2005-09-12

Identiteeteistä sommitelmiin

Jukka Peltokoski

Ikuisen paluun etiikka

Deleuze tarkentaa ja kokoaa voimien määrällistä ja laadullista ulottuvuutta Nietzschen vallantahdon käsitteellä. Edellä mainitut voimien laadulliset ulottuvuudet kehkeytyvät vallantahdosta käsin. Voimasuhteiden ruumiilliset sommitelmat on nähtävä perimmiltään vallantahdon näkökulmasta. Vallantahto on ikuisessa paluussa esiintuleva periaate, joka syntetisoi voimat määrittämällä niiden väliset suhteet. Ikuinen paluu on siis synteesi tai synteettinen hetki, joka ilmentää vallantahdon luonnetta.

Vallantahto ei ole mitään voimille ulkopuolista, niiden päälle transsendenssista määräytyvä kategoria tai abstrakti muoto. Vallantahto on olemassa vain konkreettisten voimien välityksellä, konkreettisissa voimien sommitelmissa. Niin ikään ei ole järkevää kysyä, kuka tai mikä tahtoo. Vallantahto yksin tahtoo; sitä ei voida liittää teon sanana mihinkään subjektiin. Vallantahto on voimasuhteissa operoiva sisäinen periaate, joka on olemassa vain erityisissä voimasuhteissa. Ilman sitä voimasuhteet jäisivät määrittymättömiksi; voimien välille ei määrittyisi määrällisiä ja laadullisia eroja. Vallantahto toimii siis voimasuhteiden määrätyt sommitelmat selittävänä periaatteena. Vallantahto on toisiaan vasten käyviä voimia eriyttävä ja synnyttävä (geneerinen) periaate. (Deleuze 1983, 49-51.)

Ikuinen paluu on siis voimasuhteiden synteesi, jossa voimat määrittyvät suhteessa toisiinsa vallantahdon viitekehyksessä. Voimien laadulliset ulottuvuudet kasvavat tällöin vallantahdon laadullisista ulottuvuuksista. Nietzscheläisittäin vallantahdon laatu voidaan nimetä joko myöntäväksi (affirmative) tai kieltäväksi (denying). Sanomattakin lienee selvää, että myöntävä vallantahto on läheisessä suhteessa aktiivisiin voimiin kun taas kieltävä vallantahto liittyy reaktiivisiin voimiin. Voimien ja vallantahdon laadulliset ulottuvuudet eivät ole kuitenkaan sama asia. Aktiiviset voimat, siis aktiot, teot, ovat myöntävälle vallantahdolle vain keinoja päämäärien saavuttamiseksi samoin kuin reaktiiviset voimat ovat elämänkielteisen nihilismin välineitä. Vastaavasti teot ja reaktiot nojaavat vallantahdon myöntämisen ja kieltämisen ulottuvuuksiin, mutta ovat vallantahtoa suppeampia asioita. Mikä tärkeintä, myöntäminen ja kieltäminen ovat tulemisen laadullisia ulottuvuuksia. Myöntäminen ei ole teko, vaan aktiiviseksi tulemista samoin kuin kieltäminen tarkoittaa reaktiiviseksi tulemista.

Aktiivisen ja reaktiivisen ero ei Deleuzella viittaa voimien voittoisuuteen tai "tuloksellisuuteen", vaan niiden keskinäiseen suhteeseen. Perimmiltään vain elämänmyönteiset aktiiviset voimat ovat kykeneviä luomaan, avaamaan jotain uutta. Vain ne ovat kykeneviä substantiaaliseen erontekoon, tulemiseen, ikuiseen paluuseen. Vain aktiiviset voimat kykenevät asettamaan itse itsensä myöntämällä erityisyytensä, tekemällä erityisyydestään nautinnon ja vahvistamisen kohteen. Eronteko ei ole tällöin mitään lähtökohtaisesti tai välttämättömästi toisia kieltävää. Sen sijaan reaktiiviset voimat ovat jo lähtökohdissaan reaktiivisuuden puolella. Ne eivät kykene seisomaan omillaan, riippumattomina ja itsenäisinä. Niiltä puuttuu omaa substantiaalista eroa, omaa erityistä myönnettävää. Reaktiivisten voimien olemassaolo perustuu aktiivisten voimien rajoittamiselle, aktiivisista voimista elämiselle.

Reaktiiviset voimat erottavat aktiivisen voiman siitä, mihin se olisi kykenevä, mitä se voisi tehdä. Aktiivisesta voimasta jää jäljelle vain disintegraatio, nurinkääntynyt kuva ja potentiaalisuus. Niinpä deleuzelaisittain kaikki, mikä erottaa voiman siitä, mihin se kykenee, on reaktiivista, kuten myös kyvyistään erotetut voimat. Äärirajoilleen menevät voimat ovat sen sijaan aktiivisia. Ne menevät äärimmäisyyksiin, koska niitä ei estetä tai kyetä estämään, eivätkä ne estä itse itseään. Aktiivisuus on siten voiman spontaania itseaktualisaatiota. Reaktiivisuus on itsestään erotettua voimaa, joka kykenee vain sopeutumaan ympäristön antamiin ehtoihin - kykenemättä luomaan omaa ympäristöään. (Deleuze 1983, 55-59.)

Itsensä affirmoiminen on sisäisestä erosta nauttimista ja sisäisen eron tuottamista. Itsensä tai toisen rajoittaminen rakentaa puolestaan eroa olion ulkopuolelle, yhden ja toisen välille, tai sen välille, mihin olio kykenisi ja mitä se tekee. Toisin sanoen, kun reaktiivinen voima menee äärimmäisyyksiin, se tekee sen suhteessa kieltämiseen, suhteessa nihilistiseen tahtoon, suhteessa toiseen. Jos reaktiivisen voiman äärimmilleen meneminen tarkoittaisi siis toisten äärimmäistä kieltämistä, ei aktiiviselle voimalle riitä äärirajoilleen meneminen sinänsä. Se voi mennä äärimmäisyyksiin vain myöntämällä ja voimaistamalla omaa substantiaalista eroaan. Siksi aktiivinen voima on luomista, jonkin erityislaatuisen tuottamista, jonkin itsessään eroavan tuottamista. Luominen ja tahto käyvät näin yksiin teossa. Aktiiviseksi tuleminen on luovaksi tulemista. Käytännöllis-eettisenä ohjenuorana tämä tarkoittaa: Mitä tahansa tahdot, tahdo sitä siten, että tahdot myös sen ikuista paluuta. (Deleuze 1983, 68-69.)

Katsottaessa todellisuutta katsotaan siis voimasuhteina rakentuvia ruumiita. Ruumiiden selittämiseksi on sekä tulkittava, mitkä voimat selittävät ruumiiden konkreettiset sommitelmat, että arvioitava, millainen vallantahto antaa ruumiille arvon. Ruumis on komentavien ja tottelevien voimien synteesi. On kuvattava tämä kokonaisuus nyansseineen ja arvioitava, millainen vallantahto ruumista liikuttaa. Miten ruumis on? Mitä se tahtoo? Ovatko valloilla aktiiviset vai reaktiiviset voimat, millaiset sekoitukset ja millaiset nyanssit? Ilmentääkö ruumis myöntävää vai kieltävää vallantahtoa, millaista sekoitusta ja millaisia nyansseja? Tällaisten kysymysten esittäminen on Deleuzen mukaan genealogin tehtävä; genealogi on perimmiltään arvojen kritiikin mestari (Deleuze 1983, 55).

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.