2005-06-23

Elokuvia marginaaleista ja nuoruudesta

Markus Termonen, Teppo Eskelinen

L'Esquive ja The Edukators

Dardenne-veljesten elokuvat eivät olleet filmifestivaalien ainoita nuoruuden teemaa läheisesti koskettaneita töitä. Tunisialaissyntyisen Abdellatif Kechichen L'Esquive vie katsojan siirtolaislähiön teininuorten elämän tärkeiden asioiden, ystävyyssuhteiden ja ihastusten, äärelle. Pääosassa eivät ole "ongelmat" (rasismi, syrjäytyminen jne.) vaan nuorten tavat toimia keskenään, kommunikoida ja ratkaista ongelmia. Nuorten kiihkeä kielenkäyttö on usein rivoa mutta samalla rikasta, mitä korostaa afroamerikkalaisten sanastoa ("homie", "hood" jne.) elävästi hyödyntävä englanninkielinen tekstitys. Ilmaisullinen rikkaus törmää kuitenkin myös sääntöihin: välikohtaukseen poliisin kanssa ja näytelmän opettelun kautta välittyviin malleihin rikkaiden ja köyhien rooleista, joita emme voi koskaan täysin paeta.

Hans Weingartnerin The Edukators on ollut nuoren ohjaajan todellinen läpimurtotyö. Elokuva käsittelee nuoruuden radikalismia ja sen rapautumista. Ohjaaja itse on sanonut elokuvan käsittelevän poliittisen muutoksen tarvetta ja vaihtoehtojen umpikujaa. Weingartner ammentaa elokuvassaan 1960-luvun saksalaisen radikalismin perinnöstä tuoden sitä nykypäivän kontekstiin. Keskiössä ovat sukupolvien kohtaaminen ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus, jota vastaan taisteleminen tuntuu vaikealta ajassa kuin ajassa.

Elokuvan päähenkilöt Jan, Peter ja Jule ovat maailman eriarvoisuuteen turhautuneita radikaaleja, joita väsyttävät hyödyttömän tuntuiset mielenosoitukset. Halutessaan tehdä jotain todella vaikuttavaa Jan ja Peter päättävät ryhtyä murtautumaan rikkaiden koteihin. He eivät koskaan varasta mitään, ainoastaan siirtelevät huonekaluja ja jättävät lapun jossa todetaan ”rikkauden päivien olevan ohi”. ”Heistä tulee haavoittuvia, he kuulevat pankkijonossa äänen päässään toistavan tuota lausetta”, Jan päättelee.

Julen tultua mukaan touhuun yksi keikka menee kuitenkin pahasti pieleen. Nuoret päätyvät kaappaamaan rikkaan liikemiehen, joka ilmestyy kotiinsa kesken kaiken. Joukkio päätyy alppimökkiin, jossa asetelmat alkavat muuttua. Kaapattu liikemies paljastuu vanhaksi vasemmistolaiseksi - hänestä on ”koomista” että hän olisi itse voinut aikoinaan toteuttaa samanlaisen kaappauksen. Ideologiat kohtaavat, kärjistyvät ja samalla hämärtyvät.

Edukatorsin pääteema onkin se, miten idealismi kestää ihmisen vanhentuessa. Kaapattu liikemies on luopunut ihanteistaan pikkuhiljaa, ja hänkin joutuu mökkiolosuhteissa pohtimaan arvojaan. Kuitenkin elokuvan lopussa hän soittaa poliisit kaappaajien perään, vaikka oli tavallaan jo ystävystynyt heidän kanssaan. Nuorten keskeinen usko taas on, että ihanteistaan ei tarvitse luopua. Elokuvan tietyllä tavalla kiteyttääkin heidän lopussa poliiseille jättämänsä lappu: ”Kaikki ihmiset eivät koskaan muutu”. Elokuva myös käsittelee laajemmin maailman muuttamisen vaikeutta, ansiokkaasti ilman turhaa ”hyvät päämäärät, huonot keinot” -moralisointia. Elokuvan on täynnä keskusteluja, jotka tuntuvat nykypolitiikkaan turhautuneelle aktivistille hämmentävän tutuilta.

My Voyage to Italy

Eräs merkillepantavimmista ensi-illoista Sodankylässä oli Martin Scorsesen My Voyage to Italy (1999), jossa ohjaajamaestro esittelee suosikkejaan italialaisesta elokuvasta sekä niiden merkitystä itselleen ja elokuvataiteelle ylipäätään. Vaikka Scorsese on asunut koko elämänsä Yhdysvalloissa, italialaisilla juurilla on hänelle suuri merkitys. Hänen isoisänsä ja -äitinsä lähtivät Sisiliasta 1900-luvun alussa. Kotona juurten merkityksestä ei paljon puhuttu, mutta kun Scorsese näki lapsena sukulaistensa liikuttuvan Rosselinin Roma città apertan näyistä, hänelle alkoi vähitellen juuri elokuvien pikemminkin kuin vanhempien kertomusten kautta välittyä juurten ja maan historian merkitys.

Italialaista elokuvaa näytettiin 1950-luvulla amerikkalaisessa televisiossa varsin paljon, ja vaikka se oli usein dubattua, mainosten halkomaa, uudelleen leikattua tai huonolaatuisina kopioina esitettyä, se paljasti valtavan kokemuksellisen rikkauden. Matka alkoi yhtäaikaisesti sekä neorealismin klassikoista että eeppisistä tuotannoista (Alessandro Blassettin työt, Giovanni Pastronen suuri klassikko Cabiria ym.), joiden voima jätti hollywoodilaiset spektaakkelit selvästi toiseksi.

Ns. eeppisiä tuotantoja My Voyage to Italy ei niinkään käsittele muuten kuin viittauksenomaisesti, vaan keskiössä ovat pikemminkin neorealisti-ohjaajien ydinkolmikko perustöineen (Rosselinin Roma città aperta, Paisá, Germania anno zero, Stromboli sekä Viaggio in Italia, de Sican Sciuscià, Ladri di biciclette, Umberto D. sekä L'oro di Napoli ja Viscontin Ossessione, La terra trema sekä Senso) sekä neorealismin jälkeläiset ja sen perintöä uudistaneet tai syventäneet Michelangelo Antonioni (L'avventura sekä L'eclisse) ja Federico Fellini (I vitelloni, La dolce vita sekä ).

Scorsesen mukaan neorealismin määritelmä löytyy kolmelta tasolta: kuvallis-kerronnallisesta kielestä, yhteiskunnallisista tarpeista sekä tuotannon aineellisista ehdoista. Neorealismi yhdisti ainutlaatuisella tavalla dokumenttia ja fiktiota käyttämällä aitoja kuvauspaikkoja ja paljolti amatöörinäyttelijöitä, samalla kun elokuvallisen kielen valinta ei johtunut ainoastaan "taiteellisista" pyrkimyksistä vaan myös materiaalisesta niukkuudesta ja sodanjälkeisen italialaisen yhteiskunnan tarpeesta käsitellä kipeää lähihistoriaa läheisessä kosketuksessa "todellisuuteen".

My Voyage to Italy on todellisen elokuvahullun teos elokuvahulluksi kasvamisesta, ja tiettyä hulluutta vaaditaan myös sen katsomiseen, sillä kesto on peräti neljä tuntia (näytöksen keskeytti onneksi väliaika). Kaikista suurimpana elokuvana Scorsese pitää Fellinin työtä , usein unimaailmassa pikemminkin kuin realismissa liikkuvaa elokuvaa elokuvan tekemisestä.

Midnight Sun Film Festival

Kuvat: Antti Tietäväinen

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.