2005-06-06

Vauhti ja väkivalta
Uhraus Viriliolla, Derridalla ja Girardilla

Mark Featherstone

Kääntänyt: Mikko Jakonen

Brittiläinen sosiologi Mark Featherstone yhdistää Paul Virilion dromologian teorian Jacques Derridan dekonstruktioon sekä René Girardin mimesiksen ja uhrauksen teorioihin tutkiessaan vauhdin, uhrauksen ja väkivallan suhdetta. Keskeisessä roolissa tekstissä on onnettomuuden ja teknologian suhde. Virilion näkemyksen mukaan tekniikka synnyttää aina omat ongelmansa, katastrofinsa ja "uhrinsa". Tässä mielessä teknologisen modernin aikakaudella kuolleet, rampautuneet tai mieleltään sairastuneet ihmiset voidaan nähdä tämän teknologian tarvitsemina uhreina, välttämättöminä pahoina, joita yhtäältä ei voida teknologian toimiessa välttää ja jotka toisaalta ovat olennaisia tekniikan yhä tehokkaammalle kehittymiselle. Tässä mielessä nämä teknologian "uhrit" siis paljastavat tekniikan heikot kohdat ja edesauttavat yhä pidemmälle menevää kehitystä.

Vauhti ja väkivalta -teksti pohtii Paul Virilion teoriaa onnettomuudesta (accident) ja pyrkii kaivamaan esiin "alkuperäisen tilanteen", sen hetken, joka tuotti tekniikan/onnettomuuden talouden, josta puhutaan hänen teoksissaan The Museum of Accidents (1989), Politics of the Very Worst (1999) ja The Information Bomb (2000a). Pohtiessani sitä mahdollisuutta, että Virilion teesi kieltää alkuperäisen position, yhdistän hänen teknologian/onnettomuuden Derridan dekonstruktioon. Tarkemmin sanottuna, kirjoitus tutkii, kuinka Virilion teoria suhteutuu différancen käsitteeseen. Tämän Virilion mahdollisen atemporalismin tutkimisen jälkeen analyysini kääntyy kohti vauhdin vaikutuksien pohtimista. Kun teknologia/onnettomuus sidotaan tässä luennassa aikaan, kirjoitus suuntaa kohti girardilaista käsitystä uhrista, minkä tarkoituksena on ehdottaa, että antropologia, joka on implisiittisesti läsnä Virilion dromologiassa (vauhdin teoriassa), affirmoi uhriposition keskeisyyden.

I

Paul Virilion teoria onnettomuudesta tuo ilmi, että silloin kun joku luo teknologiaa, hän myös samalla saa aikaan ne viat ja virheet, jotka vaivaavat konetta. Virilio osoittaa kuinka teknologia ja onnettomuus kuuluvat samaan dynaamiseen suhteeseen, josta puuttuu Descartesin maaninen pyrkimys hävittää epäily; mitä monimutkaisemmaksi teknologiaa kehitetään, sitä hankalammin hallittaviksi muuttuvat ne viat, jotka aiheuttavat koneen toimintahäiriöt. Näin ollen, uuden teknologian keksiminen esittäytyy pyrkimyksenä systeemin epäjärjestyksen hallintaan ja pyrkimyksenä poistaa onnettomuuden kaoottinen vaikutus. Virilio kirjoittaa seuraavasti koskien tätä teknologian/onnettomuuden taloutta:

"Onnettomuus on käänteinen ihme, maallinen ihme, paljastuminen. Kun keksit laivan, keksit samalla myös haaksirikon; kun keksit lentokoneen, keksit samalla lento-onnettomuuden: ja kun keksit sähkön, keksit sähkötuolin... Jokainen tekniikka kantaa mukanaan sen omaa negatiivisuutta, joka on keksitty samaan aikaan kuin tekninen kehitys." (1999, 89).

Tässä Virilion pyrkimys nähdä tekniikka totaalisuutena selittää onnettomuuden idean negatiivisena keksintönä. Myöhemmin samassa haastattelussa, Politics of the Very Worstissä, hän laajentaa positiotaan pyrkiessään osoittamaan kuinka kone taistelee virhettä vastaan teknologisen innovaation kautta:

"...teknologioiden kehittyminen voi tapahtua ainoastaan näiden vikojen analyysin ja niiden ylittämisen kautta. Kun Euroopan rautatiet kehittyivät, liikenne oli huonosti säänneltyä ja vahinkojen määrä moninkertaistui. Rautatieinsinöörit kokoontuivat Brysseliin vuonna 1880 ja keksivät suosituksi tulleen estojärjestelmän. Se oli keino, jonka avulla voitiin tehokkaasti säädellä liikennettä, jotta vältyttäisiin kehityksen ikäviltä seurauksilta, junaonnettomuuksilta. Titanicin uppoaminen on samanlainen esimerkki. Tämän tragedian jälkeen kehitettiin SOS, keino, jonka avulla radiolla voitiin kutsua apua. Challenger-avaruussukkulan räjähdys on samanlainen pohtimisen arvoinen tapahtuma, joka paljastaa koneen alkuperäisen onnettomuuden, samalla tavalla kuin ensimmäisen valtamerilinjurin haaksirikko." (1999, 89).

Virilion viittaus Challenger-avaruusalukseen "koneen alkuperäisenä onnettomuutena" antaa mahdollisuuden ymmärtää koneen toimintahäiriön hetki teoreettisesta näkökulmasta. Se osoittaa kuinka mekaanisen rakenteen radikaali ylideterminaatio esitetään vahingollisena tapahtumana, ja se pyrkii osoittamaan meille, kuinka törmäys on konstitutiivinen liiallisen "täydennyksen" väkivaltaisesta kustannuksesta. Se pyrkii osoittamaan sen, että törmäys tapahtuu, koska kone on suunniteltu toimimaan sellaisella vauhdilla, jossa ei kerta kaikkiaan jää enää mitään tilaa virheelle. Näin Virilio selittää, kuinka kehittyvän teknologian ylenmääräinen tahti on rajoitettu niiden vikojen kautta, jotka onnettomuus paljastaa. Tuhoavan tapahtuman olennainen funktio on kuluttaa ylenpalttisen koneen liiallinen energia ja jatkaa teknologisen mallin tuottavuutta. Tämän realisaation mukaan on selvää, että tuhoava onnettomuus on myös koneen uudistumisen lähde; sen tuhoava hävittäminen mahdollistaa loputtoman hallitun järjestelmän uudelleen keksimisen.

Synkronisella tasolla voimme nähdä kuinka Virilion teoria teknologisesta kehityksestä sijoittuu tiettyyn kontekstiin. On selvää, että vahingollisen tapahtuman tutkimiselle on aina olemassa tekninen rakenne. Joka tapauksessa, tämän teknologia/onnettomuus-sidoksen (joka on teoria, jota voidaan verrata Bataillen teesiin irstailusta ja kuluttamisesta) analyysin tuolla puolen Virilion kannan narratiivisuus vaikuttaa seuraavan Derridan teoriaa différancesta tekstuaalisuuden perusteettomaan sfääriin. Toisin sanottuna, koska Virilion järkeily antaa ymmärtää, että jokainen teknologinen muoto muotoutuu onnettomuuden metelistä ja kaaoksesta, samalla kun jokainen onnettomuus kumpuaa teknologian ylenmääräisestä tahdista, ja näin ollen vaikuttaa siltä, että Virilion tekstistä on mahdotonta saada mitään alkuperäistä, kausaalista ymmärrystä. Esimerkiksi Virilion esimerkki Challengerista sisältää ajatuksen siitä, että avaruusaluksen keksiminen kumpusi jonkin aiemman avaruusteknologian epäonnistumisesta, kun taas Challengerin tuhoutuminen johti myöhempään keksintöön, joka oli yhä monimutkaisempi, ja suunniteltu poistamaan ne viat, jotka johtivat avaruussukkulan toimintahäiriöön. Vaikka tämä analyysi kyseisestä Challengerin tapauksesta pohjaa teesiin vahingosta synkronisella tasolla, on vaikeaa paikantaa mitään perustavanlaatuista törmäystä (tuhoutumista) tai keksintöä diakronisen analyysin tasolla. Toisin sanottuna, on houkuttelevaa väittää, että Virilio epäonnistuu kaivamaan esiin "alkuperäistä tapahtumaa": onko teknologia vahinkoa varhaisempaa vai pitäisikö meidän nähdä onnettomuus epäjärjestettynä kaaoksena, joka provosoi hallitun koneen keksimiseen?

Vastauksena tähän ilmeiseen relativismiin, joka on saanut monet pitämään Viriliota postmodernina ajattelijana, tämän artikkelin päämääränä on osoittaa kuinka voimme perustaa hänen teoriansa vauhdista (dromologian) uhrin aseman alkuperäiseen moraalisuuteen. Haluan esittää, että Virilion teoria funktionaalisesta vahingosta rekuperoituna negatiivisuutena, joka sallii ei-inhimillisen koneen kehityksen, määrittelee radikaalin subjektiivisuuden muodon, joka voi olla uudelleen organisoidun moraalitalouden paikka vastakohtana postmodernin konekulttuurin anonyymisyydelle. Minun artikkelini ponnistaa Girardin ja Derridan töistä, jotka toimivat kontrapunkteina, jotka voivat auttaa ymmärtämään tämän moraalisen ulottuvuuden keskeisyyden sellaisissa kirjoissa kuten The Information Bomb (2000a) ja Polar Inertia (2000b).

Ensimmäisessä esimerkissä yhdenmukaisuudet Virilion ja Derridan välillä ovat selvät. Kuten Derridan dekonstruktion, voi joku ehdottaa myös Virilion teknologia/onnettomuus-järjestelmän näyttävän kuuluvan reprensentationaaliseen leikkiin, oskillaatioon eron vapaan leikin ja metafyysisen läsnäolon välillä, jonka Derrida kuvailee différancen käsitteen kautta. Kuten différance, tuo sana joka koteloi metafyysisen läsnäolon ja eron välissä olevan suhteen kahden vaiheilla olevan hiljaisen a:n kautta, on selvää, että myös Virilion idea teknologiasta hautoo vahingon epäjärjestystä, kaoottisen energian vapaata leikkiä, joka uhkaa tuhota koneen metafyysiset rakenteet milloin tahansa se pääsee irti. Ja edelleen, Banderan (1982) Derrida-luennan mukaan, hiljainen a joka seisoo différancen ytimessä esittää hautakiveä, jälkeä epäjärjestyksestä ja kaaoksesta, jonka metafyysinen rakenne yritti ajaa pois. Kuten Virilion teknologian käsite, tämä analyysi kuvailee dekonstruktion käsitystä metafysiikasta universaaliuden kurinpidollisena muotona. Kuten Derridan tutkimukset Platonin "apteekista" ehdottavat, merkityksen puuttumisen itsepintainen jatkuminen, kuvailtuna hautakiven kuvion kautta, tulisi muistuttaa meitä siitä, että varmuus ja läsnäolo eivät ole koskaan olleet olemassa irrallaan yrityksistä kiinnittää deterministinen rakenne meidän maailmaa koskevaan ajatteluumme. Tässä Derrida luopuu turhasta Jumalan etsimisestä, pyrkimyksestä keskeisyyteen ja alkuperään, ja kääntää platonisen mission suunnan empatisoimalla epäjärjestyksen jälkiä. Virilion teknologian/onnettomuuden suhdetta koskevan teorian mukaan tällainen positio on halukas osoittamaan kuinka ulkopuoli on olennaisesti linkittynyt sisäpuoleen. Asettumalla Platonin apteekin tavoitetta - yritystä erottaa lääke myrkystä - vastaan, Derrida tahtoo selittää kuinka hyvä ja paha lääke ovat aina sekoittuneita toisiinsa. Tämä on kenties dekonstruktion avainlöytö: tämän sekoituksen realisaatio, sen, että side, joka yhdistää läsnä olevan ja poissa olevan, varustaa paikan epäjärjestyksen säilymiselle.

Tästä vertailusta voimme nähdä, että - kuten Virilio teknologia/onnettomuuskone-teesin tapauksessa, - myös Derrida tunnustaa, että läsnäolosta ei voi ottaa pois poissaoloa, koska ne molemmat ovat osa samaa representationaalista peliä. Joka tapauksessa, minun ehdotukseni on, että se missä Virilio ja Derrida eroavat, on heidän käsityksensä vauhdista. Kontrastina Derridan ajattoman tekstuaalisuuden sfäärille, Virilion synkroninen teoria onnettomuudesta saa voimansa ajallisesta ulottuvuudesta. Girardin teesi mimeettisten suhteiden kiihtymisestä antaa meidän nähdä kuinka Virilion vauhdin käsite johtaa teknologian/onnettomuuden oskillaation kohti apokalyptista törmäystä, kohti epädifferentaation kriittistä hetkeä. Vastakohtana tälle, kuten Bandera esittää, Derrida laiminlyö vauhdin teoriaa tekstuaalisessa analyysissään. Hänen dekonstruktiivinen vdifférancen leikki representoi loputtoman lykkäämisen sfääriä:

"Ajatus on se, että kun peli kiihtyy, niin siinä tulee olemaan yhä enemmän ja enemmän eroja ja vähemmän ja vähemmän aikaa. Ja koska niiden vastavuoroinen eroaminen riippuu niiden lykkäytymisen kestosta, niin mitä lyhemmäksi tämä kesto tulee, sitä vähemmän ne selvästi erottuvat toisistaan. Tämä merkitsee sitä, että tietyn ajan kynnyksen jälkeen la différance alkaa toimia päinvastaisesti, itseään vastaan, aktiivisesti jouduttaen yleistä epädifferentaation tilaa, koska siinä tulee olemaan yhä vähenevä määrä eroja, jotka ovat kykenemättömiä tekemään yhtään mitään eroa. Tämän pisteen takana, la différance muuttuu l’indifféranceksi. Toisin sanottuna peli, jonka Derrida on paljastanut metafysiikan dekonstruktiossaan, ei voi olla postuloitavissa loputtomaksi - ei siksi, että sille olisi olemassa jotain ulkoista, joka pysäyttäisi sen ja tuhoaisi sen, vaan koska se voi kehittää sen oman tuhonsa ajassa." (1982, 322.)

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.