2005-06-30

Bifo ja sekaantumisen politiikka

Markus Termonen, Jukka Peltokoski, Antti Tietäväinen

JP: Kysymykseni sisältää kaksi osaa. Ensinnäkin, mitä vastaat, jos väitän, että keskustelut immateriaalisesta työstä uusintavat enemmän tai vähemmän mielen ja ruumiin kahtiajakoa ulossulkien ruumiillisuuteen liittyviä kysymyksiä. Toinen kysymykseni koskee omaa tuotantoasi. Miten ruumiin kysymykset ovat läsnä siinä? Sinun kirjoituksesi ovat kiinnostaneet minua erityisesti siksi, että ruumis on niissä vahvemmin aukikirjoitettuna kuin monissa muissa aihepiirin teksteissä. Näin on esimerkiksi puhuessasi affekteista ja "globaalin mielen" neuropsykologisista ongelmista. Toisaalta puhut paljon kognitariaatista. Konkreettisesti mainitset muun muassa sellaisia tahoja kuin ohjelmoijat ja tieteentekijät. Mielestäni kuvasta puuttuvat esimerkiksi sairaanhoitajat ja muut hoivatyöntekijät. Näiden tahojen työssä ruumiillisuus on ilmeistä, ja nämä ovat ryhmiä, joita prekaarisuus myös koskettaa olennaisesti tänään.

Käsitteen määrittelyongelma ja kysymys oikeasta sanasta on mielenkiintoinen. Keskustellessamme siitä yritämme tosiasiallisesti löytää mahdollisimman laajan määritelmän, joka voisi kattaa hyvin erilaisia toiminnan muotoja. Immateriaalisen työn käsitteellä on tiettyä käyttöä. Se ei kuitenkaan ole riittävä esimerkiksi affektiivisen työn ja kaikkien sellaisten tuottavien suhteiden kohdalla, jotka ovat suorassa kytköksessä ruumiiseen. En oikeastaan usko, että tulemme löytämään "täydellistä" sanaa, sillä emme kykene määrittelemään täydellisesti tiedon aktiviteettia sen laajimmassa merkityksessä. Esimerkiksi eroottisuus voidaan nähdä yhtenä ruumiillisen tiedon muotona. Tämänkaltainen monimuotoisuus ja samalla sen sisäinen ristiriitaisuus on erittäin vaikeaa määritellä.

Joka tapauksessa olen samaa mieltä kanssasi, kun alleviivaat määritelmän rajoituksia. Kun ajatellaan ruumiin ongelmaa ja kaikkia patologian ja psykopatologian ongelmia tuotannossani, minun täytyy sanoa, että tämä on seurausta henkilökohtaisesta biografiastani, suhteestani Felix Guattariin. Guattari vaikutti minuun suuresti jo ennen vuotta 1977. Luin hänen kirjojaan, erityisesti sellaista kuin Psychanalyse et Transversalité.

Vuoden 1977 jälkeen työskentelin Guattarin kanssa. Se oli jotain uutta kokemukselleni. Olin nuori, 27 vuotta. Ystävyys Guattarin kanssa merkitsi paljon tuleville kokemuksilleni, jopa enemmän kuin Tonille, joka on viisitoista vuotta vanhempi kuin minä. Käsittääkseni Tonin ja Felixin suhde oli suhde kahden tasa-arvoisen ja kypsän poliittisen ja intellektuaalisen persoonan välillä. Asia ei ollut samoin itselleni. Toni ja Felix työskentelivät yhdessä. Minulle asia oli toisin. Minä työskentelin Felixin kanssa. Toinen tärkeä ero ei ole liity vain minuun ja Toniin, vaan eroon Bolognan tilanteen ja Padovan ja Milanon tilanteiden välillä. Esimerkiksi feminismi on Bolognassa ollut jotain paljon radikaalimpaa ja muuttavampaa kuin jälkimmäisissä kaupungeissa.

Viimeinen asia, jonka haluan sanoa liittyy affektiivisen työn kysymykseen. En tiedä, oletteko lukeneet Barbara Ehrenreichin kirjan Global Women. Se on kirja affektiivisen ja seksityön deterritorialisaatiosta globalisaation aikana. Se on mahtava kirja, hyvin hyödyllinen kirja. On mahdollista lukea tällaista problematiikkaa ruumiillisen deterritorialisaation näkökulmasta. Se on ok, mutta se ei riitä.

Minun ongelmani liittyy deterritorialisaation psyykkisiin vaikutuksiin. Kyseessä on psyykkinen pommi, joka on heitetty tulevien sukupolvien historiaan niin kolmannessa kuin ensimmäisessäkin maailmassa. Voidaan kysyä, onko esimerkiksi kysymys Aidsin poliittisista ja imaginaarisista vaikutuksista ruumiin vai mielikuvituksen ongelma. Tottakai se on ruumiin ongelma, mutta ongelman yhteiskunnalliset vaikutukset koskettavat suurimmalta osin imaginaarista.

JP: Syy, miksi esitän tällaisen kysymyksen on käytännöllis-poliittinen. Se liittyy tapoihin, joilla yritämme luoda prekariaatin poliittista projektia. Kun käytämme käsitteitä, kuten immateriaalinen ja kognitiivinen työ, opiskelijat, taiteilijat ja vastaavat tunnistavat itsensä välittömästi kognitariaatiksi. Mutta entäpä ihmiset, joiden työ on hieman erilaista, ei yhtä vahvasti symbolista työtä. Kuitenkin ajattelen, että tilanteeseen tulisi löytää jokin yksi ratkaisu, yksi käsite. Olisi hirveää luoda käyttöön vaikkapa kognitariaatin ja ehkäpä emotionariaatin erilliset käsitteet. Se vain legitimoisi jaon, josta puhumme.

Kysymys on sisällyttävyydestä. Emme ole toistaiseksi kyenneet luomaan käsitettä, joka kykenisi ilmaisemaan sen monimutkaisuuden, joka sisältyy tähän... Niin mihin? Johonkin, mitä emme pysty määrittelemään. Deleuze ja Guattari sanoivat pohjimmiltaan, että filosofin työ on luoda käsitteitä. Tämä on filosofin pääongelma. Käsitteiden luominen on myös poliittinen tehtävä, ei vain filosofinen. Kun olemme kykeneviä luomaan käsitteen, se tarkoittaa, että kykenemme myös sisällyttämään ja organisoimaan poliittisen prosessin. Ellemme kykene sanomaan maailmaa, emme kykene vielä organisoimaan prosessia. Kyse ei ole eleganssista, täydellisestä käsitteestä. Kyse on poliittisesta sisällyttämisestä.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.