2005-10-03

Yleinen äly, eksodus, väki

Paolo Virno

Kääntänyt: Eetu Viren, Joel Kaitila

Haluaisimme keskustella hieman eräistä asioista, joita olet päätynyt käsittelemään; ja tarkemmin, tavasta, jolla käsittelet niitä Väen kieliopissa. Ensinnäkin olisimme kiinnostuneita tietämään kuinka ajatuksesi väestä (multitude) toimii teoreettisessa ja poliittisessa kehittelyssäsi. Olemme ymmärtäneet, että se merkitys, jossa käytät tätä kategoriaa Kieliopissa kehittyy kohti erittäin omaperäistä ulottuvuutta - kutsu(kaa)mme sitä ontologiseksi. Eli suunnilleen näin: "väki on sekä hyvän että pahan lähde". Yleisemminhän fakta on, että tätä käsitettä on käytetty etenkin Spinozan radikaalien uudelleenluentojen perspektiivissä siten, että kysymys on asetettu suoraviivaisemmin ja vähemmän kaksitajuisesti koskemaan ennemminkin väen "hyvää" aspektia - väittäisimme - kuin "pahaa". Kun oma luentasi väestä kuitenkin asettuu osaksi kiistaa valtiosta ja suvereniteetista Spinozan ja Hobbesin välillä, haluaisimme kysyä, mitä konkreettisesti ymmärrät tällä pahalla? Mitä kautta ja miten olet tullut ajatelleeksi linkkiä pahan ja väen välillä?

Väki on olemisen muoto. Ilmauksella "olemisen muoto" tarkoitan jotakin perustavanlaatuista ja olennaista, joka on suhteessa maailmaan, toisiin, elämään. Luonnollisesti jokainen olemisen muoto on kaksiselitteinen; tärkeää on huomata, että tämä kaksiselitteisyys on paikannettavissa perustavanlaatuiseen olemisen muotoon. Otetaan esimerkiksi opportunismi. Postfordistisen väen opportunismi on jotain pahaa tai ei-toivottavaa, sillä se merkitsee alisteisuuden hyväksymistä. Ratkaisevaa on, että väen kapinointi, sen vapautumiskamppailut, alkavat tästä herkkyydestä mahdolliselle, toisin sanoen erilaisille tilaisuuksille.

Siten kyseessä on sama side mahdolliseen, joka voi muuttua joksikin ei-toivotuksi, jos se johtaa alistuneisuuteen, korruptioon, opportunismiin. Mutta samaan aikaan, väelle tyypillisesti, tämä sama läheisyys mahdolliseen, tämä sama tarkkanäköisyys mahdollista kohtaan voi hyvinkin rakentaa kamppailuja. Lopulta sekä paha että hyvä juontuvat samasta ytimestä, samasta olemisen muodosta. Esimerkiksi perinteinen vasemmisto kritisoi ja tuomitsee opportunismin sekä ajattelee, ettei hyvä koostu niinkään suhteesta mahdolliseen, vaan sitä vastoin ajattelee, ettei hyvä koostu niinkään suhteesta mahdolliseen, vaan siitä, että saavuttaa toistamiseen hyvin määritetyn elämän.

Meidän ideamme sen sijaan oli, että väki on olemisen muoto, joka kiinnittyy jokaisessa suhteessaan mahdolliseen, kontingenttiin. Tämä suhde kontingenttiin, ei-pysyvään, voi johtaa rappioon ja opportunismiin tai kapinointiin, mutta joka tapauksessa sekä rappion että kapinoinnin määrittävänä perustana on suhde mahdolliseen, kontingenttiin. Tätä on väen moniselitteisyys. Toinen esimerkki: väki ei etsi tapaa edustaa itseään poliittisesti, mikä tarkoittaa jäähyväisiä edustukselliselle demokratialle. Kuitenkaan tämä etäisyys tai välinpitämättömyys edustuksellista demokratiaa kohtaan ei sulje ulos monia pieniä "Petaineja" (ranskalainen kenraali, joka Ranskan natsimiehityksen aikana toimi yhteistyössä Saksan kanssa) ja monet "pikkupetainit" voivat kontrolloida väkeä, jolloin pahan mahdollisuus on jälleen kerran täysin läsnä. Eräässä Luogo Comunen numerossa esitämme hypoteesin sellaisesta postmodernista fasismista, joka ruokkii itseään juuri väen olemisen muodoilla. [16] Emme väittäneet, että tällaista fasismia on olemassa - pikemminkin venytimme diskurssia kohti sen hypoteettista rajaa - ja totesimme, että "fasismin ongelma ei enää ole sen klassinen muoto 1930-luvulta, sillä on olemassa fasismin muotoja jotka rakentuvat suhteessa oman aikansa väkeen ja sen tapaan olla, sen itseilmaisun varaan". Tämä oli keskustelua hyvästä ja pahasta; käsitteen moniselitteisyydestä käytössä. Väki on olemisen muoto, joka perustuu sellaiselle, mikä voi syntyä yhtenä tai jonain toisena. Se on moniselitteisyyttä.

Jos tämä väen moniselitteisyys perustuu ontologiselle ytimelle, joka tuottaa sekä eräät mahdollisuudet että niiden vastakohdat, ja jos on mahdollista toistuvasti löytää tämä moniselitteisyys kaikkialta modernin politiikan ja poliittisen filosofian historiasta (kuten äsken käsittelemästämme "Spinoza-Hobbes -polemiikista, mutta myös nyt yhteen liittämistäsi 30-luvun fasismista ja nykyisestä "postmodernista fasismista" ), miksi sitten väität Väen kieliopissa, että postfordismi on nimenomaan ontologinen järjestelmä?

Tuo on hyvä kysymys. Teesini on, että postfordismi välittömästi valottaa ja tuo esiin ihmislajin perustavia ominaispiirteitä. Postfordismi on sekä sosiaalisella että historiallisella tasolla tapahtuvaa sosiaalista ja historiallista antropogeneesin toistamista. Uskon, että ontologisella tasolla tai ihmislajin - homo sapiensin - muuttumattomiin ja jatkuviin ominaisuuksin paikantuvalla tasolla filosofis-antropologinen teoria siitä, että ihminen on ennen kaikkea erikoistumaton pätee ainakin osittain.

Olemme eläimistä köyhimpiä, mitä tulee erikoistuneiden aistien ja tarkkaan rajatun ympäristön puutteeseemme. Yleisesti ottaen kulttuuri, yhteiskunta, peittää ja piilottaa tämän asiaintilan luoden erikoistumisen muotoja erikoistumattomalle eläimelle ja luo keinotekoisia ympäristöjä eläimelle, jolla ei ole sille ominaista ympäristöä. Siten sanomme, että kulttuuri ja yhteiskunta peittävät ihmisluonnon tunnusomaisia piirteitä. Postfordismi on itse asiassa ensimmäinen yhteiskunta ja ensimmäinen kulttuuri, joka ei peitä ja piilota noita piirteitä, vaan pikemminkin päinvastoin, arvottaa ja valaisee niitä, asettaa ne täysin ja sellaisenaan katseen kohteeksi. Mietitäänpä esimerkiksi maailmanlaajuista avainsanaa, joustavuutta, niin Italiassa, Koreassa kuin Itä-Euroopassakin. Kaikissa kielissä joustavuus tarkoittaa erikoistumattomuutta. Sama toistuu huonon termin globalisaatio yhteydessä: kaikissa muodoissaan sen keskeinen merkityssisältö pitää totuutenaan sitä, että kaikkien ihmisten tulisi elää avoimesti, peittelemättömästi juuri sellaisina olioina, joilla ei ole selkeästi määriteltyä ominaisympäristöä. Tässä mielessä postfordismi, tämänhetkisen kokemuksemme kehikko, viestii ehkä jotain todellista uutuutta, sillä ensimmäistä kertaa yhteiskunta ja kulttuuri vastaavat ontologiseen ehtoon.

Tämä olisi synteettinen/kokoava vastaus hyvään kysymykseenne. Väki ei kuitenkaan ole vain sosiaalinen subjekti, vaan pikemminkin ihmisenä olemisen muoto, jossa ontologiset asiantilat tulevat avoimesti esiin empiirisellä ja sosiaalisella tasolla. Väki on ainoastaan toinen puoli exoduksen kasvoista. Väki on miehiä ja naisia, jotka eivät halua kaapata valtaa itselleen, vaan haluavat jokaisessa suhteessa pikemminkin tukahduttaa sen, nollata sen; he eivät halua rakentaa uutta valtiota, vaan tukahduttaa sen, nollata sen. Väeltä myös puuttuvat kansalle ominaiset piirteet. Poliittisena kategoriana sillä on antropologisia ja ontologisia aspekteja. Tässä ajattelen enemmän Hobbesia kuin Spinozaa. Hobbesilla väki ei tarkoita ainoastaan poliittista, vaan myös ontologista kategoriaa, koska hänen mukaansa monien tai moninaisen olemisen muodossa tulevat esiin ihmisenä olemisen ehdot sellaisinaan.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.