2005-09-12

Identiteeteistä sommitelmiin

Jukka Peltokoski

Sisäisen eron ontologia

Deleuzen mukaan eron tuotannon ei tarvitse perustua negatiiviselle liikkeelle. Negaatio toki tuottaa eron, mutta Deleuze näkee myös eroja, jotka eivät perustu negaatiolle. Deleuzelle negaatio on ongelmallinen siksi, että se on aina suhteessa toiseen, olion ulkopuoleen. Negaation kautta määrittyvä ero jää siten ulkoiseksi ja ulkokohtaiseksi suhteessa olioon. Tällainen ero voi Deleuzen mukaan rakentaa oliota vain sattumanvaraisena. Olion substantiaalisuuden ymmärtämiseksi olio pitäisi kuitenkin tavoittaa välttämättömänä.

Hardt (Hardt 1993, 4-5) on tulkinnut Deleuzen kantaa syy-seuraussuhteen näkökulmasta. Tulkittuna olion määrittyneen olemassaolon syyksi eron tuotanto suhteessa ulkopuoleen (ulkoinen ero), tuottaa syyn ja seurauksen ketjun, jossa syy ja seuraus kytkeytyvät toisiinsa vailla sisäistä välttämättömyyttä. Yhden ja toisen suhde jää sattumanvaraiseksi. Olio määrittyy siksi, mitä se on, riippuen siitä, millainen sen ympäristö sattuu olemaan. Olio määrittyy ympäristönsä armoilla.

Konkreettisesti ajateltuna ulkoinen ero tuottaa oliosta sitä taikka tätä riippuen siitä, millaiseen historialliseen tilanteeseen se sattuu sijoittumaan. Tämä on yleinen sosiologinen ja kulttuurintutkimuksellinen kanta. Ihminen on sitä, mitä hänelle syötetään. Näkökulma tavoittaa ihmisen kuitenkin vain sattumanvaraisena oliona, jonka elämänmuodossa ei ole mitään sisäistä välttämättömyyttä. Sattumanvaraisena ihminen on olemassa vain mahdollisena. Hänen identiteettinsä rakentuu ympäristön antamien mahdollisuuksien varassa ilman kykyjä ylittää ympäristö, ilman kykyjä luoda itse itseään ja omaa ympäristöään. Asian kannalta ei ole merkitystä, ovatko pelissä kausaaliset, teleologiset vai jotkin muut syyt. Ei siis ole väliä ymmärretäänkö ihminen hänen päämääriensä ja tavoitteidensa vai elämänhistoriallisten tilanteidensa kautta. Syyn ollessa ulkopuolinen seuraukselle on kyse sattumanvaraisuutta rakentavasta olemisesta.

Negaatioiden kautta määrittyvällä oliolla ei ole itsenäisyyttä; se on toisten armoilla. Jos ajattelemme olioita ylipäätään ja jos ajattelemme erityisesti sosiaalisia olioita, kuten ihmisiä, yhteisöjä, yhteiskunnallisia liikkeitä jne., olemme tuskin tyytyväisiä tällaiseen tulemaan. Ellei olioiden olemassaolossa ole muuta kuin sattumanvaraisuutta, ovat ne vailla itsenäisiä kykyjä ylittää ympäristönsä antamia syitä, avata uusia olemassaolon mahdollisuuksia ja toteuttaa omaa erityislaatuisuuttaan. Sattumanvaraisten olioiden toiminta on reaktiivista sopeutumista ja mukautumista ympäristöstä tuleviin ärsykkeisiin ja ympäristön jo sisältämiin mahdollisuuksiin. Reaktiivisina ne ovat vailla omaa substantiaalisuutta, vailla omaa sisältöä ja sen ilmaisua.

Alussa totesin, että Deleuze ei hyökkää Hegeliä vastaan dialektisen opponentin asemasta. Edellä luonnehdittu näkökulma ei kiistäkään suoraan hegeliläisen eron dialektiikan voimaa olioiden määrittymisen) käsitteellistämisessä (samoin kuin se ei kiellä näkökulman kykyä tavoittaa abstrakti liike). Ongelmaksi nousee se, että määrittyminen "määrää" oliot ympäristön armoille. Määrittyminen ei tässä mielessä ole positiivinen tapahtuma, vaan positiivisuuden loppu, tulemisen ja uuden luomisen loppu, substantiaalisuuden rakentamisen loppu. Mitä siis tarkoittaa syy-seuraussuhteiden näkeminen olion sisäisiksi tapahtumiksi?

Deleuzen mukaan eron tuotanto on olion sisäinen tai sisälähtöinen tapahtuma, joka pysyy yllä olion oman vitaalisuuden ("elämänvoiman") seurauksena (Hardt 1993, 7). Välttämättömät oliot erottautuvat ympäristöstään affirmoimalla ("korostamalla", "myöntämällä") omaa substantiaalista erityisyyttään, singulaarisuuttaan. Niiden eron dynamiikka ei kulje toisten kautta, vaan lähtee suoraan olion ainutlaatuisuudesta, erityislaatuisuudesta tai ainutkertaisuudesta. Singulaarisina ne sisältävät eron ympäristöönsä jo itsessään; niiden ei tarvitse rakentaa eroa negaation liikkeen välityksellä. Sisäinen ero tuottaa oliota välttämättömänä ja on siten olion tuottavan dynamiikan causa sui, oma syy (Hardt 1993, 5). Välttämätön olio on olemassa omasta syystään.

Tällainen erotuotanto on nietzscheläisittäin ilmaistuna vallantahtoista itseilmaisua. Sellaisena se rikkoo dialektiikan edellyttämät tasa-arvon, yhteismitallisuuden ja vaihdettavuuden mittataulut. Ainutkertainen ei ole vaihdettavissa mihinkään toiseen tai minkään toisen kanssa. Ainutkertainen ei siten tyhjene yhteisiin arvoihin tai jaettuun kieleen. Se ei saa määrättyä ja rajattua paikkaansa mittausjärjestelmissä, jotka mahdollistavat jäännöksettömän keskinäisen vaihdon. Vitaalinen eron tuotanto suuntautuu sen sijaan tulevaan. Se on luovaa ja erottautuvaa, uuden ja ennennäkemättömän avaamista. Koska singulaarinen liikkuu tasolla, jolla ei ole yhteistä mittaa tai kieltä, se jää hegeliläisestä arvojen ja merkitysten näkökulmasta välttämättä epämääräiseksi ja ennakoimattomaksi, kasvottomaksi ja kaoottiseksi. Deleuzelaisesta näkökulmasta tämä tarkoittaa kuitenkin vain toisenlaista määrittymistä tai positiivista määrittymättömyyttä.

Dialektiikan näkökulmasta dynamiikka on vastakohtien liikettä kohti synteesiä. Deleuzen näkökulmasta todellisuuden materiaaliset ja konkreettiset siirtymät eivät noudata tällaista abstraktia mallia. Todellisuus ei ole toisilleen loogisesti vastakkaisten ja abstraktien yleiskäsitteiden liikettä. Deleuze kysyy, miten abstraktit ääripäät voisivat tuottaa jotain konkreettista ja synteettistä (Hardt 1993, 10-11). Vastakohdat eivät voi tuottaa koherenttia kausaalista ketjua; ne pysyvät ulkoisina toisilleen. Vastakohdat voivat vain kumota toisensa, ja abstraktioiden tasolla voidaan edetä vain yhdestä abstraktiosta toiseen. On käsitteellistettävä konkreettisten ja materiaalisten olioiden konkreettisia ja materiaalisia liikkeitä sekä näiden liikkeiden konkreettisia ja materiaalisia tulemia. Ja tämä kaikki positiivisten sisäisten liikkeiden näkökulmasta.

Deleuzen vastaus on eriytyminen. Eriytyminen tapahtuu todellisuuden virtuaalisen ja aktuaalisen tason välillä. Se on virtuaalisen itseaktualisaatiota ajassa. Substanssi aktualisoituu eriytymisten sarjoina. Ajatus ei ole niin vaikea kuin kuulostaa. Asiaa voi konkretisoida vaikkapa seuraavasti. Rauta on virtuaalisena läsnä kaikkialla, muttei varsinaisesti missään paikassa tai ajassa. Ei voida rajata paikkoja tai aikoja, joihin rauta rajoittuu. Rautaa on ollut aina, ja sitä on niin ihmisissä kuin merenpohjissa. Virtuaalisena rauta on jatkuvassa kiertoliikkeessä vailla erityisiä ilmenemismuotoja, muttei kuitenkaan ominaisuudettomana, puhtaana materiana. Kiertoliikkeeksi kuvattuna rauta on oikeastaan ennemminkin voimaa kuin jokin olio. Virtuaalista voikin ajatella voimina, joista muodostuu eriyttävien sarjojen välityksellä mitä moninaisimpia aktuaalisen tason asioita. Sosiaalisessa todellisuudessa rauta aktualisoituu esineinä, joilla on raudan substantiaalisuus mutta joissa substantiaalisuus ilmenee eriytyneinä ilmauksina. Aktuaaliset ilmaukset ovat olemassa aikansa, mutta virtaavat jälleen takaisin virtuaaliseen erinäisten muodonmuutosten myötä. Samalla tavoin ihmiset ovat ihmismassoina jatkuvaa virtausta, josta eriytyneemmät muodostelmat eriytyvät. Kuviota voisi tarkentaa monin tavoin, mutta se ei ole tarpeen tekstin rajauksen puitteissa.

Siinä missä dialektinen määrittyminen viittaa tilalliseen paikantumiseen ja rajautumiseen, liittyy eriytyminen Deleuzen mukaan ajalliseen olemassaoloon, kestoon. Ulkokohtaiset suhteet järjestyvät tilallisesti aste-eroina; ne ovat ekstensiivisiä suhteita. Sisäiset suhteet järjestyvät puolestaan ajallisesti eroina laaduissa; ne ovat intensiivisiä suhteita. Eriytyminen on substanssin laadullista vaihtelua, joka tapahtuu substanssin sisäisesti. Kestona eriytyminen on prosessi, jossa virtuaalinen aktualisoituu ajallisina toteutumina, luomisina ja tekoina. Raudan aktuaaliset ilmenemismuodot eivät ole jotain raudan virtuaalista olemassaoloa laajentavaa tai supistavaa. Ne ovat yksinkertaisesti raudan laadullisesti toisistaan eroavia ilmauksia. (Hardt 1993, 13-16.)

Eriytyminen ei ole samaa kuin mahdollisuuksien realisoituminen. Mahdollisuudet ovat deleuzelaisesta näkökulmasta aina jo aktuaalisia. Mahdollisuuden toteutumisessa on kyse mahdollisuuksien kentän rajaamisesta ja supistamisesta. Virtuaalinen rauta ei sisällä miekan, kuulan tai kellonviisarin mahdollisuuksia annettuina, vaikkei se toisaalta ole täysin muodotonta, puhdasta materiaakaan. Eriytymisessä aktuaaliseksi tulee jotain aidosti uutta. Aktualisaation prosessi sisältää siis sisäisen katkoksen, eron, joka ei negatoi mitään, vaan avaa jotain uutta todellisuuteen. Aktualisaatiossa syntyvä uusi on uusi organisaatio, uusi organisatorinen sommitelma, joka pitää yllä uuden aktuaalisen olion koherenssia. Katkoksessa on kyse luomistapahtumasta, innovaatiosta, mutaatiosta... (Hardt 1993, 16-19.)

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.