Vauhti ja väkivalta
Uhraus Viriliolla, Derridalla ja Girardilla

II

Derridan läsnäolon hautakivet eivät peitä mitään; yksilö pakotetaan enemminkin keskittymään reikään itseensä kuin mihinkään, mitä metafysiikka ehdottaisi piilevän sen takana. Kontrastina tälle Virilion onnettomuudet muistavat uhrin kaltoinkohtelun. Kun totaalisen vahingon uhka syvenee, Virilio perustaa teknologia/onnettomuus-sidoksen sille, mitä me voimme kutsua hyvin radikaalin subjektiivisuuden etiikaksi. Uhrin "absoluuttisen" uhrisubjektiivisuuden kokemuksen romuttaminen avaa Virilion suhteen alkuperäiseen keskeisyyteen. Itse asiassa, jos vertaillaan hänen oman positionsa fenomenologista todellisuutta mekaanisen objektiivisuuden/tekstuaalisuuden kanssa, jota dekonstruktio ajaa, Virilio viittaa kvanttifysiikan loputtomaan fraktaalisuuteen, merkkijärjestelmään, joka näyttää valaiseva Derridan différancen työn:

"Yrittäessämme uudelleen konstituoida tätä kosmologista palapeliä, jossa ajan kaksinkertaistuminen aiheuttaa äärettömyyden kaksinkertaistumisen, havaitsemme oudon "maailman käsitteellistämisen", jossa makrokosmos on äärellinen ja mikrokosmoksella ei ole loppua, jossa makroskooppinen tila-aika on havaittavissa, ei sen koon puolesta vaan kiitos sen jättimäisyyden, samalla kun mikroskooppinen tila-nopeus on havaitsematon päinvastaisesta syystä. Yhdeltä puolelta havaitsemme äärettömästi kasvavan keston laajentuvan ajan (tila-aika), jota lasketaan miljoonissa vuosissa. Toisaalta, äärettömän pienen ajan (nopeus-aika) intensiivisen ajan, jota lasketaan sekunnin miljoonasosissa, ja tässä genesiksen teologinen kysymys ... on vaarassa menettää sen merkityksensä, ainakin niin kauan kuin aiheena on "ajan alku". Sillä jos todella on olemassa äärettömän pieni aika, kuten on olemassa äärettömän pieni tila (kuten suhteellisuusteoria vaatii), universumin ensimmäinen minuutti on ääretön ja ajan alkua täytyy etsiä syvällä absoluuttisen välittömän intensiteetin sisällä." (2000b, 42.)

Tässä katkelmassa Polar Inertiasta Virilio huomauttaa, että vaikkakin nykyaikainen kosmologia on luopunut narratiivisesta genesiksestä suosiakseen fraktaalisuuden äärettömän tiivistä leikkiä lavastamattomassa alkuperässä, hän löytää ihmisen ajan äärettömän keskittymisen suljettuna kvanttiteorian epäajallistettuun malliin hyvin samalla tavalla, kuin Bandera havaitsee syntipukki mekanismin toimivan dekonstruktiossa. Seuraamalla Girardin esimerkkiä raamatullisen kirjoituksen läheisestä vaikutuksesta, Virilio väittää, että Derridan täytyy löytää uudelleen uhri, joka on haudattu hautakiven alle.

Vastakohtana tälle positiolle sellaisten kirjoittajien kuten Richard Beardsworthin (2000) ja Colin Daviesin (2000) voidaan nähdä selventävän nykyaikaa, joka pyrkii mekaanisen objektiivisuuden etuasemaan yli radikaalin subjektiivisuuden. Vastikään julkaistussa Cultural Values -lehdessä molemmat kirjoittajat puolustivat dekonstruktion sitoutumista tekstuaalisuuteen väittämällä, että turvautuminen uhrillistamisen teorioihin, sellaisiin kuin Girardin ja Virilion, poistavat eron sulkemalla ulos symbolisen artikulaation polysemian suosiakseen suunniteltuja totuusväitteitä. Peilaamalla ironisesti Banderan kritiikkiä Derridaa kohtaan, Beardsworth ehdottaa, että Girardin teoria perustavanlaatuisesta murhasta rikkoo primitiivisen yhteisön ja modernisuuden suhdetta vastaan väittämällä, että Uuden testamentin ei-väkivaltainen Jumala seisoo erillään primitiivisten yhteisöjen väkivaltaisista jumalista. Hän väittää, että tekemällä ei-modernin yhteisön syntipukiksi Girard suorittaa rituaalista väkivaltaa, jota hänen oma teoriansa kritisoi:

"Girardin teesi väkivallattomuudesta invertoi väkivaltaan tulemalla itse väkivaltaiseksi varmistaakseen sen oman väkivallattomuuden." (Beardsworth, 2000, 150.)

Beardsworthille Girardin suorittama väkivallan ulossulkeminen - jolla hän pyrkii turvaamaan totuusväitteet, jotka kumpuavat väkivallattomuudesta - on itsessään väkivallan teko. Beardsworth väittää, että näin päättämällä (latinan sanasta "decidere", leikata uhrin kurkku) Girard uhraa toiseuden ja redusoi eron syntipukin asuttaman moraalisen position puolesta, Girard kiinnittää uhrin roolin, ja luomalla determinoimattoman determinoituneen negatiivisen kategorian hän kiistää moneuden vapaan leikin. Tälle positiolle myötätuntoisena Daviesin artikkeli "Fathers, Others: The Sacrificial Victim in Freud, Girard, and Levinas" (2000) ehdottaa, että Girardin empirisismi rajoittaa hänen projektiaan suhteessa Freudin ja Levinasin vastaaviin. Hän väittää, että siinä missä molemmat, Freud Toteemissa ja Tabussa (1985) ja Levinas teoksessaan Totality and infinity (1979), asettavat potentiaalisen kuvitteellisuuteen ja siten indeterminoitumiseen, heidän teorioissaan väkivallasta Girard fetisoi todellisuus/mytologia-dikotomian väittäessään löytäneensä empiirisen todisteen syntipukkimekanismista, saatanallisesta systeemistä, joka piilottaa totuuden sosiaalisen organisaation väkivaltaisesta luonteesta. Läpi esseensä Davies antaa ymmärtää, että Girardin sitoutuminen yksinkertaiseen uhrillistamisen totuuteen johtaa hänet sotkeutumaan omaan syntipukkiteoriaansa. Davies väittää, että vastakohtana "nominalistiselle" mallinrakentamiselle, joka ilmenee niin Freudilla kuin Levinasillakin, Girardin kiinnipitäminen transendentaalisen position todellisuudesta saa hänet näkemään itsensä totuuden profeettana josta silloin kun hänen singulaarista totuusväitettään eivät hyväksy kaikki, tulee oman syntipukkimekaniikkansa uhri:

"Tämä kulkee yhdessä Girardin kirjoituksen mielen kanssa, erityisen selvänä teoksessa Le Bouc èmissaire, jossa hän itse, totuuden äänenä, on pahantahtoisuuden uhri, aikalaistensa ikävän hyökkäyksen ja väärinymmärryksen kohde." (Davies 2000, 202.)

Beardsworth ja Davies selittävät prosessia, jonka mukaan Girard performoi oman teoriansa. Beardsworthin mukaan Girard tekee vaihtoehtoiset totuudet syntipukiksi turvatakseen oman teoreettisen mallinsa sulkeuman, kun taas Davies ehdottaa, että girardilaisen totuuden käsitteen naurettavuus johtaa sen tekijän tilanteeseen, jossa hänet saadaan kiinni oman syntipukki mekanisminsa väkivaltaisesta draamasta. Joka tapauksessa molemmat näistä kirjoittajista epäonnistuvat huomaamaan, kuinka absoluuttinen subjektiivisuus sisältyy absoluuttiseen objektiivisuuteen ja päinvastoin.

He epäonnistuvat ymmärtämään käänteisyyden logiikkaa, jonka mukaan derridalainen eron etsintä johtaa erojen häviämisen tilaan, josta nousee dekonstruktio epähumaanina teknologiana, jonka täytyy arvostaa kaikkea eroa ja joka ei siksi kykene erottamaan mitään eroa alkuunkaan. Olemukseltaan tämä ironinen suunnanmuutos seuraa lacanilaista logiikkaa, esimerkkinä Holbeinin The Ambassadors -maalaus, joka ehdottaa, että silloin kun joku etsii tarkkaa merkitystä, kuten Derridan eron etsinnässä, Toden syvä luonne aiheuttaa tuon tarkoituksen säilymisen absoluuttisen hämäränä.

Tätä ikuista hämäryyttä vastaan lacanilainen psykoanalyysi väittää, että ainoa tapa ymmärtää Todellisen merkitystä, kuten Holbeinin pääkallon katselija hyvin tietää, on keskittyä halun kohteen tuolle puolelle. Tämä karttamisen paradoksaalinen strategia ymmärryksenä, joka on tiivistetty Zizekin kirjan Looking Awry (1992) otsikkoon, tekee mahdolliseksi väittää, että girardilaisen uhriposition vahvuus lepää juuri siinä "heikossa pisteessä", johon Beardsworth ja Davies molemmat niin innostuneesti hyökkäävät. Girardin empiiriset totuusväitteet, objektiivisuus, jota Beardsworth ja Davies kritisoivat, perustaa uudelleen moraalisenuhri position - jota voimme kutsua Todellisen etiikaksi (Zupancic, 1999) - perustamalla toisten kokemuksen objektiivisen kategorian sisään.

Vaikkakin tämä strategia näyttää seuraavan Derridan différancen käsitteen logiikkaa, minun väitteeni on se, että dekonstruktion yritys sisällyttää subjektiivisuuden tyhjyys on aivan liian harkittu. Vastakohtana Girardille, jonka objektiivisuus avaa tilan subjektiivisuudelle säilyttämällä lacanilaisen Toden ytimen sisäisyyden (Girard pelastaa uhrin fenomenologisen kokemuksen privilegion katsomalla sen symbolisen järjestyksen asettaman paikan tuolle puolen), Derridan yritys "katsoa kieroon"[looking awry] unohtaa subjektin perusteettoman luonteen liioittelemalla eron politiikan roolia ja keksii uudelleen mekaanisen objektiivisuuden tilan, joka koodaa uudelleen yksilöllisen vapauden antiseptisenä kategoriana, joka on vieraantunut Toden subjektiivisesta ytimestä.

Tämä on juuri se, mistä Richard Kearney kirjoittaa artikkelissaan "Aliens and Others: Between Girard and Derrida"(1999). Se valaisee Banderan harjoittamaa Derridan différancen kritiikin alikehittynyttä piirrettä. Aloittamalla kritiikkinsä aivan toisesta kulmasta kuin Bandera, Kearney väittää, että avoimuus erolle, jonka Derrida perustaa Politics of Friendship -tekstissään (1997), vaikuttaa girardilaisiin huomioihin epädifferentaatiosta ja epäjärjestyksestä nostamalla radikaalin disorganisaation tilan. Lausumalla, että politiikka vaatii kriittistä arvostelukykyä, jonka tarjoaa Girardin hegeliläinen kahtiajako, joka pyrkii asettamaan pois väkivallan, joka liittyy sosiaalisen organisaation romahdukseen, Kearney ehdottaa, että dekonstruktion vieraanvaraisuus on vaarallisen avointa:

"Jos kaikki lukeminen on lukemista pimeässä, niin kuinka voimme tehdä eron pyhien ja epäpyhien henkien välillä, kuinka me voimme tehdä eron rauhan ja oikeuden jumalien ja kauhun tuhon jumalien välillä. Tiivistettynä, dekonstruktiivinen ei-arvosteleminen vaatii tulla täydennetyksi yhdessä eettisen hermeneutiikan kanssa, joka on kykenevä erottamaan hyvän ja pahan välillä." (Kearney 1999, 261).

Samalla kun Kearneyn essee auttaa ymmärtämään kuinka dekonstruktio puolustaa radikaalin epädifferentaation tilannetta, Banderan artikkeli tekee selväksi, että dekonstruktio on hyvin tietoinen siitä logiikasta, joka pönkittää sen strukturaalista funktionalismia. Saadakseen oman äänensä kuuluville monien mahdollisten mielipiteiden ohella, dekonstruktio priorisoi sen oman sanoman yli muiden. Kuten Banderan artikkeli tuo esille, sellaiset kritiikit, joita esimerkiksi Beardsworth ja Davies ovat esittäneet, asettavat esille syntipukkimekanismin turvatakseen dekonstruktion oman keskeisyyden. Kaukana avoimen systeemin kannattamisesta Beardsworth ehdottaa artikkelissaan Logics of Violence: Religion and the Practice of Philosophy, että dekonstruktio on tullut hallitsevaksi ortodoksiaksi sitä vastaan, minkä muut ovat tuominneet. Kuten Jamesonin (2000) työ sisällyttävien/ulossulkevien sosiaalisten muodostelmien parissa antaa ymmärtää, väkivaltainen utopianismi on väistämätön kohtalo antiutooppiselle poliittiselle järjestykselle:

"...on sanottu tarpeeksi, jotta voidaan oikeuttaa johtopäätös, jonka mukaan jokaisen aktiivisen tai operatiivisen anti-utopianismin... täytyy ennemmin tai myöhemmin paljastaa itsensä utopianismin eläväksi muodoksi sen omalla oikeudella." (Jameson 2000, 392.)