2005-10-03
Kääntänyt: Eetu Viren, Joel Kaitila
Paolo Virno valottaa tässä haastattelussa suhdettaan materialismiin, kansallisvaltioon, kielifilosofiaan ja ennen kaikkea italialaisten liikkeiden ja ajattelijoiden traditioon. Kantava teema haastattelussa on "väen" (multitude) käsitteen käyttökelpoisuus postfordismin ymmärtämisessä: keskiössä ovat käsitteen ontologiset, yleisen älyn ja eksoduksen poliittisen tyylin aspektit. Teoreettisempi keskustelu kytkeytyy sekä Argentiinan tilanteeseen vuonna 2002 että Berlusconin ja uusoikeiston menestykseen Italiassa. Virno esittää myös kritiikkiä "biopolitiikan" käsitteen huolimatonta käyttöä kohtaan.
Olemme tunteneet Paolo Virnon muutamien vuosien ajan hänen klassisten artikkeliensa hajanaisen lukemisen kautta: "Virtuosismo e rivoluzione" (1993) [1] ja "Do you remember counterrevolution" (1995). Ajan myötä hänen nimeensä on alkanut törmätä useammin. Ensiksikin hänen kollegansa Toni Negrin töiden laajan vastaanoton ja leviämisen tähden. Ja toisaalta Flavia Costan tekemän, samana vuonna sanomalehti ClarÃnissa julkaistun, vaikutuksiltaan poleemisen haastattelun myötä. [2]
Valmistelumme Virnon haastatteluun olivat alkaneet jotakuinkin tuosta päivästä. Linkkinä toimi yhteinen ystävä: Sandro Mezzadra, intellektuelli ja italialainen aktivisti, joka yhdessä Virnon kanssa toimittaa DeriveApprodi-aikakauslehteä. Virno on poliittinen aktivisti, joka tunnetaan pitkäaikaisesta osallistumisestaan italialaiseen autonomia-perinteeseen; hän on myös ollut mukana perustamassa monia eri aikakauslehtiä sekä kirjoittanut seuraavat teokset: Convenzione e materialismo. L´unicitá senza aura (1986); Mondanitá. L´idea di "mondo" tra esperienza sensibile e sfera pubblica (1994); Parole con parole. Poteri e limiti del linguaggio (1995); Radical thought in Italy, toimitettu yhdessä Michael Hardtin kanssa (1996); ja Il ricordo del presente, Saggio sul tempo storico (1999).
Tämän haastattelun aikoihin hän oli juuri julkaissut viimeisimmän kirjansa ( Grammatica della moltitudine DeriveApprodi, 2002. Suom. Väen kielioppi, ilmestyy Tutkijaliiton Polemos-sarjassa 2006), jonka teemojen ympärille keskustelumme kietoutui.
Paolo Virno, viisikymppinen, alkujaan napolilainen, asuu Piazza di Fiorin alueella, joka kuuluu Rooman kauneimpiin. Ensivierailullamme hänen kotiinsa meille tarjoutui tilaisuus tutustua hänen kulinaariseen erikoisuutensa: kotitekoiseen pastaan. Leikatessaan tomaatteja ja hienontaessaan basilikaa hän alkoi reflektoida elämäänsä ja filosofoida Sisar Juanan tyyliin "soppaa hämmentäessään".
Seuraavana päivänä tapasimme jälleen, ja 37 asteen iltapäivähelteessä keskustelimme tunteja. Päädyimme lopulta myös erään Virnon ajattelun vähemmän tunnetun erityisalan, kielifilosofian, valottamiseen. Tämä perspektiivi avasi keskusteluamme kohti yhtä hänen työnsä merkittävistä käsitteistä:
Kuten Aristoteles sanoo, sellainen eläin, jolla on kieli on poliittinen jo tämän kyvyn johdosta. Aloitetaanpa siis kysymyksillä:
Ennen kaikkea haluaisimme sinun kertovan hieman poliittisesta ja intellektuaalisesta elämästäsi.
Kuten niin monen muunkin, minun nuoruuttani leimasivat vuoden 1968 tapahtumat. Elin Genovassa, ja välittömästi mentyäni lukioon poliittinen kokemiseni alkoi muotoutua siinä ilmapiirissä hengittämämme politiikan ympärille. Ja kuten eilen totesitkin, se pyrki vastaamaan julkisen/yhteisöllisen onnellisuuden kysymyksiin. Sillä politiikka ja onnellisuus kulkivat käsikkäin vuoden 1968 luokkataisteluissa. Jos tämä pitäisi ilmaista itsensä synteettisessä muodossa, sen akseli olisi epäilemättä jäsentynyt seuraavasti: tuolloin alettiin ajatella uudelleen sitä, miksi onnellisuus ja kamppailu kapitalismia vastaan on yhdistettävä, nähtävä toisiinsa kietoutuneina. Siten kuka tahansa, joka koki että hänen täytyy taistella onnellisuuden puolesta, ymmärsi, että oli taisteltava myös kapitalismia vastaan. Ja kääntäen, kapitalismia vastaan saattoi taistella ainoastaan täysipainoisemman elämän nimissä. Väittäisinkin että asia on hieman kuten se, mitä sanoit eilen argentiinalaisten kokemuksista; että on oltava jotakin enemmän kuin omat kahleet, jotta voi kamppailla hyvin. Täytyy olla jotain positiivista, positiivinen todellisuus, joka on jo nähtävissä, jonka nimissä kamppailla. Myöhemmin perheeni muutti Roomaan, ja siellä hankkiuduin kontaktiin työläistoverien kanssa, tarkemmin ottaen Quaderni Rossi [3] -tradition kanssa, ja nämä toverit perustivat lopulta Potere Operaion [4]. Olin onnekas sillä ilmapiirissä jota leimasivat marxisti-leninistit ja kolmasmaailmalaiset, pääsin puhtaan sattuman kautta nuorena tutustumaan ajattelusuuntaan, joka ei edellisten suuntien tavoin ollut niinkään kiinnostunut aikansa marxilaisuudesta mutta joka kylläkin pyrki asettamaan Marxin ajatukset suoraan kontaktiin työläisten kamppailujen kanssa. Operaistit eivät siis osoittaneet järin suurta kiinnostusta vaikkapa Maon Punaiseen kirjaan; sen sijaan luettiin porvarillisen ajattelun suuria klassikoita: Keynes, Schumpeter, myös Thomas Mann, Nietzsche, Carl Schmitt. Eräs toinen tämän ajatussuunnan eduista olikin se, että se näki aikansa päämääräksi palkkatyön haastamisen sellaisenaan: sen nollaamisen, hävittämisen ja siitä kieltäytymisen. Ajatussuunta esitti palkkatyön aikamme suurena barbariana.
Tämän jälkeen aloitin poliittisen aktivismini Potere Operaiossa, joka vuonna 1968 oli QuaderniRossin, 1960-luvun alussa syntyneen lehden, vallankumouksellinen perillinen. Potere Operaio suoritti interventioita roomalaisissa tehtaissa, opiskelijoiden keskuudessa, ja kun myöhemmin muutin Milanoon ja Torinoon, jatkoin poliittista toimintaa pohjoisen suurissa tehtaissa: Alfa Romeolla Milanossa ja FIATilla Torinossa. Potere Operaiolla oli kaikin tavoin lyhyt mutta onnellinen elämä, koska lopulta ryhmä hajotti itsensä vuonna 1973. Tuosta hetkestä lähtien osallistuin liikkeen historiaan ja elämään kuulumatta mihinkään organisaatioon.
Toinen suuri ja vaikutusvaltainen italialainen tapahtuma itselleni ja ystävilleni, joka myös sieppasi huomiomme täysin yllättäen, oli niin sanottu vuoden 1977 liike [5]. Pidimme vuoden 1977 liikettä eräänlaisena uutena alkuna: esiin alkoivat nousta ne yhteiskunnallisen työn hahmot, jotka jo olivat kapitalistisen uudelleenjärjestäytymisen tulosta; sanokaamme, että tämä prosessi ei niinkään pyrkinyt suojautumaan uudelleenjärjestäytymiseltä, vaan piti sitä pikemminkin paikkana irtiotolleen. Tämän siirtymän konstituoivat massa(äly)työläiset, prekaarinen ja epävakainen työväestö. Onkin erittäin tärkeää huomata, että postfordismi ilmaantui Italiassa [6] juuri sen itsensä tuottaviksi kaavailemien subjektien kapinoinnin tuloksena. Vuonna 1977 minä ja muut Potere Operaio -toverit päätimme perustaa tärkeän, merkityksellisen aikakauslehden, joka reflektoi tätä uutta alkua, tämän muutoksen radikaalia tapaa muuttaa mentaliteettia, ajattelun muotoja, elämän muotoja, joiden sanoimme heijastavan meille jotain työn ja työläisten epookin tuolta puolen. Nimesimme sen Metropoliksi, ja mukana olleisiin ystäviin kuuluivat Oreste Scalzone, nyt maanpaossa Ranskassa, Franco Piperno, ja muita. Vuonna 1979, kehyksessä jossa italialaisia liikkeitä tukahdutettiin voimakkaasti, Metropoli kriminalisoitiin ja meidät pidätettiin ja vangittiin niin sanotussa "huhtikuun seitsemännen tuomiossa", Toni Negrin tuomiossa [7].
Vankila-aikani, jonka jaoin monien toverieni kanssa, alkoi muistuttaen tietyillä tavoin fasistisen aikakauden poliittisia vangitsemisia, mutta sisälsi loppua kohti myös paljon keskustelua ja teoreettista pohdintaa. Elämäni parhaat filosofiset seminaarit sijoittuvatkin vankilaan. Yliopistoissa en ole koskaan tehnyt mitään vastaavaa. Istuin sellissä lopulta kaikkiaan kolme vuotta tutkintavankeudessa, ennen tuomiota. Ensimmäinen tuomio, ensimmäisellä kertaa, totesi minut syylliseksi ja olisi tuonut 12 vuotta syytteen ollessa vallankumouksellinen toiminta ja aseellisen siiven muodostaminen, mutta minun siivelläni ei ollut nimeä: missään vaiheessa ei sanottu, että olisin jonkin tietyn järjestön johtaja tai aktivisti, esimerkiksi Punaisten prikaatien. Liikkeelläni ei ollut nimeä. Anonyymi. Tuomiossa liikettäni kutsuttiin huvittavasti "O":ksi, organisaation mukaan, mutta toistan, organisaatio ilman nimeä, ilman identiteettiä.
Vapauduin syytteistä odottaessani toista tuomiota, kuten tapahtui monen muunkin kohdalla. Kahdentoista vuoden tuomio vaihtui synninpäästöksi. Tämän jälkeen, itse asiassa vasta vuonna 1987, päätin, sen lisäksi että olin alkanut tällä välin työskennellä vakavissani filosofian parissa, aktivoitua jälleen poliittisesti. Tämä uusi alkuni poliittisen toiminaan parissa löysi yhteistä maaperää Luogo Comune [8] -aikakauslehden kanssa. Luogo Comune, yleisemmin, sosiaalisen työn hahmojen ja elämän muotojen analyysi syntyi tunteiden diskurssista.
Hypoteesimme oli tämä: jos on selvää, että postfordistinen työ rakentuu siten, että kommunikaatio on sen keskiönä - siis kulttuuri sanan laajimmassa merkityksessä - on tarpeellista aloittaa analyysi, joka lähtee liikkeelle tietyistä tunteista. Ei kuitenkaan tunteista ymmärrettynä psykologisesti vaan tunteista ymmärrettynä olemisen muotoina, maailmassa olemisen muotoina. Aloitimmekin keskustelemalla negatiivisista tunteista: ennen kaikkea opportunismista, myöhemmin kyynisyydestä ja lopulta pelosta. Uskoimme, että opportunismi ymmärrettynä massatunteeksi merkitsi sitä, että jokainen yksilö työskenteli yhteydessä moniin erilaisiin mahdollisuuksiin, mahdollisuuksin ymmärrettynä teknisessä mielessä.
Kaikkien postfordismin kaudella työskentelevien on tutustuttava mitä erilaisimpiin valinnan mahdollisuuksiin. Siten tyypillinen huono moraalinen tunne kuten opportunismi oli mahdollista asettaa toimimaan tietynlaisena teknisenä hyveenä. 1980-luvun lopulla tämä tarkoitti sitä, että oli yritettävä ymmärtää, että työhön liittyi monia sellaisia asioita, jotka olivat ennen kuuluneet ei-työn aikaan, vapaa-aikaan. Kuten se, että vanha rajalinja työn ja ei-työn välillä oli alkanut heikentyä, tai oli, ainakin osittain, katoamassa. Luogo Comune asettikin myöhemmin huomionsa keskiöön tunnetun - tai ainakin italialaiselle operaismolle tunnetun - "Konefragmentin" Marxin Grundrissesta ja ennen kaikkea siinä esiintyvän käsitteen yleisestä älystä (general intellect). [9] Teimme siis Marxin kritiikkiä, kritiikkiä lainausmerkeissä, väittäen että nykyään yleinen äly ei ollut enää paikantuneena koneisiin vaan oli ja eli pikemminkin elävän työn kooperaatiossa, yhteisessä. Muotoilimme tämän seuraavan kaavan mukaisesti: yleinen äly = elävä työ kiinteän pääoman sijaan.
Tarkoituksenamme oli luoda organisoiva verkosto, tai tuottaa ideoita, tarpeellisena edellytyksenä kyvylle osallistua jälleen keskusteluihin käytännön politiikasta. Tässä epäonnistuimme. Syy tälle epäonnistumisellemme oli siinä, että postfordistisen työn subjektit olivat ehtineet luoda, vain hieman pidemmässä ajassa, poliittisen edustajiston uudessa oikeistossa, koska uusi oikeisto - Berlusconi ja aluksi myös Lega Nord - jollain tapaa edustivat tätä massaälymystöä ja edustuksellisen demokratian kriisiä. Vaikkakin perverssillä ja huonolla tavalla, uusi oikeisto hankki tuon edustuksen. Toisaalta tästä on ollut esimerkkejä menneisyydessä: taantumukselliset työläis- ja maatyöläispuolueet. Italiassa syntyi uuden oikeiston myötä taantumuksellinen massaälymystön puolue.
Tämä on tappiomme kunniakas, konkreettisin syy. Mutta myös meidän puoleltamme voidaan osoittaa tiettyä kyvyttömyyttä osallistua jälleen poliittiseen toimintaan uudessa tilanteessa, uusien subjektien kanssa. Luogo Comunessa olimme kuitenkin lähes kaikki edelleen kiinni vanhoissa taisteluissa ja vanhoissa organisaation muodoissa. 1990-luvun alkupuolella meillä olikin Pariisissa kolme todella antoisaa teoreettista seminaaria Futur Antérieur'n toverien kanssa [10], jotka kehittelivät tietynlaista työn tematiikkaa, samankaltaista kuin omamme: ja tässä tarkoitan tietenkin Toni Negriä. Sittemmin keskustelumme Luogo Comunessa, liittyen yleiseen älyyn elävänä työnä, löysivät yhteistä esimerkiksi Negrin, Lazzaraton ja muiden immateriaalisen työn analyysien kanssa.
Luogo Comunen erikoisuus oli sitä vastoin keskustelu exoduksesta. Exoduksella tarkoitetaan sellaista radikaalia politiikkaa, joka ei halua rakentaa uutta valtiota. Lopulta kyse on vain tuosta, ja täten eksodus on hyvin kaukana sellaisesta vallankumousmallista, joka pyrkii ottamaan vallan haltuunsa, rakentamaan uuden valtion, uuden poliittisen päätöksenteon monopolin. Päinvastoin se pyrkii kaikissa tapauksissa puolustamaan itseään vallalta, ei ottamaan sitä. Lisäksi, se mitä sanoit eilen yliopistosta, sosiaalisten suhteiden rikkaudesta: tämä kokemusten positiivisuus jonain sellaisena, joka myöhemmin ansaitsee tulla puolustetuksi, mutta joka tällä välin tulisi nähdä jonain jo rakennettuna liittyen sosiaalisuuteen, tuottaviin suhteisiin, tietoisuuksiin, verkostoihin meidän osaltamme.
Eksodus ja yleinen äly olivat yritys kytkeytyä jälleen organisoituun, käytännölliseen politiikkaan; se oli siten, yhdessä Venetsian alueen toverien kanssa - jotka tunnetaan nykyään tottelemattomina [11] - yritys, jota ei onnistuttu toteuttamaan suurten ja pienten syiden takia, meidän oman kyvyttömyytemme takia. Luogo Comunen jälkeen osallistuin DeriveApprodiin [12], joka on edellisen jälkeläinen, välitön seuraus. Kuten totesin, Luogo Comune syntyi suhteessa keskusteluihin tunteista, ja keskusteluihin, joita myös julkaistiin kirjamuodossa teoksessa Sentimientos del mas aca*. DeriveApprodin myötä tuli esiin eräs ongelma: kuinka kääntää, muokata keskustelut yleisestä älystä, väestä ja exoduksesta kohtaamaan kamppailujen konkreettiset muodot. Tämän vuoksi kirjoitimme kolmen vuoden jälkeen dokumentin IWW - Industrial Workers of the World - joka on erään vanhan yhdysvaltalaisen vallankumouksellisen ammattiliiton nimi. [13]
Tämä dokumentti/kirjoitelma yritti aloittaa prekaarisen työn konkreettisemmista ongelmista. Se liikkui työn ja ei-työn tilojen välillä ja sisällä: ruohonjuuritason yhteenliittyminen välttämättömänä ehtona "symbolisen ulottuvuuden jättämiselle". [14] Ongelmamme oli ja jatkui siinä, miten jättää tämä symbolinen ulottuvuus, se sama symbolinen ulottuvuus, joka jatkoi olemassaoloaan myös Genovassa. Tarkoitan tällä sitä, miten liike reagoi Genovassa pidettyyn "maailman voimakkaiden tahojen" kokoukseen ainoastaan symbolisella tasolla, ja näytti siten ne rajat, jotka määrittävät sosiaalikeskuksia ja vastakulttuurin muotoja, vaihtoehtokulttuurin muotoja.
Tästä syystä keskustelimme kamppailun muodoista. Siitä, millaisia muotoja tulisi keksiä, sillä postfordistisessa todellisuudessa lakko on toistuvasti ollut hyödytön tai riittämätön keino; ennen kaikkea olisi tärkeätä mobilisoida ketjutyöläiset, McDonald'sien ja siivouspalvelujen työläiset jne. Sen lisäksi olisi kyettävä kehittämään kamppailun muoto, joka toimisi nykytilanteessa samoin kuin lakko aiemmin. Tämä oli ehkä DeriveApprodin ruohonjuuritason yhteistoiminnallisuutta [15] käsitelleen numeron kaikkein keskeisin ja tärkein intentio.
Siinäpä siis historiaani - laajoin vedoin kuvailtuna nuo ovat kokemuksieni vaiheet. Minun on myös myönnettävä, että viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana olen käyttänyt merkittävän osan ajastani työhön filosofian parissa, keskittyen sen klassisiin kysymyksiin kielestä ja ajallisuudesta; siitä, mitä on historiallinen aika ja kuinka ajasta tehdään historiallista. Olenkin aina ajatellut, että filosofisella pohdinnalla on suhde poliittiseen toimintaan, koska uskon ei-reduktionistisen materialismin kehittämisen olevan tärkeä ehto kapitalismin kritiikille, kamppailulle kapitalismia vastaan. Ymmärrän siis filosofian materialismina siten, että se on suhteessa poliittiseen "olka olkaa vasten". Siitä huolimatta minun on myönnettävä, että tämä suhde on lopulta välitteinen. Luonnollisesti filosofian ja politiikan välillä on olemassa myös tietty etäisyys, ja vankilasta päästyäni olen elänyt juuri tämä ero mielessäni; toisinaan se on elänyt kouriintuntuvana skitsofreniana ruumiissani. Suuri osa ajastani kului filosofisen kirjoittelun parissa, myöhemmin taas vaihdoin naamiota ja tein poliittisia asioita; vaikken välttämättä kirjoittanutkaan poliittiseen aikakauslehteen tein kuitenkin asioita eri kontekstissa, eri kentällä. Siten jaoin itseni uuden materialismin perusteiden tutkimiseen liittyneiden filosofisten kirjojen kirjoittamisen, niiden joissa käsittelin ongelmia suhteestamme kuolemaan, luontoon, aikaan - sekä poliittiseen toimintaan. Voi olla, että viime vuosina kirjoittamiseni on ollut enemmän filosofista kuin poliittista; toisaalta, jokainen meistä muokkautuu tapojensa käytänteissä. Jos käyttää paljon aikaa filosofiseen työhön, se epäilemättä muuttaa tekijäänsä. Niinpä on otettava huomioon aikani ja toimintani kaksi puolta: se on välillä filosofista, välillä poliittista. Nämä kaksi puolta ovat suhteessa toisiinsa, mutta vääjäämättömän etäällä toisistaan.
Sivu 1 .. Sivu 2 .. Sivu 3 .. Sivu 4 .. Sivu 5