2005-06-30

Bifo ja sekaantumisen politiikka

Markus Termonen, Jukka Peltokoski, Antti Tietäväinen

MT: Mainitsit tänään luennollasi, ettet ole kiinnostunut niinkään antagonismista vaan autonomiasta. Lueskelin äskettäin Toni Negrin kirjoitusta Capitalist domination and working class sabotage vuodelta 1977. Siinä Negrin mukaan "itsevalorisaatioon" liittyy olemuksellisesti kapitalistisen komennon destrukturaatio, kun taas valorisaatio ilman komennon tuhoamista on pelkkää kapitalistista restrukturaatiota ja "reformismia". Näillä ajatuksilla oli paljon painoarvoa autonomia-liikkeessä. Oliko sinulla silloin tai onko sinulla nykyään yhteyttä tällaiseen itsevalorisaation käsitykseen? Toisin sanoen, onko sinun politiikkakäsityksessäsi sijaa ystävän ja vihollisen dikotomialla, joka liittyy selvästi esimerkiksi "negriläisyyden" traditioon?

Palataan hetkeen, johon viittasit, vuoteen 1977 Italiassa. Tuolloin todellisuus liikkeen sisällä oli paljon monimutkaisempi ja rikkaampi. Ystävän ja vihollisen dikotomiaan liittyvä teoreettinen ja poliittinen positio voidaan liittää "organisoituun autonomiaan" (autonomia organizzata), jota muun muassa Negri edusti. Toista positiota kutsuimme "luovaksi autonomiaksi" (autonomia creativa). Tämä oli erityisen merkityksellinen Bolognassa, mutta ei ainoastaan siellä. Keskeinen keskustelun aihe eri positioiden välillä oli organisaation ongelma. Lisäksi keskusteltiin suhteesta dialektiikan perintöön. Organisaation ongelma on vanha ongelma, olennainen kaikille 1900-luvun vallankumouksellisille liikkeille. En halua kuitenkaan sanoa enempää siitä aiheesta. Kysymys dialektiikasta on tärkeämpi.

Puhuttaessa organisoidusta autonomiasta Negrin tarkoittamalla tavalla nähdään, että antagonismi on keskeisellä sijalla poliittisen subjektiivisuuden määritelmässä. Tällöin ajatellaan, että dialektisessa kehyksessä ongelmana on vastapositio, ristiriita, aufhebung, nykyisen ristiriitaisen tilanteen tuolle puolen menemisen mahdollisuus. En itse ajatellut tällä tavoin. Minun mielestäni - ja niiden mielestä, jotka identifioituivat luovaksi autonomiaksi kutsuttuun "galaksiin" tai "tähtisumuun" - ongelmana ei ollut ristiriita.

Työvoiman ja pääoman välinen ristiriita on tietenkin olemassa. Aktivismissa ja liikkeessä ei kuitenkaan ole kyse vastapositiosta, antagonismista, anti-jostakin. Sen sijaan siinä on kysymys niiden mahdollisuuksien täydellisestä kehittämisestä, jotka sisältyvät työvoiman ja työstä kieltäytymisen yhteiskunnallisen olemassaolon muotoon. Autonomia tarkoittaa mahdollisuutta kehittää jotain, mitä kapitalismin olemassaolo edellyttää ja tukahduttaa. Näin ollen autonomia merkitsee antagonismia, mutta ei aina ole identifioitavissa siihen. Autonomiaa ja poliittista tuottavuutta ei voi tuomita antagonistisen määritelmän ja käytännön pohjalta.

MT: Osittain kysymykseni koski antagonismin suhdetta itsevalorisaatioon...

Yllätyin tietyssä mielessä kun luin Negrin tekstin, jossa hän käytti ensimmäistä kertaa sanaa "itsevalorisaatio". Mielestäni itsevalorisaatio oli tuolla aikakaudella, yli 25 vuotta sitten, uutuus "negriläisen" ajattelun kehyksessä. Itsevaloriaatio tarkoittaa autonomiaa siinä mielessä kuin siitä aiemmin puhuin. Vuoden 1977 liike muutti jotain teoreettisessa tilanteessa. Organisoidun autonomian ja luovan autonomian välinen vastakkainasettelu luonnehti poliittista kenttää Potere Operaiosta ja vuosista 1969-1970 aina vuoteen 1977 saakka.

Vuoden 1977 liike oli "laavamainen" (magmatic) tilanne, joka muutti monia asioita. Mielestäni Toni Negri määritti uudelleen jotain suhteessa vanhaan ajatteluunsa. Sen jälkeen hänen on ollut pakko kohdata monia ongelmia, kuten suoraa tukahduttamista. Hänen kokemuksensa on muuttunut. Jos lukee Negrin tekstejä viimeisen 10-15 vuoden ajalta - kuten teoksia Kairos, Alma Venus, Multitudo, Il Lavoro di Giobbe tai Marx Beyond Marx - ymmärtää, että itsevalorisaatiosta on tullut autonomiaa. En halua sanoa että ilman antagonismia, mutta kuitenkin sellaisena, ettei se välttämättä edellytä antagonismia.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.