lopun jälkeen ja jotka toimivat välittömästi poliittisina johtajina. Siten onkin olemassa erityinen intellektuellien teemaa koskeva ongelma, jota ei ole syytä sivuuttaa siksi, että siinä on kyse väestä ja "korkeista" intellektuelleista, joilla on julkinen ääni ja jotka voivat toisinaan muuttua väen välittömiksi poliittisiksi johtajiksi, väen joka ei enää luota puolueisiin ja joka tapauksessa vastaanottaa suoria vaikutteita intellektuelleilta.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.