Vauhti ja väkivalta
Uhraus Viriliolla, Derridalla ja Girardilla

Tässä mielessä girardilainen valitus siitä, että syntipukkiteoria on aliarvioitu, voi olla oikeutettu. Viimeisempien hallitsevien ideologiateesien kritiikkien mukaan - sellaisten kuten Abercrombien, Hillin ja Turnerin (1986), jotka pyrkivät paljastamaan ideologisen position perustamalla ei-position - dekonstruktion ohjelma absoluuttisesta vieraanvaraisuudesta Toiselle avaa väylän toiseudelle kriittisen opposition kustannuksella. Dekonstruktion eron tilaan pääsee sisään vain niin kauan kuin kaikki subjektiiviset partikulaarisuudet (kuten Agambenin käsite "paljas elämä") heitetään laidan yli kartesiolaisen subjekti/vieraantunut ihminen -politiikan mekaanisen objektiivisuuden kustannuksella (Zizek 1992). Molemmille, Girardille ja Viriliolle, tämä on apokalyptinen tilanne. Kuten teos The Information Bomb (2000a) hahmottelee, vahinko seisoo ihmis-subjektiivisuuden itse/toinen-kahtiajakoisuuden päässä, juuri siinä partikulaarisuuden muodossa, jonka dekonstruktio yrittää romahduttaa keksimällä absoluuttisen neutraalisuuden tai totaalisen avoimuuden kategorian.

Virilion esimerkki Philip Nitschken/Bob Dentin tapauksesta toimii kritiikkinä kyseenalaistamattoman ihmisruumiin teknologisen/tekstuaalisen kolonialisaation hyväksymistä kohtaan auttamalla ymmärtämään, kuinka ihminen/ei-ihminen-suhde saavuttaa kriittisen massan ja syöttää sen sisään teknologia/onnettomuus-koneeseen. Viriliolle Nitschke/Dent-episodi (Bob Dent, terminaalinen syöpäpotilas, joka suostuteltiin tietokoneavusteiseen eutanasiaan käyttämällä hyödyksi kauko-ohjattua itsemurhakonetta, jonka kehitti hänen lääkärinsä Philip Nitschke) osoittaa, kuinka teknologia romauttaa ihminen/kone-suhteen ja saavuttaa täydellisen herruuden yli ihmisyyden uhrauksellisen vahingon kautta. Kirjoittaessaan tämän nollasummapelin lopputuloksesta, Virilio väittää, että Nitschke/Dent-episodi saa aikaan vertauksen "Kasparoviin, shakin maailmanmestariin, joka pelasi tietokonetta vastaan, joka oli erityisesti suunniteltu voittamaan hänet." (2000a, 5); molemmat tapahtumat valaisevat teknohallinnan asetelmaa, tilannetta, joka antaa objektiiviselle koneelle mahdollisuuden toimia inhimillisen subjektiivisuuden kustannuksella.

Seuraamalla Oughourlianin (1991) teoriaa mimeettisestä halusta, herroista ja rengeistä, ja monadisen minän konstruktiosta, voidaan nähdä, kuinka tässä terminaalipisteessä kone omistaa ihmisen. Tässä onnettomuus, itsen ja toisen yhteentörmäys, tekee ihmisyyden uhrattavaksi ja sinetöi uhrin kohtalon. Virilion mukaan tämä tila aiheutuu liiallisesta teknologiaan luottamisesta, tilanne joka itsessään juontuu konekulttuurin näennäisen demokraattisesta luonteesta. Kuten Nitschke/Dent-tapaus osoittaa, teknologian tyhjä muoto johtaa olettamaan sen neutraalisuuden. Kuten olemme nähneet Derridan ja dekonstruktion lähettiläiden kohdalle(kuten Beardsworthin ja Daviesin), joihin voimme lisätä vallitsevat ideologiateesin kriitikot (sellaiset kuten Abercrombie, Hill ja Turner), tämä positio ei huomioi vääristymän kaikkein voimakkainta muotoa: ideologista ennakkoluuloa, joka on piilotettu sisälle teknologisen/tekstuaalisen muodon monimutkaiseen rakenteeseen. (Zizek 1994).

Laajentaakseen tätä teknologian/tekstuaalisen muodon ja ideologian samaistamista - aivan kuten Virilion teoria edistyvästä teknologiasta valaisee mekanismia, joka edesauttaa myöhäiskapitalismin ideologista ohjelmaa vahingon kautta ja sen myöhempää uhrien kulutusta - Derridan différancen käsite mimitoi tekstuaalisessa valtakunnassa jälkiteollisen systeemin tekno-tieteellisen etulinjaisuuden/tutkimusmatkailun ohjelmaa. Asettamalla etualalle tämä suhde Virilion teknologian teorian ja Derridan dekonstruktion välillä tulee selväksi, että ideologinen ennakkoluulo, joka on piilotettu teknologian sisään, on myös esillä kehittyvän tekstuaalisen muodon sisällä.

Ideologisen väärintunnistamisen vaikutus, joka on läsnä teknologisen/tekstuaalisen fundamentalismin muodollisella tasolla, on kaksijakoinen. Ensiksikin, monadisen minän ideologia infloituu, kun ihmisyys pyrkii vakuuttamaan oman asemansa yhä lisääntyvää teknologian/tekstin hallintoa vastaan. Joka tapauksessa, koska tämä itselisäys nähdään teknologian/tekstin läpi, ideologinen prosessi yksinkertaisesti siirtää alkuperäisen ongelman yliluottavaisuudesta ei-inhimillisiin muotoihin. Toisin sanoen, koska monadisen minän ideologian komponentit ovat upotettuina teknologian/tekstin rakenteisiin, pyrkimys nostaa ihmisyyden arvoa suhteessa koneisiin ei-inhimillisten artikulaation muotojen kautta, on kielletty siihen liittyvän kehämäisen päättelyn vuoksi. Toiseksi, teknologian/tekstin hallintokoneena monadisen minän laajentumiseen, johtaa niin historiallisen muistin hävittämiseen kuin myös poliittisen moraalisuuden menettämiseen.

Mitä tulee muistinmenetykseen, Virilio viittaa matkapahoinvoinnin tai "kinetosiksen" käsitteeseen osoittaakseen, kuinka mimeettinen side ihmisyyden ja teknologian välillä johtaa huimaavaan vauhtiin, joka saa aikaan sen, että minä tulee epäorientoituneeksi ja epäkeskeiseksi. Poliittisen moraalisuuden aliarviointi, jonka Virilio identifioi jälleen yhtenä teknologisen, korkealle kehittyneen modernin kriisinä, on seuraus tästä radikaalista monadisen minän epäorientaatiosta. Viriliolle tämä tilanne, jonka aiheuttaa teknologian kasvava nopeus, johtaa uusiin investointeihin epäinhimillisen laajentumiseen ja sen seurauksena lisääntyneeseen omistuksellisen yksilöllisyyden ja monadisen minän poliittisten ideologioiden suosioon. Hahmotellakseen tätä prosessia toiminnassa Virilio pohtii, kuinka teknologia on kykenevä niin rampauttamaan kuin laajentamaan ruumista:

"Ne, jotka ovat haavoittuneet sodassa tai vammautuneet vakavissa liikenne- tai työonnettomuuksissa, terrorismin uhrit ja ihmiset, jotka ovat menettäneet käsiä, jalkoja, liikkuvuutensa, näkönsä, puhekykynsä tai viriliteettinsä ovat kaikki samaan aikaan paramnesian, unohtamisen vaikutuksen alaisia. Yhdeltä puolelta, he ovat enemmän tai vähemmän tietoisesti repressoineet käsittämättömät mielikuvat onnettomuudesta, joka väkivaltaisesti riisti heidät kykenevän ruumiin tilastaan; toisaalta, uudet mielikuvat pakottautuvat heidän mieliinsä, unessa tai puoliunessa, kompensaationa motorisesta tai aistimellisesta puutteesta, joka heihin nyt vaikuttaa." (2000a, 39-40.)

Voimme nähdä tässä kuinka teknologinen vahinko johtaa ruumiin tuhoutumiseen ja sen myöhempään uudelleen muotoutumiseen epäinhimillisen laajentumisen kautta. Virilio osoittaa kuinka - kun olemme maailmassa vammautuneena - teknologinen muoto representoi mielikuvan meidän aikaisemmasta liikkuvuudestamme. Siitä tulee symbolinen muoto, joka samalla pitää yllä determinististä maailmansysteemiä ja rakenteistaa ihmisyyden suhteita edistyvällä teknologialla. Tämä teoria kyberneettisestä rauhoittumisesta on vastaavasti relevantti tekstuaalisuuden tasolla. Banderan dekonstruktion kritiikki osoittaa kuinka - hyvin samalla tavalla kuin Girardin syntipukin käsite selittää kuinka sosiaalisen systeemin anestisaatio on turvattu uhrauksellisen uhrin kuolemalla - Derridan eron tila ja epädeterminoituvuus saavutetaan hiljentämällä äänet, joita hyljeksitään totalitaarisina toisina.

Teknologian tasolla Virilio antaa useita esimerkkejä tästä kahtiajakautuneesta tilanteesta. Kirjassaan The Information Bomb hän kertoo tarinan inuiittipojasta, joka havaitsi, että luuranko, joka oli esillä New Yorkin luonnonhistoriallisessa museossa, oli hänen isänsä. Huomauttamalla, kuinka isän luurangon anastaminen Columbian yliopiston antropologian laitoksen toimesta tulisi nähdä oireena siitä mielipiteestä, jonka mukaan periferiset ihmiset ovat ihmisyyden alempia muotoja, Virilio tiivistää, että tämä episodi tulisi ymmärtää kuvauksena "siirtymästä Lännen ekspansionistisesta suuntauksesta loppuun kuluneen maanpinnan geografiassa ihmisen ruumiiseen"(2000, 55). Teknotieteen perspektiivistä on selvää, että tämä esimerkki ruumiin teknologisesta kolonisaatiosta peilaa aiempaa dekonstruktion kritiikkiä ihmissubjektiivisuuden tekstuaalisena kolonisaationa. Tässä tapauksessa teknotiede edesauttaa sen omia päämääriä ihmisen asioiden kustannuksella ja vahvistaa niitä pääsyllä kyberneettiseen sfääriin. Virilio havaitsee myös analogian teknologian/tekstin inflaation korporeaalisuuden ja slapstics-elokuvan välillä, jossa vertikaalisuuden viehätys on sidottu sen kykyyn luoda illuusio siitä, että henkilö voi selviytyä onnettomuuksista ja säilyä vahingoittumattomana:

"Juuri ennen vuoden 1914 verilöylyä, amerikkalainen Mack Sennet tyyppinen elokuva tarjosi sen meille kulutettavaksi komediana, niissä lyhyissä slapstick-elokuvissa, joissa erilaisten menopelien avulla (junien, autojen, lentokoneiden ja laivojen) romutettiin, murskattiin, tuhottiin, räjäytettiin ja jälleen nopeasti korjattiin sarjassa katastrofeja, joista sankarit selvisivät ilman kipua ja oudosti vahingoittumattomina." (2000a, 90)

Laajentamalla todellisten vahinkojen vaikutusten ja tekstuaalisten törmäyksien vertailua Virilio valaisee ideologista epätunnustuksellisuutta, joka näyttelee merkittävää roolia niin teknologisessa fundamentalismissa kuin dekonstruktiossakin. Epäonnistuminen tekno-tekstuaalisen kiihtymisen ymmärtämisessä - joka sallii keskustan kuvitella epädifferentoitumisen poliittisen ajan hyökkäyksenä ilman vahinkoja - perustuu niiden systemaattiseen ulossulkemiseen, jotka eivät kykene toimimaan nopealla vauhdilla. Molemmat, teknologia ja dekonstruktio, piilottelevat korkean nopeuden villiä luonnetta ideologisen tekstuaalisuuden sarjakuvaväkivallan takana. Tällä artikuloinnin tasolla Virilion vahingon, absoluuttisen vauhdin ja inertian käsitteet eivät ainoastaan merkitse väkivaltaista epädifferentaatiota girardilaisessa kriisin asteen mielessä, vaan ne problematisoivat tekstuaaliset poissaolon ja avoimuuden käsitteet, joita löydämme Derridalta ja dekonstruktiosta.