Vauhti ja väkivalta
Uhraus Viriliolla, Derridalla ja Girardilla

Hyvin paljon samaan tapaan kuin Bandera paljastaa l’indifférancen tuhoavan potentiaalin asettamalla loputtoman lykkäyksen teorian sellaisen kritiikin kohteeksi, joka osoittaa kuinka välimatka/aika = kiihtyvyys, Virilion huomio teknologian/onnettomuuden kierron apokalyptisesta lopputuloksesta summaa yhteen mimeettisen kriisin, joka uhkaa romahduttaa kaikki teknologiset rakenteet:

"...yksi asia, jota tässä täytyy pohtia on onnettomuuden vauhdin ylivoimainen rooli, josta seuraa vauhdin rajoitus ja rangaistukset "nopeusrajoitusten ylittämisestä" ...paraikaa meneillään olevan maailmanlaajuisen kommunikaation ja viestintäteknologioiden vallankumouksen myötä kiihtyminen on saavuttanut fysikaalisen rajan, elektromagneettisten aaltojen vauhdin. Näin ollen ei ole olemassa ainoastaan tietyssä paikassa sijaitsevaa paikallista riskiä, vaan sellaisen maailmanlaajuisen onnettomuuden mahdollisuus, joka vaikuttaisi, jos ei ihan koko maapalloon, niin kuitenkin suurimpaan osaan ihmisiä, jotka ovat tekemisissä tämän teknologian kanssa." (1999, 92-93.)

Haluan väittää, että Virilion teoria nopeusrajoituksesta peilaa Banderan analyysia différancen ajallisuudesta. Kuitenkin, ei niinkään kontekstuaalisena kritiikkinä, joka osoittaa Derridan tekstuaalisen projektin rajoitukset, Virilion dromologia auttaa myös ymmärtämään kuinka teoria teknologian/onnettomuuden suhteesta on kykenevä liikkumaan yli synkronisen tasangon kohti diakronisen analyysin syvyyksiä. Siinä missä Banderan kritiikki Derridaa kohtaan osoittaa kuinka dekonstruktion teorian ajattomasta tekstuaalisuudesta täytyy jossain vaiheessa tavoittaa kriittisen massan vauhti, syvemmällä tasolla tällainen tutkimus asettaa loputtoman lykkäyksen teorian toiseen teoreettiseen tarkasteluun. Tämän ajatuksen kaiveleminen auttaa pohjaamaan Virilion dromologian diakroniseen sfääriin, sille analyysin tasolle, joka johtaa kohti alkunäyttämön antropologiaa.

Pohjaamalla dekonstruktion aikaan viittaamalla vauhdin käsitteeseen Bandera lukee Derridan projektia Girardin antropologian (1986) valossa. Tältä pohjalta hän väittää, että Derridan tekstuaalinen systeemi tekee metafyysisestä järjestelmästä syntipukin turvatakseen sen oman tekstuaalisen koskemattomuuden. Toisin sanottuna, se peittää sen oman väkivaltaisen kuoleman uhrikohteen karkottamisen kautta. Bandera selittää, että seuraamalla Derridan tekemää metafyysisen virheen paljastamista, dekonstruktion loputon hyökkäys läsnäolon raunioilla alkaa muistuttaa Girardin syntipukkimekanismin kollektiivista väkivaltaa. Vaikkakaan uhrikohdetta ei koskaan tietoisesti tuhota, mekanismi, joka säätää tuhoavan tapahtuman väkivallan, on kaukana onnettomuudesta. Syntipukki on merkki kanavoidusta väkivallasta, ylenmääräisen täydennyksen kuluttamisesta, joka torjuu vajoamisen alkuperäiseen väkivaltaan kaikkien sodassa kaikkia vastaan. Kuten Derridan dekonstruktio - projekti, joka Banderan mukaan niin teoretisoi kuin myös toistaa uhrauksellisen performanssin - Virilion teknologia/onnettomuus-spiraali uudistaa teknokraattisen kollektiivin sfäärin pysyvyyden kuluttamalla loppuun ylenpalttisen koneen ylenmääräisen energian; paikallistetut vahingot toimivat tiehyinä, jotka kanavoivat edistyvän teknologian ylenmääräisen energian pois teknologisen apokalypsin mahdollisuudesta. Tästä perspektiivistä päädytään kysymykseen siitä, onko Virilion vahinko todellisuudessa konstituoitunut vahingollisesta tapahtumasta. Vaikka kuvailut teknologian epäonnistumisista teoksissa Politics of the Very Worst (1999) ja The Information Bomb (2000a) auttavat näkemään, kuinka onnettomuus ei ole rituaalinen performanssi girardilais-gansilaisessa mielessä, on silti vielä epäselvää, salliiko teknologisen törmäyksen strukturaalinen funktionalismi kategorisoida sen vahingolliseksi.

Ehkäpä vastaus kysymykseen Virilion onnettomuuden ennustettavuudesta perustuu kysymyksiin perspektiivistä. Synkronisella tasolla teknologisen rakenteen tuhoutuminen voitaisiin nähdä vahingollisena, samalla kun diakronisesta perspektiivistä, jossa vauhti tulee näkyväksi, tällainen väkivalta näyttäytyisi selvästi teknologia/onnettomuus-talouteen implisiittisesti kuuluvan syntipukkimekanismin deterministisen luonteen hallitsemana. Tässä sijaitsee Virilion sidoksen perustavanlaatuinen ironia: vahingollinen tapahtuma toimii kritiikkinä sille teknologiselle mekanismille, joka sen luo, joka on juuri se sama systeemi, jonka kuluttaminen stabiloi teknologian edistyvässä mekanismissa. Virilion käsite onnettomuudesta on paradoksaalinen; hänen tapansa käyttää termiä ehdottaa, että hän pitää virheitä, jotka tuhoavat teknologiaa mieluummin strategisina satunnaisuuksina, jotka uudelleen vahvistavat mekaanisen mallin kurinpidollisen luonnon, kuin vapauttavina avauksina, jotka voivat mahdollistaa kokeellisten poliittisten liikkeiden synnyn ja tulevaisuuden ihmis/kone-yhteistoiminnan mahdollisuuksien tutkimisen. Vaikuttaa siltä, että Virilion tapa käyttää onnettomuuden käsitettä reflektoi tietoisuuteen diakronisesta perspektiivistä, jota ajatellaan jopa arkipäiväisessä "onnettomuuden" termin käytön yhteydessä, ja tämä voi edesauttaa ymmärtämään hänen teoriaansa synkronisena systeeminä. Väitän, että Virilio on hyvin tietoinen tästä ironisesta siteestä. Hän tietää, että onnettomuuksia tulee tapahtumaan ja että tämän seikan tunnustaminen auttaa häntä karttamaan teknologia/onnettomuus-talouden systemaattista väkivaltaa hänen omien tekstiensä tasolla.

Tämä on sisällöltään se syytös, jonka Bandera osoittaa Derridalle - että dekonstruktio toistaa sen väkivallan, jota sen kirjoittaja pyrkii kritisoimaan, kun hän väittää, että dekonstruktion hyökkäys metafysiikkaa kohtaan turvaa tekstuaalisen sfäärin eheyden, joka puolestaan uudelleen määrää rakoilevan kollektiivin turbulenssia. Banderalle Derridan tekemä metafysiikan syytös kuvailee dekonstruktiota niin syntipukkimekanismina kuin myös syntipukkimytologiana. Yhtäältä metafysiikan destruktio mahdollistaa loputtoman tekstuaalisuuden selviytymisen, samalla kun loputon tekstuaalisuus toisaalta hämärtää uhrauksellisen syntipukkimekanismin väkivallan edistämällä avoimuuden ja eron teoriaa. Tämänkaltaista realisaatiota seuraamalla nousee nopeasti kysymykseksi, tulisiko dekonstruktio nähdä vastauksena metafysiikan kirjoituksen ulostyöntämisen väkivallalle vai onko dekonstruktio itsessään uhrauksellisen koneen konstituoima - systeemi, joka suuntaa uhrauksellisen kohteen alkuperäisen rikoksen takaisin kohti kausaalisuuden tasoa. Gansilla (1997) tämä kysymys syystä ja seurauksesta - argumentti, joka koskee sitä mikä väkivalta tuli ensimmäisenä - ei ota huomioon mimesiksen roolia konfliktuaalisten suhteiden kehittymisessä. Gansin generatiivisen antropologian mukaan juuri tämä jännite, sidos, joka on kahden navan välillä, on alkuperäisen näyttämön konstituoivaa. Kuten keskustelu dekonstruktion ja metafysiikan välillä, Virilion teknologia/onnettomuus-suhde voidaan muotoilla Gansin tutkimuksen termeillä. Tämä diakroninen (historiallinen) analyysi ei viittaa "teknologiaan" tai "onnettomuuteen" alkuperäisenä tapahtumana, vaan ennemminkin tarkastelee näyttämöä kehittyneenä jännitteessä, joka on kahden navan välillä.

Gans seuraa Girardin (1986) teesiä syntipukkimekanismista; kummatkin kirjoittajat jakavat eksplisiittisen mimeettisen väkivallan tuomitsemisen, joka tulvii yli sosiaalisen eksessiivisen vauhdin aikoina. Joka tapauksessa, haluan väittää, että se mikä erottaa Girardin Gansista on edellisen uhrin moraalisen position täyttämisen huomioiminen. Vaikkakin generatiivinen antropologia näkee ei-inhimillisen uhrauksellisen kohteen representaation johtavana periaatteena uudelle poliittiselle etiikalle, Agambenin tutkimus Homo Sacer (1998) antaa mahdollisuuden huomata kuinka Gansilaisen signifikaation käsitteeseen liittyvä logiikka, joka toimii ihmisyyden ja eläimellisyyden erottelun välineenä, ottaa kiellon muodon, joka toistaa niiden diskursiivisten muotojen perustavat tavat, jotka turvaavat poliittisen diskurssin sfäärin sulkemalla ulos "paljaan elämän" (esidiskurssiivisen olemisen, tai, lacanilaisin termein, Todellisen).

Agamben viittaa susi-ihmisen tyyppiin, ihminen/eläin-hybridiin, joka esiintyy germaanisessa myytissä, osoittaakseen kuinka tila modernissa politiikassa on jatkuva sen kautta, mitä hän kutsuu sisällyttäväksi ulossulkemiseksi. Tämän idean mukaan, susi-ihmisen asuttama kynnystila tekee mahdolliseksi konstituoida niin inkluusion, puoli-ihmisinä olemisen hyveen kautta, kuin ekskluusion, sen eläimellisen luonnon vuoksi. Kuten Girardin perustava uhri, joka on kykenevä seisomaan sisällyttävänä/ulossulkevana retrospektiivisesti viittaamalla niin sankaruuteen kuin vihollisuuteen, Agambenin susi-ihminen esittää ulostyöntämisen, joka perustaa kollektiivisen järjestyksen sen homo sacerin ruumiillistuman myötä - sen persoonan myötä, "joka voidaan tappaa vaikkakaan ei uhrata" (1998, 8).

Tästä näkökulmasta katsottuna Gansin sitoutuminen poliittisen diskurssin tasolle saattaa uudelleen tuottaa sadomasokistisen koneen, joka sulkee ulos/vieraannuttaa toiseuden perustaakseen sfäärin tekstuaaliselle kiistalle. Hänen tapansa käyttää merkkiä merkitsemään ihmisyyden ja eläimellisyyden jakautumista, uhkaa vahvistaa susi-ihmisen/homo sacerin roolin sisällyttävänä-ulossulkevana luomalla position, joka mahdollistaa sen olemisen siten, että se on kerralla sisällytetty niin inhimillisyyden piiriin, joka tarkoittaa sitä, että se voi toimia perustavanlaatuisena uhrina sosiaaliselle järjestykselle, kuin samalla ulossuljettuna poliittisen merkityksellistämisen tasolta, sen määrätyn eläimellisyyden vuoksi.

Juuri tämä ei-inhimillinen elementti estää homo saceria pääsemästä kaupunkiin, lain ja järjestyksen piiriin, joka mahdollistaisi sen uhrillisen aseman ymmärtämisen jumallallisen/oikeudellisen uhrauksen termein, ja se hylkää sen luonnontilan amoraalisuuteen. Tätä vastoin Girardin teoria, joka ottaa huomioon Kristuksen esimerkillisenä syntipukkina, on lähempänä Agambenin sisältävän/ulossulkevan käsitettä, koska se liikkuu pois symbolisen artikulaation alueelta ja puoltaa teesiä, joka perustuu kollektiivisen järjestyksen perustavan väkivallan pohdinnalle. Tässä Girardin raamatullisten tekstien luenta käyttää hyväkseen Hegelin herran ja rengin dialektiikkaa osoittaakseen, kuinka uhri esittää itsenäistä asemaa, subjektiivista napaa, joka turvaa objektiivisen sosiaalisen sfäärin yhtenäisyyden. (O’Neill 1996).

Seuraamalla Girardin luentaa ristiinnaulitsemisesta ja Agambenin käsitettä sisällyttävästä-ulossulkevasta, minun ehdotukseni on se, että myös Virilion teknologia/onnettomuus-spiraali on mahdollista perustaa moraalille, joka on liitetty uhripositioon. Itse asiassa, McKennan tekemä Girardin ja Derridan vertailu Violence and Difference (1992) osoittaa, kuinka uhrin suhdetta väkivaltaan hallitsevat vauhdin vaikutukset. Kun syntipukki-mekanismi kiihtyy, yhä enemmän uhreja vaaditaan rauhoittamaan mimeettistä kriisiä, joka uhkaa nielaista kollektiivisen järjestyksen. Tässä Virilion dystopinen totaalinen vahinko reflektoi määrän tasolla, jota Girardin esimerkillinen syntipukki, Kristus, kuvaa laadun tasolla. Molemmat esimerkit palauttavat mieleen alkuperäisen näyttämön moraalisuuden, antropologisen löydön, jonka Derridan ajaton tekstuaalisuus kieltää.