2005-10-03

Yleinen äly, eksodus, väki

Paolo Virno

Kääntänyt: Eetu Viren, Joel Kaitila

Kansa historiallisena säännönmukaisuutena ja väki murtuman voimana, jossa voi tulla esiin tämä ontologinen taso, joka puolestaan on moniselitteinen, eli joka ei määrittele vaan tuhoaa määrityksiä. Tässä on siis kyse siitä, että "ja" palautuu moneen.

Mikäli onnistumme seuraamaan ajatustasi, nämä syklit ja niiden muodot olivat olleet kivettyneinä nykyiseksi muodostelmaksi/yhteenliittymäksi, siis joksikin täysin ontologisoiduksi. Aloittaessamme tästä postfordismin radikaalista historiallisesta erityisyydestä, meillä on yhtäältä eksodus paon viivana ja vapautumisena, ja toisaalta taas juuri niiden antropologisten mahdollisuuksien asettamat uhat, jotka kohtaamme aikamme kapitalistisen hallinnan perustana. Ja jos seuraamme järkeilyänne, tässä viimeisessä aspektissa näyttää ainakin periaatteessa ilmenevän tietty foucault'lainen kategoria, biovalta, jonka käsittelyyn käytät muutamia poleemisia sivuja Kieliopissa Erittelet siinä erittäin ankaraan sävyyn sitä, minkälaisen legitimiteetin annat tuolle näkemykselle ja miten kiistät biovallan käsitteen käytön oikeutusta sitä yleistävässä muodossa. Täten: voitko vielä tarkentaa biovallan kategorian käytölle asettamiasi vastalauseita ja vaatimuksia?

Niin, se tapa, millä Toni (Negri) ja Michael (Hardt) sitä käyttävät...

Ja myös Giorgio Agamben...

Agamben on ongelmallinen. Agamben on arvokas ajattelija, mutta mielestäni myös ajattelija, jolla ei ole poliittista kutsumusta. Siten Agambenilla on biovallasta puhuessaan taipumus muuttaa käsite ontologiseksi kategoriaksi, jolle on ollut määritettävissä arvo aina arkaaisesta roomalaisesta oikeudesta lähtien. Ja tässä hän on mielestäni jääräpäinen. Ongelma on uskoakseni siinä, että biopolitiikka on ainoastaan seuraus, joka on johdettu työvoiman käsitteestä. Jos on olemassa kauppatavara, jota kutsutaan työvoimaksi, tässä tilanteessa on aina implisiittisesti kyse elämän hallinnoinnista. Agamben puolestaan sanoo, että työvoima on ainoastaan yksi biopolitiikan monista aspekteista. Minä väitän päinvastaista: ennen kaikkea siksi, että työvoima on paradoksaalinen kauppatavara, koska se ei ole reaalinen tavara kuten kirja tai vesipullo, vaan pelkästään kykyä tuottaa. Vasta sinä hetkenä, kun potentiaali muutetaan tavaraksi, on tarpeellista hallita sitä ruumista, joka säilyttää tämän kyvyn ja johon sisältyy tämä kyky. Toni (Negri) ja Michael (Hardt) vuorostaan käyttävät biopolitiikkaa historiallisesti määrittyneessä mielessä, perustaen sen Foucault'hon. Mutta Foucault puhui biopolitiikasta melko vähän - ja suhteessa liberalismin syntyyn - jolloin hän ei mielestäni tarjoa riittävää perustaa diskurssille biopoliittisesta. Sitä paitsi, minun huoleni ja pelkoni on, että biopoliittinen saattaa muuttua sanaksi, joka pikemminkin peittää ja piilottaa asioita sen sijaan että toimisi instrumenttina niiden kohtaamiseen. Fetissisana, "avain-sana", sana varustettuna huutomerkillä, sana, joka kantaa mukanaan riskiä kriittisen ajattelun patoamisesta sen auttamisen sijaan. Edelleen, pelkoni fetissisanoista politiikassa on siinä, että niistä saattaa hyvinkin muodostua jotain sellaista, mitä voi verrata pimeää pelkäävien pikkulapsien valitukseen... Lapsen joka sanoo "äiti, äiti!", "biopolitiikka, biopolitiikka!". En väitä, etteikö käsitteellä voisi olla vakavasti otettavaa sisältöä, vaikka näenkin että termin biopolitiikka käyttö on toisinaan lähinnä lohduttavaa, samalla tavoin kuin lapsen valitus. Kuitenkin, mikä lopulta palvelee meitä, on sanojen käyttö työinstrumentteina - eivät propagandasanat.

Eräs meitä Kieliopissa kiinnostanut seikka on General Intellectin käsitteen pohjalta johtamasi muoto "ei-palkallisesta elämästä". Siinä kehittelet dialektiikkaa lähtien liikkeelle elämän "itsessään" tuottavasta luonteesta, joka osoittaa, että kaikenlainen erittely työhön ja työn ylittäviin kenttiin on muodollista; nykyinen arvontuotanto kun sisältää kaikki elämänprosessien uusintamisen kentät. Tässä mielessä postfordismi näyttäytyy ajankohtana, jolle ei ole mahdollista luoda poliittista taloustiedettä. Tai, jos käytämme Marxin metaforaa: objektina, jonka anatomiaa ei kyetä valaisemaan aloittaen siitä näkyväksi-tekemisen voimasta, joka aiemmin oli poliittisen taloustieteen kategorioiden ominaisuus; väittämäsi mukaan tämä kuuluu nykyään toisaalle...

Kyllä, koska postfordismi muokkaa tietyt ihmisen ominaisuudet, jotka ovat aina aiemmin liittyneet etiikkaan tai estetiikkaan, työn välineiksi, ja muuttaa siten nämä inhimilliset ominaisuudet taloudellisen arvontuotannon välineiksi. Kuitenkaan poliittisella taloustieteellä ei ole kategorioita, joilla tätä taloudellista arvonmuodostamista voisi valottaa. Siten olemme paradoksaalisessa tilanteessa: kansakuntien rikkaus, Adam Smithiä mukaillen, tai toisin sanoen talous tuotetaan tavoilla, jotka eivät vielä ole ajateltavissa, käsitettävissä poliittisen taloustieteen kategorioilla. Tämä on paradoksi, jolle on hankala löytää ratkaisua. Mutta juuri tämä paradoksi selittää, miksi monissa maissa - kuten Italiassa - on nähtävissä niin suuri vaikeus organisoida kamppailuja. Sillä työn astuessa suurelta osin sisään elämään itseensä, on hyvin vaikeata organisoida "elämää" poliittisesti - tämä on ongelmamme.

Mielestäni kysymys vastaavuudesta "ei-palkallisen/palkallisen elämän" välillä yrittää osoittaa, että tänä päivänä meidän tulisi asettaa uudenlainen käsitys vauraudesta. Pohjimmiltaan sellainen, että kyse ei ole niinkään vaurauden jakamisesta, vaan siitä, miten vauraus määritellään. Siis määritelmä, joka joka ei viime kädessä ole taloudellinen ja joka on mahdollinen nimenomaan, kun otetaan huomioon, miten postfordistinen talous on tänä päivänä muuttunut. On epäilemättä olemassa palkkausta koskeva ero yhtäältä sellaisten ihmisten, jotka eivät työskentele mutta ovat suhteessa toisiin, ajattelevat ja muodostavat kokemuksia kaupungeista tai ainakin paikoista, joissa elävät ja toisaalta työssä käyvien välillä. Kuitenkin molempien kapasiteetit ovat samankaltaisia.

Se, että tänään ajattelee myös työtä tekemättömiä tuottavina, muuttaa ratkaisevasti ideaa sosiaalisesta vauraudesta. Tämä on tietenkin vaikeaa ja asettaa todellisen ongelman siitä, millainen organisoituminen on mahdollista; millainen olisi se organisaatio, joka kykenisi yhdistämään työn ja ei-työn, elämän ja tuotannon kapitalismia vastaan. Tämä on paljon uskaliaampaa suhteessa perinteisiin työläisten kamppailuihin, mutta juuri siitä syystä huomattavasti monimutkaisempaa. Tänään teoria organisoitumisesta sisältääkin itsessään kaikki filosofian merkittävät ongelmat. Myös Lukács totesi tämän teoksessaan Geschichte und Klassenbewusstsein, mutta tänä päivänä väitämme, että asia on yhä selkeämmin näin.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.