2005-08-24

Kuokkavieraat Reloaded

Jukka Peltokoski

Provokaatio poliittisena aseena

Mitä tekemistä edellä luonnehditulla viitekehyksellä on kuokkavierasprotestien kannalta? Nähdäkseni kuokkavierailujen voi katsoa nousevan (riippuen siitä, kuinka asiaa haluaa painottaa) joko spektaakkelimaisesta tilasta sellaisenaan tai siitä kokemuksesta, että yhteiskunta on muuttunut spektaakkeliksi, jossa vaihtoehtoina on joko osallistua ennalta kirjoitettuun näytelmään tai katsoa sitä sivusta. Tällaisessa tilanteessa tai tilanteen kokemuksessa mediajulkisuus ei ole enää vain resurssi tai väline poliittisten päämäärien ajamiseksi, vaan päänäyttämö, jolla spektaakkeli toteutuu.

Tällainen jäsennys avaa kuokkavierasprotesteihin huomattavasti mielenkiintoisemman näkökulman kuin mihin perinteisillä politiikanteoreettisilla käsitteistöillä päästään.

Medioissa kuokkavieraat määriteltiin "linnan juhlien vastustajiksi". Spektaakkeliyhteiskunnan teorian näkökulmasta voimme määritellä, etteivät kuokkavierasjuhlat olleet niinkään Linnan juhlia, vaan Linnan juhlien kuvaa vastaan. Linnan juhlien yhteiskunnallinen merkitys on ennen kaikkea siinä, että ne ovat mediatapahtuma, jota kansa seuraa yleisönä. Olisi jokseenkin outoa edes pyrkiä tarkastelemaan Linnan juhlia yhteiskunnallisena tapahtumana median viitekehyksen ulkopuolella. Linnan juhlissa media on kaikki kaikessa. Jokainen juhlien osallistuja on ennen kaikkea esiintyjä median edessä. Linnan juhlat mediaspektaakkelina on kuva, johon kuokkavieraat omalla tyylillään iskivät.

Tästä näkökulmasta kuokkavierasprotestit olivat kuvainhäirintää, pyrkimystä sekaantua itsenäisyyspäivän mediaspektaakkeliin tavalla, joka pysäyttäisi häiriöttömän julkisuustuotannon niin kuin pääoman kasautumisen pysäyttäminen on aina ollut antikapitalististen liikkeiden toimintakeino. Taksien pysäyttämistä olennaisempaa voi ajatella olleen tasalaatuisen kuvavirran pysäyttäminen, yllätyksellisen juonenkäänteen tai leikkauksen tuottaminen muutoin täydellisen kaavamaisesti etenevään protokollaan.

Katsotaan hieman konkreettisemmin, millaiseen kuvaan isku näyttää olleen kohdistettu.

Kuokkavierasjulistuksissa toistui ajatus siitä, että Linnan juhlat ovat koko kansan spektaakkeli. Ajatuksen mukaan Linnan juhlat ovat kuvaus kansasta tai kansan tärkeimmistä jäsenistä, ja ne ovat kuvaus, joka on suunnattu kansalaisten katsottavaksi. Kuokkavierashistorian yleispiirteitä katsoessa näyttää siltä, että protestit suuntautuivat tätä kuvaa vastaan kahdella tavalla.

Mainitsemassani Nuorisotutkimusseuralle kirjoittamassani kuokkavieraspolemiikissa toin esille, että alkuvuosien Kansan Kuokkavierasjuhlat hyökkäsivät koko kansan juhlaa vastaan kansan marginaaleista. Linnan juhlien vastapainoksi kadulle tuotiin oma esitys lamavuosien jäljiltä rakenteellisen työttömyyden ja uusliberalististen uudistusten kurjistamista ihmisryhmistä. Toimintatyylinä näyttää olleen tuoda mediajulkisuuteen vastavalotus Linnan juhlien loistolle ja tärkeilylle. Yhtä äkkiä Linnan juhlat eivät enää olleetkaan koko kansan viihdettä. Näkyville tuli kansanosia, jotka eivät tunnistaneet itseään Linnan edustuksesta, arvokkuudesta ja prameudesta.

1990-luvun lopulla kuokkavierasprosessissa syntyi käänne. Vuonna 1999 ei Kuokkavierasjuhlia järjestetty itsenäisyyspäivänä. Sen sijaan 11.12. järjestettiin Euroopan unionin huippukokouksen yhteydessä (Euro)kansan kuokkavierasjuhliksi nimetty protesti "taatun toimeentulon ja sosiaalisen Euroopan puolesta". Kuokkavierasorganisaatio läheni aktiiveiltaan ja äänenpainoiltaan Seattlessa 1999 käynnistynyttä globaaliliikettä. Tätä seuraavana vuotena kansa jäi sanana pois kuokkavierailuista ja toimintatyyliin tuli perinteisen mielenosoitusmarssin ja kansalaistorin lisäksi kansalaistottelemattomuutta ja poliisivoiman uhmaamista.

Kun ensimmäisinä vuosina kuokkavierastapahtuma tarkoitti suurin piirtein sitä, että joukko mielenosoittajia marssi Rautatientorilta Kauppatorille pitämään palopuheita, hajautui mielenosoitus myöhempinä vuosina useiksi erillisiksi marsseiksi, joista osa oli ilmoittamattomia, siis teknisesti ottaen laittomia, ja jotka Kauppatorille suuntaamisen sijasta suuntasivat kaikkialle Presidentinlinnan ympäristöön ikään kuin linnaa "piirittämään". Toiminta muuttui militantimmaksi entiseen rauhanomaisuuteen verrattuna. Kuokkavierasprotestien nykyinen maine, se, mitä kuokkavierailuista ihmisille ensimmäisenä tulee mieleen, on selvästi peräisin näistä jälkimmäisistä vuosista. Tuskinpa kaikki edes muistavat perinteisempien mielenosoitusmarssien jaksoa.

Myös myöhempinä vuosina tapahtuma sisälsi rauhanomaisia ja kaavamaisia mielenosoittamisen muotoja, mutta mediahuomiota keräsivät toimintatavat ja ryhmittymät, jotka rikkoivat järjestäytyneisyyttä, lainkuuliaisuutta ja avoimuutta vastaan. Voidaan kysyä, mikä oli tässä jälkimmäisessä vaiheessa esiinnousseiden kuokkavieraiden suhde kansan käsitteeseen? Minusta näyttäisi, että nyt kuokkavieraissa voimistui kansan ja kansalaisuuden lähtökohtainen kieltäminen. Enää ei pyritty valottamaan kansan marginaaleja, vaan tahoja, jotka eivät identifioidu kansan käsitteeseen alkuunkaan. Kyse oli siis ei-kansalaisten, kansan spektaakkelille kasvottomien, maanalaisten, identiteetittömien ja äänettömien ihmisryhmien tuomisesta kadulle. Tästä näkökulmasta ei vaikuta sattumalta, että myös naamiot ja keskustelut laittomien siirtolaisten oikeuksista tulivat kuokkavierailujen toimintatyyliin juuri näinä vuosina. Sattumalta ei vaikuta sekään, että kaduilla ei enää nähty yhtä järjestäytynyttä marssia, vaan levottomia ja vaeltelevia väkijoukkioita, virtauksia yhden protestirintaman sijasta, hahmottomuutta järjestäytyneisyyden sijasta. Vastakkainasettelu siirtyi eliitin ja rahvaan koordinaateista kansan ja moneuden tai kansan ja väen väliseksi.

Argumenttini tähän saakka on siis, että kuokkavieraat hyökkäsivät Linnan juhlien kansan kuvausta vastaan kahdessa vaiheessa. Ensin kansan marginaaleista, sitten kansan ulkopuolelta. Kummassakin tapauksessa protestointi rikkoi esityksen ja yleisön välistä jäsennystä vastaan.

Mediatapahtumana linnanjuhlat ovat jotain, mihin kansa osallistuu katsomalla, siis esitystä "kuluttavana" yleisönä. Spektaakkelin näkökulmasta kyse on seuraavanlaisesta jäsennyksestä. Jos linnanjuhlat ovat kuvaus kansasta, tarkoittaa tämä loogisesti sitä, että linnanjuhlia seuraava yleisö seuraa linnanjuhlia kuvaavista medioista esitystä itsestään. Yleisönä kansalainen voi kokea kansalaisuutta katsomalla omaa kuvaansa yhdessä muun yleisön kanssa. Paradoksaalisesti kansalaisten yleisömuotoinen yhteisö on tällöin kuitenkin paitsi oman kuvansa ulkopuolella, myös erillään toisista kansalaisista. Kaikki katsovat yhteistä asiaa, mutta omissa olohuoneissaan. Sikäli kun Linnan juhlien kuvaus on viihdettä voidaan sanoa, että kansalaisten yleisöyhteisö viihtyy katsoessaan omaa kuvaansa, jota se ei kuitenkaan ole tuottamassa. Kansalainen saa "omaa aikaa" seuratessaan kansan juhlintaa. Hänen työnsä kansakunnan tehtävissä palkitaan ikään kuin lomana kansasta, joka juhlii nyt arvokkuuttaan kansan kuvana. Eikä pelissä tietenkään ole vain tämä yksi tilaisuus, vaan tuona erityisenä päivänä mediajulkisuuden näyttämöllä tihentyvä ja konkretisoituva kansan kuvaamisen tapa.

Kuokkavieraat leikkasivat itsenäisyyspäivän esityksen ja yleisön suhteeseen marginaalisina ja kasvottomina. Spektaakkelin ja yleisön kaksinapainen suhde sai yhtä äkkiä kolmannen osapuolen. Esityksen vastavuoroinen tasapaino ei enää ollut rikkumaton, vaan se joutui kolmannen tekijän armoille. Kuokkavierasprotestien ensimmäisessä vaiheessa kuvan ja yleisön suhteeseen sekaantui tahoja, joiden oletettiin jo olevan kuvassa tai ainakin pysyvän yleisössä viettämässä kansallista lomapäivää. Jälkikäteen katsottuna näyttäisi siltä, että tämä sekaantuminen oli vielä spektaakkelin hyväksyttävyyden rajoissa, onhan kansan marginaaleilla luovuttamaton oikeutensa saada ääntään kuuluville kansan keskuudessa ja pysyihän sen toimintatyyli valtiollisen järjestyksen asettamissa rajoissa. Kun kuokkavieraat kuitenkin myöhempinä aikoina erkaantuivat yhä selvemmin kansalaisasemastaan ja kun heidän toimintatyylinsä seurasi tätä erkaantumista muuttumalla epämääräisemmäksi, ei sekaantumista voitu enää tulkita kuin puhtaaksi häiriköinniksi, epäjärjestyksen lietsomiseksi epäjärjestyksen itsensä vuoksi, epäjärjestykseksi vailla mitään toimitettavaa ja hyödyllistä asiaa.

Medioiden resurssinäkökulmasta kuokkavierasprotestiin liittyneiden vastakkainasettelujen syy oli median kanssa kehittynyt negatiivinen vuorovaikutusprosessi. Spektaakkeliyhteiskunnan teorian näkökulmasta kyseessä oli erontuotannon prosessi, jossa kuokkavieraat liikkuivat kansan marginaaleista kansan ulkopuolelle (joko ajettuina tai omasta valinnastaan tai molemmista syistä yhtä aikaa). Kyse oli samalla yleisösuhteen täydellisemmästä rikkoutumisesta. Kun mediajulkisuus saattoi vielä kuokkavierasprotestien ensimmäisessä vaiheessa tulkita kuokkavieraiden olevan tyytymättömiä Linnan juhlien kuvan epätäydellisyyteen ja vaativan itsensä sisällyttämistä kuvaan, ei kansan kuvaa vastaan lähtökohtaisen vihamielisesti rikkoneita myöhempien aikojen kuokkavieraita enää voitu tulkita näytelmän ehtojen puitteissa. Kuokkavierailut nähtiin puhtaana provokaationa - mitä ne paljolti olivatkin.

Näytelmän ja yleisön suhteeseen ei mahdu kolmatta. Jokainen kolmas on näytelmän etenemisen ja sen viihdyttävän katsomisen kannalta häirikkö. Näytelmän katsominen on "osallistumisorganisaatio", jossa ei osallistuta itse näytelmään, vaan vain näytelmän sivustaseuraamiseen (ellei näytelmän kulkuun ole määritelty erikseen osallistumistilanteita myös yleisölle). Jokainen kolmas on määritelmällisesti häirikkö samalla kun häirintä on ainoa ase, jolla näytelmän kulkuun voidaan sekaantua. Provokaatiosta tulee poliittinen ase nimenomaan spektaakkeliyhteiskunnan tilanteessa. Mitä selkeämmin kuokkavieraat erkaantuivat yleisösuhteesta, sitä selkeämmin he liikkuivat puhtaan provokaattorin paikkaan.

Loppua kohden kuokkavierasprotesti kangistui myös omanlaisekseen spektaakkeliksi, kriittiseksi spektaakkeliksi tai vastaspektaakkeliksi. Jos vuoden Kuokkavierasseikkailu 2001 oli yllätyksellistä ajelehtimista, vapaata liikettä ja Presidentinlinnan riemukasta piirittämistä, ei vuoden 2003 kuokkavierailu tarjonnut linnan ympäristössä enää juuri muuta kuin sitä samaa kaavamaista asetelmaa, jota mediajulkisuuskin oli jo aikansa tuottanut. Merkittävin käänne tapahtui linnanympäristön ulkopuolella. Osa kuokkavieraista valtasi itsenäisyyspäivän aattona tukikohdakseen ja bilepaikakseen tyhjillään olleen rakennuksen kaupungin keskustasta. Tapahtuma linkittyi osaksi Helsingissä virinnyttä uutta talonvaltaustoimintaa, josta asemansa vakiinnuttanut Autonominen sosiaalikeskus Siperia on huomattavin esimerkki (ks. http://squat.net/valtaus/).

Mitä tekee provokaattori, joka ei halua asettua aloilleen osaksi yleisöä, jämähtää itsensä toistamiseen eikä osallistua näytelmän tuottamiseen? Provokaattori provosoi aikansa ja poistuu paikalta joko omin jaloin tai väkivalloin poistettuna. Jos vuoden 2003 talonvaltaus oli ikään kuin askel ulospäin, poistuivat Kuokkavieraat lopullisesti mediajulkisuudesta vuonna 2004 lakkoilmoituksensa kera. Samoihin aikoihin valtiokoneisto antoi mielenosoitusten naamiokieltolailla viestin, ettei se tule hyväksymään kasvottomien ei-kansalaisten nousuja.

Tarina ei kerro joko lakko on loppunut tai joko kuokkavieraat ovat työllistyneet uusissa mielenosoitustehtävissä.

Viitteet:

[1] Teksti on muokattu esitelmästä, jonka pidin yhteiskuntaopin didaktiikan kurssilla "Sanasta tekoihin - aktiivinen kansalaisuus koulussa" Hämeenlinnan aikuiskoulutuskeskuksessa 3.8.2005. Erityisesti spektaakkeliyhteiskunnan teoriaosuutta on lihotettu ja syvennetty nyt julkaistavassa jutussa.

Kirjallisuus:

Debord, Guy (2002): The Society of the Spectacle. (Alkup. La Société du Spectacle, 1967.) Berkeley: Bureau of Public Secrets.

Juppi, Pirita (2004): "Keitä me olemme? Mitä me haluamme?" Eläinoikeusliike määrittelykamppailun, marginalisoinnin ja moraalisen paniikin kohteena suomalaisessa sanomalehdistössä. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Pyhtilä, Marko (2005): Kansainväliset situationistit - Spektaakkelin kritiikki. Helsinki: Like.

Siisiäinen, Martti (1998): Uusien ja vanhojen liikkeiden keinovalikoimat. Teoksessa Kaj Ilmonen & Martti Siisiäinen (toim.): Uudet ja vanhat liikkeet, 219-243. Tampere: Vastapaino.

Suominen, Tapani (1997): Ehkä teloitamme jonkun. Helsinki: Tammi.

Vähämäki, Jussi (1997): Elämä teoriassa. Helsinki: Tutkijaliitto.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.