2005-09-12

Identiteeteistä sommitelmiin

Jukka Peltokoski

Substantiaalisuus ja singulaarisuus

Deleuzen filosofia voi kuulostaa yksilökeskeisyyden ja itsekkyyden teoreettiselta oikeutukselta. Jossain mielessä tämä pitääkin paikkansa. Deleuze on nietzscheläinen, joka tutkii kaikkea voimasuhteiden näkökulmasta, ruumiillisina "oireina". Voimista aktiiviset menevät niin pitkälle kuin kykenevät.

Olisi kuitenkin harhaanjohtavaa määritellä Deleuzen (tai Nietzschen) näkökulma yksilökeskeisyydeksi tai itsekkyydeksi sanojen halventavassa merkityksessä. Deleuzen tavoitteena on käsitteellistää olion substantiaalisuus ja sen "määrittyminen" suoraan ja itsessään, ilman toiseuden kategoriaa. Määrittymisen sijasta kyse on loppujen lopuksi singulaarisuuden näkökulmasta (Hardt 1993, 68). Haasteena on tavoittaa olion singulaarisuus, sen erityisyys, sen kyky kantaa eroa itsessään. Singulaarisuus on substantiaalista eroa, joka ei tyhjene olion aktuaaliseen ilmaukseen. Sillä on myös epäajankohtainen ja paikaton ulottuvuutensa. Tätä on olion välttämättömyys. Sen singulaarisuus ei ole vain historiallisten sattumien tulosta. Se myös ylittää historiansa ja paikkansa. Jo tämä tuo esiin, ettei käsillämme ole yksilö- tai itsekeskeinen ajattelija sanojen tavanomaisessa merkityksessä.

Deleuze käsittelee substantiaalisuutta spinozalaisittain. Deleuzen Spinoza-tulkinnan mukaan substantiaalisuus sekä ilmenee että on tyhjentävästi esillä olion attribuuttien eli ominaisuuksien välityksellä. Deleuzen substantiaalisuus on siis täysin immanenttia. Ei ole mitään transsendentin tason olemusta, joka olisi enemmän kuin sen lukuisat variaatiot. Substantiaalisuus on kokonaisuudessaan esillä substantiaalisuuden moninaisissa ilmauksissa. Yhteistä näille on muoto; substantiaalisuus ilmenee lukuisina ominaisuuksina, jotka ovat muodollisesti yhteneväisiä. Olion substantiaalisuus ilmenee absoluuttisesti; se on tyhjentävästi esillä sitä ilmentävissä ominaisuuksissa. (Hardt 1993, 63-65.)

Tämä on toinen seikka, joka kieltää Deleuzen yksilökeskeisyyden. Toisaalta Deleuze ei ole sen enempää kollektiivisuudenkaan ajattelija. Olion substanssi ilmenee moneutena, ei yksilöinä. Moneudella on kuitenkin yhteinen muoto. Deleuzen filosofointi ei taivu alkuunkaan yksilö-kollektiivi-dualismille.

Kolmas seikka on käsitys affekteista. Koska voimat määrittyvät suhteessa toisiinsa, ovat niiden väliset suhteet vaikutussuhteita. Voimat eivät vain ilmaise itseään spontaanisti, vaan ovat myös toistensa affektoimia; ruumiit ovat affektiivisia sommitelmia. Niinpä vallantahtokaan ei ole vain jotain, mikä määrittää, vaan myös kykyä affektoitua. Vallantahto on sekä voimien laatua määrittävä genealoginen periaate että voimasuhteissa affektioiden välityksellä määrittyvä "kohde". (Deleuze 1983, 61-63.) Kysymystä affekteista on syytä tarkastella yksityiskohtaisesti, sillä se valaisee lopulta, kuinka ruumiilliset sommitelmat syntyvät.

Ensinnäkin, kuten jo yltä kävi selväksi, Deleuzen käsitys voimasta kytkeytyy olion spontaaniin olemassaoloon ja toimintaan. Voima - sikäli kuin se on aktiivista - on avaavaa ja tuottavaa. Voima on kuitenkin myös kykyä olla vaikutettavana. Tällaisena se viittaa "herkkätuntoisuuteen" tai "aistimellisuuteen" (sensibility)(Hardt 1993, 71-73). Kumpikaan ei tule ennen toista. Olemassaoloon ja tuottavuuteen liittyvät voimat implikoivat yhtä suuren määrän affektiivisia suhteita. Ajatus on yksinkertaisesti se, että voimat ovat aina kaksisuuntaisia suhteita. Niinpä erilaiset voimasuhteet vaikuttavat olion laadulliseen määrittymiseen. Ei siis ole yllättävää, että voimien tavoin myös affektiiviset suhteet jakautuvat Deleuzen käsitteistössä kahteen tyyppiin, aktiivisiin ja passiivisiin (Deleuze 1983, 71-72). Näistä aktiiviset affektit ovat toiminnallisia. Niiden syy on oliolle sisäinen. Ne ovat sisäsyntyisiä; ne ovat elimellinen osa olion olemassaolon muotoa. Passiivisten affektien syyt ovat puolestaan olion ulkopuolella, sattumanvaraisissa suhteissa toisten kanssa.

"Aktiivinen" on deleuzelaisessa käsitteistössä positiivisesti arvottuva määre. Siten jako aktiivisiin ja passiivisiin voimiin ja affekteihin viittaa suoraan eettis-poliittiseen projektiin, jonka tavoitteena on kasvattaa aktiivisten affektien määrää passiivisten kustannuksella. Kuinka tulla aktiiviseksi affekteja myöten? Toisaalta passiiviset affektit eivät saa Deleuzelta yksiviivaista tuomiota. Aktiivisen ja passiivisen suhde on monisyisempi.

Deleuzen ruumis ei ole muuttumaton tai homogeeninen yksikkö. Se on voimasuhteiden sommitelma. Aktiiviset affektit viittaavat tällöin suhteisiin, jotka ovat ruumiin toiminnallisten kykyjen ulottuvilla. Aktiiviset affektit ovat siis affirmatiivisia. Ne "myöntävät" toiminnan mahdollisuudet. Aktiivisten affektien myötä todellisuus koetaan ruumiin aktiivisuuden näyttämönä. Siltä osin kuin ruumis kykenee itsenäiseen olemassaoloon ja toimintaan, se on aktiivisten affektien vaikuttama. Aktiiviset affektit kertovat Deleuzen sanoin siitä, mihin ruumis on kykenevä, mitä ruumis voi tehdä. (Hardt 1993, 91-93.)

Siinä missä aktiiviset affektit avaavat maailman toimintamahdollisuuksien horisonttina, omana toimintaympäristönä, värittävät passiiviset affektit eli "passiot" sen vain tuntemisen tai jopa kärsimyksen näyttämönä. Koska passiivisten affektien syy on ruumiille ulkopuolinen, eivät ne avaa ja myönnä maailmaa ruumiille, vaan ilmoittavat ruumiin toimintakyvyn rajoista tai suorastaan tukahduttavat niitä. Passiivisten affektien välityksellä ympäristö aistitaan vieraana tai rajoittavana. (Hardt 1993, 91-93.)

On kuitenkin olemassa kahdenlaisia passioita. Passiiviset affektit voidaan jakaa iloa ja surua tuottaviin. Näiden kummankin syyt ovat ruumiille ulkoisia, mutta ne viittaavat erilaisiin kohtaamisiin ruumiille ulkoisten voimien kanssa. Iloa tuottavia passioita syntyy kohtaamisista, joissa toisen ruumis vaikuttaa myöntävästi tai vahvistavasti omiin toimintakykyihin. Kahden tällä tavoin "yhteensopivan" ruumiin kohtaaminen on sinänsä sattumanvaraista, mutta se synnyttää yhtä kaikki iloa, joka on myönteistä ruumiin toimintakyvyille. Surua tuottavat passiot viittaavat puolestaan ruumiillisiin kohtaamisiin, jotka rajoittavat ruumiin toimintakykyjä. Vaikka siis passiiviset affektit ilmoittavat ylipäätään suhteista, joissa ruumis kohtaa jotain sille ulkoista, sattumanvaraista ja sen toimintakyvyn ylittävää, ovat jotkin näistä kohtaamisista ruumiin toimintakykyjä edistäviä passivoimisen sijasta. (Hardt 1993, 95-96.)

Deleuze toteaa, että nykyisessä historiallisessa todellisuudessa suurin osa suhteistamme toisiin ruumiisiin synnyttää passiivisia ja vieläpä surullisia affekteja. Eettis-poliittisesti luettuna teoria aktiivisista ja passiivisista affekteista onkin teoria aktiiviseksi tulemisesta.

Aktiiviseksi tuleminen on mahdollista solmimalla iloa tuottavia suhteita tavalla tai toisella yhteensopivien ruumiiden välillä. Tässä myös ajattelu nousee tärkeälle sijalle. Ajattelukyvyn voimin on mahdollista tarkastella ruumiillisia suhteita ja muodostaa käsityksiä siitä, millaiset ruumiilliset sommitelmat tuottavat iloa, millaiset surua. Tunnistamalla yhteisiä suhteita on mahdollista muodostaa yhteisiä käsitteitä (common notions). Tämä muodostaa eettis-poliittisen projektin ensimmäisen askeleen. Yhteisten käsitteiden luominen ohjaa ruumiita yhteisiin aktiiviseksi tulemisen projekteihin. Yhteisten käsitteiden myötä sinänsä passiivisista, ruumiille ulkopuolisista ja sattumanvaraisista, mutta yhtä kaikki iloa tuottavista affekteista voi tulla aktiivisen toiminnan aluetta, jota ruumis tuottaa omana välttämättömyytenään. Yhteisten käsitteiden myötä sattumanvaraiset ja ulkokohtaiset, mutta iloa tuottavat syyt voidaan kääntää aktiivisen toiminnan sisäisiksi syiksi. (Hardt 1993, 96-97.)

Näkulma affekteihin paljastaa, että oliot ovat yhtä aikaa sekä tuottavia että tuotettuja. Olioilla ei ole vain voimaa olla olemassa ja toimia, ne myös rakentuvat osana materiaalisia vaikutussuhteita. Iloa tuottavat passiiviset affektit ovat olennaisia seikkoja uusien ruumiillisten sommitelmien muodostamisessa. Ne kertovat tuntemusten ja aistimusten tasolla mahdollisuudesta muodostaa yhteisiä käsitteitä ja sattumanvaraisia kohtaamisia pysyvämpiä sommitelmia. Ne kertovat muotojen yhtenevyydestä substantiaalisella tasolla. Deleuzen filosofia vallantahtoisista olioista ei siten mitenkään esitä, että oliot olisivat jotain jo valmista tai että niiden olemassaolo olisi vain jo valmiin projektin voimaistamista. Kaikki on sommitelmaa ja tulemista, kaikella on ulottuvuutensa myös historiallisesti sattumanvaraisissa tilanteissa. Olioiden rakentuminen (aktiiviseksi tulevina olioina) ei kuitenkaan määräydy niiden ympäristöstä käsin. Yhteisten käsitteiden myötä oliot kykenevät tekemään iloa tuottavista ulkoisista syistä olemassaolonsa ja toimintansa sisäisiä syitä. Tämä on samalla myöntävää vallantahtoa, ikuista paluuta ja substantiaalista eroa.

Yhteiset käsitteet eivät ole loogisia kategorioita, eikä niitä tuottava ajattelu ole toiminnalle ulkopuolista analyyttista spekulaatiota. Kyse ei ole kartesiolaisen idealismin kuljettamisesta materialistiseen teoriaan takakautta. Yhteiset käsitteet ovat latentilla eli piilevällä tasolla jo olemassa iloa tuottavissa, toimintakykyjä vahvistavissa kohtaamisissa. Iloa tuottavat kohtaamisethan ovat kohtaamisia yhteistä muotoa omaavien ruumiiden välillä. Tämä yhteinen on toiminnassa vaikuttava tekijä jo ennen yhteisen käsitteen muodostumista.

Yhteisten käsitteiden avulla sattumanvarainen voidaan kääntää yhteiseksi välttämättömyydeksi, joksikin, mikä palaa ikuisesti, joksikin, mikä kääntyy näin syntyvän uuden ruumiin sisäiseksi välttämättömyydeksi. Yhteiset käsitteet ovat siten käytännöllisiä työkaluja osana ruumiillisten sommitelmien syntyä. Ne ovat työkaluja ruumiillisten sommitelmien konstituutiossa, jossa kaksi tai useampi ruumis muodostaa voimia kasvattavan yhteenliittymän. Suppeimmillaan yhteiset käsitteet ohjastavat vain kahden ruumiin välitöntä ja paikallista yhteenliittymistä ja aktiiviseksi tulemista. Tällaisista suhteista yhteisiä käsitteitä voidaan työstää kohti kaikkien ruumiiden yhteisiä muotoja tavoittelevia "absolutismeja". (Hardt 1993, 98.)

Kun siis katsomme deleuzelaista ruumista ja ruumiiden sommitelmia, emme katso vain identifioitavissa olevaa oliota, joka on liikkeessä tai levossa. Katsomme haluavaa ruumista, intohimoista ruumista, joka on jo itsessään moninaisuus, mutta joka myös solmii yhä uusia ruumiillisia liittoja toisten ruumiiden kanssa, yhteisten ilonaiheiden ja niiden puitteissa syntyvien yhteisten käytännöllisten käsitteiden pohjalta. Ruumiiden liike ei ole vain liikettä ajassa ja tilassa. Se on liikettä surun ja ilon maisemissa, pyrkimystä aktiivisten voimien ja ilon kasvattamiseen surun ja passiivisuuden voittamiseksi. Tätä on affirmaatio: iloiseksi tulemista, voimien kasvattamista. Jokainen ruumis pyrkii sekä toteuttamaan voimiaan että kasvattamaan niitä. Samalla se kutoo itseään yhä laajeneviin affektiivisiin verkostoihin. Yhteiset käsitykset ja niiden tiimoilta muodostuvat ruumiilliset sommitelmat, organisaatiot, ovat mekanismeja, joiden avulla haluava olio kääntää passioita aktioiksi. Aktioina iloa tuottavat suhteet ovat oman itsensä syitä; aktioissa syntyvä ilo on sisäsyntyistä. Niiden synnyttämä liike on ikuista paluuta.

Tässä kuviossa politiikka on toisiaan affirmoivien ruumiiden organisoitumista yhteisen halutuotannon pohjalta. Politiikka ei ole moraalista. Se on yksinkertaisesti voimien ilmaisemista ja rajojen ylittämistä. Se on vapautumista järjestyksestä sikäli kuin järjestys on jotain ennalta annettua ja rajoittavaa. Samalla se on kuitenkin myös vapautumista omaehtoiseen organisoitumiseen: järjestyksestä organisaatioon. Hardtin (Hardt 1993, 110) mukaan tämä on liikettä negaatioista eroihin, ja mikä tärkeämpää, massatason moneudesta (multiplicity) organisoituun moneuteen, väkeen (multitude). Massatasolla sosiaaliset suhteet ovat sattumanvaraisia ja - annetuissa yhteiskunnallisissa puitteissa - enimmäkseen surullisia ja passivoivia. Ilon politiikka on organisoitumisen taidetta, kykyä aistia yhteisiä muotoja, yhteistä substantiaalista muotoa, kykyä tuottaa yhteisiä käsitteitä ja voimaistavia organisaatioita, kykyä itseään affirmoivien poliittisten ruumiiden muodostamiseen.

Kirjallisuus:

Deleuze, Gilles (1983): Nietzsche and Philosophy. London: The Athlone Press.

Hardt, Michael (1993): Gillez Deleuze. An Apprenticeship to Philosophy. London: UCL Press.

Deleuzen tuotanto:

Empirisme et subjectivité (Empirismi ja subjektiivisuus). P.U.F., 1953.

Nietzsche et la philosophie (Nietzsche ja filosofia). P.U.F., 1962.

La Philosophie de Kant (Kantin filosofia). P.U.F., 1963.

Proust et les signes (Proust ja merkit). P.U.F., 1964.

Nietzsche. P.U.F., 1965.

La Bergsonism (Bergsonismi).P.U.F., 1966.

Présentation de Sacher-Masoch (Sacher-Masochin esittely). Éditions de Minuit, 1967.

Spinoza et le probléme de l'expression (Spinoza ja ilmaisun ongelma, ensimmäinen väitöskirja). Èditions de Minuit, 1968.

Logique du sens (Merkityksen logiikka). Éditions de Minuit, 1969.

Différence et répétition (Ero ja toisto, toinen väitöskirja) P.U.F., 1969.

Dioloques (Dialogeja - yhteistyö Claire Parnetin kanssa). Éditions Flammarion, 1977.

Superpositions (Yhdessä Carmelo Benen kanssa). Éditions de Minuit, 1979.

Spinoza - philophien pratique (Spinoza - käytännöllinen filosofia). Éditions de Minuit, 1981.

Francis Bacon: Logique de la sensation. (Francis Bacon: Aistimuksen logiikka - kaksi osaa). Éditions de la Différence, 1981.

Cinéma 1 - L'Image-mouvement (Elokuva 1 - Kuva-liike). Éditions de Minuit, 1983.

Cinéma 2 - L'Image-temps (Elokuva 2 - Kuva-aika). Éditions de Minuit, 1985.

Foucault. Éditions de Minuit, 1986.

Périclés et Verdi. La philosophie de Francois Châtelet (Perikles ja Verdi. Francois Châtelet'n filosofia). Éditions de Minuit, 1988.

Le Pli. Leibniz et baroque (Taite [tai Poimu]. Leibniz ja barokki). Éditions de Minuit, 1988.

Pourparlers (Keskusteluja). Éditions de Minuit, 1990.

L'Epuisé (Loppuunmyyty, teoksessa Samuel Beckett). Èditions de Minuit, 1992.

Critique et Clinique (Kriittiset ja kliiniset esseet). Éditions de Minuit, 1993.

Teoksia yhdessä Felix Guattarin kanssa:

L'Anti-Oedipe (Anti-Oidipus). Éditions de Minuit, 1972.

Kafka - Pour une littérature mineure (Kafka - minoritaarisen kirjallisuuden puolesta). Éditions de Minuit, 1975.

Rhizome. (Rihmasto). Éditions de Minuit, 1976.

Mille Plateaux. (Tuhat tasoa). Éditions de Minuit, 1980.

Qu'est-ce que la philosophie? (Mitä filosofia on?). Editions de Minuit, 1991.

Deleuzea suomeksi

Autiomaa. Kirjoituksia vuosilta 1967-1986. Toimittaneet Keijo Rahkonen, Jussi Kotkavirta ja Jussi Vähämäki. Gaudeamus, 1992.

Mitä filosofia on? Suomentanut Leevi Lehto. Gaudeamus, 1993

Tapahtuman filosofia. Toimittanut Jussi Vähämäki. Suomentaneet Anna Helle, Jussi Vähämäki, Vappu Helmisaari ja Janne Porttikivi. Tutkijaliitto, 2005.(tulossa).

Nietzsche ja filosofia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Summa, 2005.(tulossa).

Kriittisiä ja kliinisiä esseitä. Suomentanut Anna Helle, Merja Hintsa ja Pia Sivenius. Tutkijaliitto, 2006.(tulossa).

Vastarintaa nykyisyydelle. Näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun. Toimittaneet Teemu Taira & Pasi Väliaho. Turku: Eetos.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.