2005-09-21

Variaation voima

Maurizio Lazzarato

Kääntänyt: Mikko Jakonen, Anna Helle

Multitudes: Voidaanko ajatella politiikkaa lähtien liikkeelle eron filosofiasta?

Maurizio Lazzarato: Eron filosofia on poliittinen filosofia. Se esittelee perustavanlaatuisen muutoksen opposition ja komposition ajattelun alueella, koska se ajattelee niitä alkaen erosta ja toistosta. Haluaisin keskittyä tässä eron ongelmaan. Ainutkertaisuuksien dynamiikat eivät ilmene ainoastaan keskinäisessä destruktiossa (oppositiossa), eivätkä ainoastaan keskinäisessä tuotannossa (yhteistuotanto), vaan myös erojen tuotannossa, variaatioiden luomisessa. "Variaatio" esittelee radikaalisti heterogeenisen elementin tavalle ajatella konfliktia ja yhteistyötä, koska se "ei vastusta mitään, eikä se ole samanlainen eikä yhteneväinen minkään kanssa". Ei oppositio eikä kompositio manifestoi eron vapaata hahmoa. Tämä viimeinen ei ole identifioitavissa oppositioon, eikä kompositioon, huolimatta siitä, että se kykenee ilmaisemaan ajatuksia niin oppositiossa kuin kompositiossa. Ilman variaatiota oppositio vajoaa väistämättä dialektiseen vastakkainasetteluun tai ystävä/vihollinen -suhteeseen. Marxismi identifioi eron joko vastakkainasetteluun tai oppositioon kohtalokkain poliittisin seurauksin.

On korostettava, että ei ole kyse opposition ja konfliktin kieltämisestä - kaukana siitä - vaan sen havaitsemisesta, mikä on muutoksen järjestys konfliktissa ja sen havaitsemisesta, mikä on opposition järjestys. Niin oppositio kuin muutos ovat tarpeellisia, kuten kaikki konfliktit osoittavat, mutta ne esiintyvät kahdessa erilaisessa toiminnan ja analyysin tasossa, jotka tulisi erottaa huolellisesti. Olen yrittänyt näyttää sen nykyaikaisten kapinoiden analyysin kautta, kapinoiden, jotka tapahtuvat nimenomaan kahdella heterogeenisella tasolla (vallan yhden ainoan mahdollisen maailman taso – oppositio vallalle – ja vähemmistöjen käytänteiden tuhansien mahdollisten maailmojen taso – empowermentin ja kokeilun käytänteiden luominen). Ilman variaatiota, sitä vastoin, ainutkertaisuuksien kompositio ja koordinaatio sulkeutuvat tukahduttavan kommunitarismin sisälle, kollektivismiin, joka ei tee muuta kuin uusintaa enemmistön mallia (sillä ei ole väliä, onko se sosialistinen vai kapitalistinen). Tarde kutsuu meidät katsomaan konfliktia ja kompositiota uudesta näkökulmasta, variaation näkökulmasta. Tästä perspektiivistä oppositio ja kompositio ovat myös eroamisen voimia, eivät itsessään, vaan koska ne avautuvat tapahtumaan. "Opposition rooli on neutralisoida, omaksumisen rooli tyydyttää; mutta yksi neutralisoivana ja toinen tyydyttävänä ovat samoin vapauttavia ja monipuolistavia. Koska oleminen, tyydytettynä tai pidätettynä niihin, on hetkellisesti vapautettu siitä ahtaasta ja kiinnitetystä determinaatiosta, joka konstituoi tarpeen tai toiminnan; se on hetkellisesti palautettu tähän loputtomaan, indeterminoimattomaan virtuaalisuuteen, joka on sen luonnon perustalla ja josta ei viivytellä uudelleen lähtöä, mutta uutta tietä pitkin." Näissä erilaisissa todellisuuksissa, näissä tasoissa, jotka ilmenevät samaan aikaan, tulisi suhteuttaa kapinan strategiat ja yhteistoiminta. Haluaisin nyt nostaa esiin kaksi tai kolme kovin teoreettista, poliittisesti perustavanlaatuista huomioita koskien komposition prosessia, "universaalia koordinaatiota", avatakseni keskustelun tavalla, jolla multituden teoria ratkaisee tämän ongelman lähtien liikkeelle yhteisen käsitteestä.

Koordinaation näkökulmasta katsottuna poliittinen ongelma näyttää olevan seuraava: kuinka "koota yhteen" moneus, kuinka järjestää heterogeenisyys heterogeenisyyden ominaisuudessa, kuinka muodostaa erilaisuudet, joiden pitää jäädä erillisiksi yhteistuotannon prosessissa? Tämä logiikka asettuu selkeästi vastaan hegeliläis-marxilaista dialektiikkaa, joka laittaa vastakohtaiset termit pelaamaan keskenään homogeenisessä elementissä ja joka lupaa niiden sovintoa ykseydeksi. Mutta se asettuu myös vastaan poliittisen filosofian logiikkaa, joka toimii juridisten subjektien oikeuksien transferenssin perustalta. Minä osaltani vetoan edelleen eron filosofiaan, koska "yhteinen" vaikuttaa minusta ilmaisevan välttämättömyyttä kulkea tiettyyn suuntaan, pikemmin kuin tuottaa käsitteitä, joita tarvitsemme. Italialaiset ystäväni pilkkaavat ystävällisesti kiinnostustani Tardeen, mutta tästä viimeisestä olemme samaa mieltä sen suhteen, että emme saa supistaa "yhteisen" konstituutiota yksilön ja kollektiivin dialektiikan muodonmuutokseen, johon multituden teoria näyttää vajoavan.

Ensimmäinen eron filosofian poliittinen affirmaatio on seuraava: yhdistetty ei voi koskaan totalisoida elementtejä, jotka sisältyvät sen konstituutioon. Siksi eron filosofia määrittyy ensinnäkin sen kautta, että se kritisoi käsitystä politiikasta totaalisuutena, kaikkena, universaalina, sovintona. Haluan ohimennen huomauttaa, että marxismin pääasiallinen raja kulkee itse asiassa siinä, että se ei ole ollut totaliteettia, universaalisuutta ja subjektia kohtaan kriittinen teoria ja käytäntö, vaan pikemmin hyvän totaalisuuden, universaaliuden ja hyvän subjektin etsintää.

Toinen seikka, jonka kohdalla eron politiikka haastaa meidät, koskee suurten yhdistelmien rakentumisen ja tuhoutumisen prosessia. Kuinka selittää suurten sosiaalisten, elimellisten, molekulaaristen ja fyysisten mekanismien muotoutuminen? Ja kuinka selittää "sisäiset kapinat, jotka päättyvät siihen, että ne murretaan"? Ainutkertaisuuden toiminnan kautta, ainutkertaisuuden, joka on palauttamattomasti erilainen kuin elementit, jotka osallistuvat "kaiken" kompositioon! Attribuutit, joista jokainen ainutkertaisuus-elementti saa kiittää yhdistymistään kokonaisuuteen, eivät muodosta sen luontoa kokonaisuudessaan. Päinvastoin, mikään ainutkertaisuus-elementti ei koskaan osallistu kokonaisuuteen tai yhdisteeseen kuin joillain tahoillaan. Toisilta tahoilta ainutkertaisuus-elementti pakenee kokonaisuutta, koska, Tarden mukaan, sillä on muita taipumuksia, toisia vaistoja, jotka tulevat erilaisista kompositiosta. Vaikka sosiaalinen (yleinen) kykenisi värväämään kaikki elementti-ainutkertaisuuksien aktuaaliset taipumukset, jotka se kaappaa ja sisällyttää omaan organisaatioonsa, se ei voisi kuluttaa loppuun niiden kaikkia virtuaalisuuksia. Käyttääkseni hyväkseni Simondonin kieltä, yksikään individuaatio ei kuluta loppuun ainutkertaisuuksien esi-individuaalista luontoa. Sitä paitsi Tarde sanoi meille, että jos kaikki ainutkertaisuuden attribuutit tulevat sosiaalisesta, sen sisältymisestä yhteiseen, silloin voimme olla varmoja siitä, että yhteiskunnat säilyvät ikuisesti muuttumattomina. "Huolimatta velkamme laajuudesta suhteessa sosiaalisen alueeseen, on selvää, ettemme ole sille velkaa kaikkea. Meillä on ei-sosiaalisia vaistoja, joihin kuuluu yhteiskunnanvastaisuus. Tietysti, jos olisimme kokonaan yhteiskunnan luomia, se olisi tehnyt meidät täysin sosiaalisiksi." Jos yhteinen (commun) olisi tehnyt meidät kokonaan, se olisi tehnyt meistä ainoastaan kommunisteja (communistes). Tarde kuvailee tässä palautumattoman barbaarista elementtiä, josta Laurent Boven puhui julkaisun (Multitudes-lehden) eräässä seminaarissa Spinozan ainutkertaisuuksien teorian vuoksi. Universaali yhteistoiminta ei pyyhkäissyt pois näitä barbaarisia aisteja, ne eivät hukkuneet yhteistämiseen (mise en commun). Nämä barbaariset erot ovat jopa jalostuneet ja voimistuneet "yhteistämisessä". Tarden mukaan identiteetti ja ero, ainutkertainen ja yleinen, tyypillinen ja yhdenmukainen, alkuperäisyys ja konformismi "ovat käytössä monta kertaa peräkkäin", mutta olennainen ja viimeinen termi koskien näitä muutoksia on ero. Yhteisellä (Tarden mukaan toistolla) on eron differentoitumisen funktio, joka ei etene kasvaen kohti yleistä (univers), vaan hioutuen, koska on eroja, jotka katoavat, kun taas toisia nousee esiin. Ottakaamme esimerkki kielestä, joka on se, joka nostaa esiin eniten ambiguiteetteja yhteisen teoriassa. "Ihmiset, jotka puhuvat kaikilla erilaisilla aksenteilla, intonaatioilla, äänen painoilla, tavoilla: tässä sosiaalinen elementti, todellinen riitasointuisten heterogeenisyyksien kaaos. Mutta pitemmän päälle tästä sekavasta Baabelista tulevat näkyviin kielen yleiset tavat, jotka voidaan muotoilla kieliopillisiksi laeiksi. Näistä jälkimmäisistä on osaltaan hyötyä – sen kautta, että saatetaan suhteisiin suurempi määrä yhdessä olevia puhujia – vain siinä, että ne korostavat heidän ajatuksiensa asiallista hahmoa: toinen riitasointuisuuden genre." Vain pinnallisesta näkökulmasta katsottuna ero on vangittu kahden toiston väliin, yhteinen on alkuperä ja välitys on yhteistoiminnan tulosta, puhuakseni kuten Toni Negri. Vieläkin perustavammin, toisto, samankaltaisuus ja yhteinen ovat tuotteita kahden eron välillä. Ei ole olemassa synteesiä, välitystä, sovintoa erossa, vaan päinvastoin itsepintaisuus differentaatiossa. Yhteistyö yhteisessä työssä on yhteistuotannon mekanismi, joka lisää niiden elementtien toimivaltaa, jotka osallistuvat siihen. Mutta yhteistuotanto ei ole yö, jossa kaikki kissat ovat harmaita. Voisimme käyttää tässä hyväksemme deleuzelaista nomadisen distribuution tai kruunatun anarkian ontologiaa selittääksemme tavan, jossa erilaiset toimivat yhdessä säilyen erilaisina, jossa tasa-arvo ja ero järjestäytyvät muutoksen (devenir) näkökulmasta: "olla tasa-arvoinen on välittömästi läsnä kaikissa asioissa, ilman välitystä tai mediaatiota, vaikka asiat tapahtuvat epätasa-arvoisesti tässä tasa-arvoisessa olemisessa." Kuinka selittää säännöllisten mekanismien muodostuminen ja hajoaminen, jos ei ole variaatiota, eroja, epätasa-arvoisuuksia haltuunottovoimassa ja potentiaalisen eroja? Kuinka selittää muutos, kun kerran Historian filosofia ei enää näytä reittiä tulevan tiellä, ilman teoriaa tapahtumasta ja virtuaalisesta ja yleisestä ulkopuolesta? Mutta sosiaalisten määrien konstituution kysymys ei ratkea vaatimuksella ainutkertaisuuksien toiminnasta ja niiden virtuaalisesta luomisvoimasta. Yhtä hyvin Tarde, kuin toisen tradition mukaan William James, työskentelivät kuvaillakseen erittäin tarkasti ja erittäin säntillisesti, kuinka kuljetaan eron, ainutkertaisuuden, tapahtuman ja keksinnön luomisesta sosiaaliseen määrään (yhteen kieleen, instituutioon, koodiin, tieteeseen jne.). Minä viittaan kirjassani tähän rekonstruktioon.

Kollektiivisen toiminnan kannattajat kieltäytyvät tästä työstä, koska he ennaltaolettavat, että vuorovaikutus yksilöiden välillä (tai ainutkertaisuuksien välillä Multituden teorian mukaan), kommunikaatio ja yhteistyö riittävät tässä urakassa. Todellisuudessa, se mitä he kuvaavat, on tautologia, koska yhteinen (kollektiivi), kommunikaatio ja yhteistyö ovat yhdellä kertaa ennakko-oletuksia ja tuloksia. "Todellisuudessa tällaiset selitykset ovat illusorisia, ja niiden kirjoittajat eivät huomaa, että postuloidessaan tämän sortin kollektiivisen voiman, miljoonien ihmisten yhtäaikaisuuden yhdellä kertaa tietyissä suhteissa, he väistävät merkittävän ongelman, kysymyksen siitä, kuinka on voinut tapahtua tämä yleinen assimilaatio." Se, mihin tämän pitäisi kiinnittää meidän huomiomme ainutkertaisuuksien ja niiden komposition suhteessa, on se tosiasia, että toistot, totunnaisuudet ja samankaltaisuudet ovat merkittävän poliittisen taistelun aluetta, koska "yhteinen" ei ole synteesi, vaan valitsemisen mekanismi.

Jos halutaan välttää banaliteetteja (tarvitsemme yhteisen kielen puhuaksemme, kommunikoidaksemme) tulisi tietää, mikä yhteistyminen (mikä toisto, ollaksemme tarkempia) on kyseessä. Bahtinin mukaan kieltä (kieliopillisia rajoituksia, ilmaisun genrejä) voidaan pohtia erilaisista näkökulmista, jotka viittaavat radikaalisti antagonistisiin "yhteisen" käsitteellistyksiin. Keskittävä kielipolitiikka valitsee kielellisestä kaaoksesta ne muuttumattomat, jotka tuottavat ilmaisun majoritaarisen muodon, joka murskaa kaiken vähemmistön, sillä aikaa kun hajottavat voimat, minoritaariset käytännöt tai vastakäytänteet valitsevat samasta kaaoksesta muuttujat, jotka ovat osa kieltäytymistä siitä, että annettaisiin keskitetyn ilmaisun säännöstöjen ohjata, ja jotka sallivat differentaation dynamiikan avautua.

Ongelmana ei ole myöntää, että yksityinen kieli ei ole mahdollinen (se on ilmiselvää) vaan tarkentaa, minkä tyyppistä "yleisöä" haluamme rakentaa, minkä tyyppistä ilmaisullista "yhteistä" me tarvitsemme. Multituden yhteisen käsitteessä tämä poliittinen kamppailu häviää joskus konsensuaalisempien yhteistämisen eduksi. Kysymys instituutioista nousee esille: minkä tyyppisiä instituutioita me haluamme? Sellaisia, jotka valitsevat enemmistön mallin? Vai sellaisia, jotka suosivat muutosta, eroa, joka on erilainen? Yhteinen, kollektiivi ja tasa-arvo eivät ole hyviä tai positiivisia asioita itsessään. Päinvastoin – kuten Nietzsche meitä valisti raivokkaassa kritiikissään, joka koskee tasa-arvoisuutta ja yhteistyötä ilman eroa – meillä voi olla yhteinen, joka ei valitse ääripäitä ja variaatioita saadakseen ne siirtymään toiston kautta sivistymättömimmistä hienostuneimpiin, vaan yhteinen, joka päinvastoin valitsee keskiarvon, keskinkertaiset mielenkiinnon kohteet, karjalaumaihmisen, keskinkertaisen ihmisen, "liberaalin" ihmisen, siis "ilmastoidun painajaisen", jossa me elämme. Enemmistön malli (ja sen toinen ei-dialektiikka, vähemmistöt) on toinen suuri poliittinen kategoria, jonka eron filosofia on jättänyt meille perinnöksi. Enemmistön malli on vallan mekanismi, jolla on pitkä historia ja joka on esimerkiksi taloustieteen perustalla. Keskivertoihminen, keskinkertaiset mielenkiinnon kohteet ja käyttäytymisten keskinkertaisuus on Adam Smithin homo oeconomicuksen konstituution kannen avain. Konstituutio, joka tapahtuu sitä paitsi passioiden hallinnan kautta, yleisön (osallistumattoman katselijan) välityksellä, "kansalaisyhteiskunnan" kehikossa. Löydämme kaikkialta tämän talouden konstituution ei-ekonomistisen dynamiikan, jossa enemmistön mallin mukaiset käyttäytymiset muotoutuvat taloudellisen, sosiaalisen, tunteellisten ja "julkisten" käyttäytymisten hallinnan mekanismien kautta.

Multitudes: Miten "politiikka kokeiluna" tulisi ymmärtää?

Maurizio Lazzarato: Hyvin nopeasti. Logiikka, joka hallitsi modernia, oli työn logiikka. Aktiviteetti ymmärrettiin työksi, siis ihmisen, materian ja maailman muuttamiseksi (transformation). Aktiviteetti on tekemistä. Kuva ihmisestä, jonka eri teoreettiset traditiot ovat rakentaneet tämän aktiviteetin käsitteen mukaisesti, on homo faberin malli. Sitä vastoin, kun olemme saaneet vaikutteita toiminnan käsitteellistämisestä tapahtumana, emme voi enää ajatella ihmistä "itsensä ja maailman tuottajana" vaan, Nietzschen sanojen mukaan, maailman ja "oman itsensä suurena kokeilijana". Me emme ole "tuottajia" vaan "ongelmien asettajia ja ongelmia itsekin – niinpä meidän on välttämättä aina itse muututtava enemmän ongelmiksi samaan aikaan kun muutumme kelvollisemmiksi asettamaan niitä ja kenties ehkä myös kelvollisemmiksi elämään." Se, että muuttuu itse ongelmaksi, on tilan avaamista toiminnalle, joka on kokeilua, mikä tarkoittaa siten valtaa uudelleen ryhmittää kaksi suurta modernin toimintatraditiota – taide ja tiede – jotta voimme laatia uuden tavan toimia sosiaalisesti ja poliittisesti. Ei enää ajaa takaa representaatiota, vaan harjoittaa kokeilua. Ei enää kuvitella utopioita, tulevaisuuden suunnitelmia, vaan rakentaa nykyistä keksien ja harjoittaen radikaalia konstruktivismia. On selvää, että jos tiede ja taide avautuvat tälle uudelle tilanteelle, niillä tulee olemaan paljon asioita tuotavaksi uuteen poliittisen ja sosiaalisen toiminnan käsitteeseen.

Julkaistu alun perin Multitudes-verkkolehdessä keskiviikkona 12. tammikuuta 2005.

Keskustelun muokannut tekstiksi Yves Citton (http://multitudes.samizdat.net/article.php3?id_article=1859&var_recherche=lazzarato).

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.