2005-09-12

Identiteeteistä sommitelmiin

Jukka Peltokoski

Aktiiviset ja reaktiiviset ruumiit

Deleuzen oliot ovat olennaisesti ruumiillisia. Ruumiillisuus tarkoittaa Deleuzelle puolestaan voimia; jokainen voimasuhde muodostaa ruumiin oli tämä sitten kemiallinen, biologinen, sosiaalinen tai poliittinen ruumis (Deleuze 1983, 40). Voimien jännitteisenä kenttänä ruumis on muutosten taso, johon tietoisuus on vain reaktiivisessa tai reflektiivisessä suhteessa. Koska ruumis on monien toisiinsa palautumattomien voimien suhde, on ruumis itsessään moninainen ilmiö. Mistään olemuksesta ruumiissa ei ole kyse. Ruumis on sommitelma tai konstruktio, kuten nykysosiologia sanoisi, mutta ruumis ei ole vain tekstiä. Ruumis haastaa humanistisen minän imperiumin, asettamatta sen tilalle kuitenkaan annettujen olemusten imperiumia.

Deleuzen ruumiillisuuden käsitys seuraa nietzscheläistä jakoa aktiivisiin ja reaktiivisiin voimiin. Reaktiiviset voimat sopeuttavat ja mukauttavat ruumista ympäristöön. Ne sovittelevat keinoja annettuihin päämääriin hyötyperiaatteen mukaisesti, voimien tuhlausta minimoiden. Ne säätelevät voimia. Aktiiviset voimat ovat sen sijaan ennemminkin tuhlailevia. Ne pyrkivät laajentumaan, kukistamaan vastarinnan ja vyörymään eteenpäin. Ne ottavat haltuun annettuja välineitä rikkoakseen annettuja ehtoja ja avatakseen uusia ympäristöjä. Muodollisuuksiin mukautumisen sijasta ne pyrkivät tuottamaan uusia muotoja. Perimmiltään aktiiviset voimat pyrkivät ylittämään jopa itsensä. (Deleuze 1983, 41-42.)

Reaktiiviset voimat ovat voimia siinä missä aktiivisetkin, mutta vain aktiiviset voimat kykenevät tuottamaan muodonmuutoksia ja avaamaan uutta. Aktiivisuus on siis edellä kuvailtua substantiaalista eron itsetuotantoa. Reaktiivisuus on sen sijaan aina suhteessa toiseen. Siten siltä puuttuu omaehtoinen erotuotanto.

Deleuzen mukaan aktiivisuus ja reaktiivisuus ovat voimien perustavat laadulliset ulottuvuudet. Voimat ovat mitattavissa ja kuvattavissa määrällisesti, mutta niitä ei voida arvioida ja tulkita vain määrällisesti. Jos voimat olisivat vain määrällisiä, olisi mahdollista määritellä tilanne, jossa voimien välillä vallitsisi tasa-arvo. Tällaisen tasa-arvon kohdassa voimat eivät olisi erotettavissa toisistaan. Vain määrällisinä voimat voisivat ainoastaan kumota toisensa ja sulautua yhdeksi tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Deleuzelaisittain laadullinen ero tekee eron voimien välillä; laatu on voiman osa, joka ei ole tasattavissa. Laatua ei voida kuitenkaan erottaa määrästä. Ei ole erikseen laatua ja määrää. Laatu on määrän redusoitumaton osa. Laatu on sisäistä eroa määrässä. Tämä ero ilmenee voiman laatuna, sen aktiivisuutena tai reaktiivisuutena. (Deleuze 1983, 43-44.)

Deleuzen mukaan on siis olemassa erilaisia voimia, ei vain yhtä voimaa. Deleuze ei kysy, kuka haluaa voimaa tai valtaa, vaan millaista voimaa kukin tahtoo. Tai pikemminkin, millainen voima itse kussakin tahtoo. Ketään ei voida tuomita tai ylistää yksinkertaisesti vain siksi, että hän haalii käsiinsä voimaa tai valtaan. On voimaa ja voimaa, ja näin vasaran alle joutuvat käsitykset identiteeteistä, tasa-arvosta ja tasapainosta. Näiden tilalle astuu tuleminen, joka ilmenee ikuisena paluuna.

Yksinkertaisimmillaan tuleminen viittaa nykyisyyden ikuiseen levottomuuteen, siis siihen, että elämä nyt-hetkessä ei ole elämää samassa ajassa tai elämää paikallaan. Elämä on elämää tulevan ja menevän jatkuvassa virtauksessa. Nykyisyys ei vain ole. Se on läsnä, mutta se on myös jotain jo ollutta ja jotain jo tulevaa. Nykyhetken ohimenevyys pakottaa meidät ajattelemaan tulemista. Deleuzen mukaan paluu on tulevan olion olomuoto, tulevan olemista. Ajatus konkretisoituu nopeasti, kun mietimme paluun merkitysulottuvuuksia. Paluu on suhteessa menneeseen, sillä se on jotain, joka on jo mennyt. Mikään ei voi palata, ellei sillä ole takanaan lähtöä. Paluu on kuitenkin myös suhteessa tulevaisuuteen, sillä paluu kertoo jonkin tulemisesta takaisin. Lisäksi paluu on suhteessa nykyhetkeen, sillä nykyisyys on lähdön ja paluun ankkuri, "se, mistä" ja "se, mihin". Ikuinen paluu on tulevaisuuden, nykyisyyden ja menneen suhde.

Deleuze korostaa, että nietzscheläinen ikuisen paluun teema ymmärretään kuitenkin väärin, mikäli sen ajatellaan viittaavan saman jatkuvaan paluuseen. Ikuisessa paluussa ei ole yhtä asiaa, joka palaa aina uudestaan. Kysymys on ennemminkin siitä, että paluu itsessään konstituoi olion suhteessa menneeseen, tulevaan ja nykyhetkeen. Ikuinen paluu ei viittaa palaavan olemukseen, vaan itsessään eroavaan olioon. Olemme siis jälleen sisäisen eron äärellä. Deleuzen mukaan olemme tällöin välittömästi myös synteettisen hetken äärellä. Ikuinen paluu on synteesi moneuden ja sen uusintamisen välillä. Olio on jo monta, se eroaa itsessään, mutta se myös uusiutuu. Paluu on puhdasta eroa identiteettiin, mutta se on myös viittaus olioon, jota tuleminen tuottaa. (Deleuze 1983, 47-49.)

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.