2005-05-28

Keskustelua Mille plateaux'sta

Gilles Deleuze

Kääntänyt: Anna Helle

C.D. - Kiistätte hyvin jyrkästi metaforat ja myös analogiat. Teidän "mustat aukkonne" - nykyfysiikasta lainattu käsite - kuvaavat sieppaavia tiloja, jotka eivät palauta mitään, ja ne lähestyvät valkoisen muurin käsitettä. Teille kasvot ovat valkoinen muuri, jonka mustat aukot lävistävät, ja tältä pohjalta järjestyy kasvoisuus (visagéité). Mutta jo aiemmin puhutte lakkaamatta sumeista kokonaisuuksista, avoimista systeemeistä. Läheisyys nykytieteisiin johtaa kysymään, miten tiedemiehet voivat käyttää tällaista työtä. Eikö ole vaarana, että he näkevät siinä metaforia?

- Mille plateaux käyttää todellakin jossain määrin käsitteitä, joilla on tieteellistä resonanssia tai jopa vastaavuutta: mustat aukot, sumeat joukot, läheisyyden vyöhyke, riemannilaiset tilat... haluaisin sanoa tässä, että on olemassa kahdenlaisia tieteellisiä käsitteitä, vaikka ne sekoittuvat käytännössä. On olemassa luonnoltaan eksakteja käsitteitä, kvantitatiivisia, yhtälöllisiä, joilla ei ole merkitystä kuin vain niiden eksaktiuden kautta: filosofi tai kirjoittaja ei voi käyttää sellaisia kuin metaforana, mikä olisi aika väärin, koska ne kuuluvat eksaktiin tieteeseen. Mutta on myös perustavalla tavalla epäeksakteja ja siksi täydellisen täsmällisiä käsitteitä, joita tieteentekijät eivät voi olla käyttämättä, ja jotka kuuluvat niin tieteentekijöille, filosofeille, kuin taiteilijoille. On nimittäin kyse siitä, että niille annetaan tarkkuus, joka ei ole suoraan tieteellinen, ja joka on sellainen, että kun tieteilijä onnistuu siinä, hän on myös filosofi tai taiteilija. Tällaiset käsitteet eivät ole epämääräisiä puutteellisuuden vuoksi, vaan luonteensa ja sisältönsä vuoksi. Ajankohtainen esimerkki olkoon kirja, joka on saanut paljon vastakaikua: Prigoginen ja Stengersin La nouvelle alliance. Kaikkien niiden käsitteiden joukossa, jotka kirja luo, on bifurkaation vyöhyke (zone de bifurcation). Prigogine luo sen thermodynamiikan pohjalta, jonka erityistuntija hän on, mutta se on käsite, joka on erottamattomasti poliittinen, tieteellinen ja taiteellinen. Kääntäen, ei ole mahdotonta, että filosofi luo käsitteitä, jotka ovat käyttökelpoisia tieteessä. Niin on käynyt usein. Antaakseni siitä yhden riittävän viimeaikaisen mutta unohdetun esimerkin, Bergson vaikutti syvästi psykiatriaan, ja hänellä oli sen lisäksi läheinen suhde Riemannin matemaattisiin ja fysikaalisiin tiloihin. Ei ole kysymys siitä, että tehdään epäaito ykseys, jota kukaan ei halua. Tässä on jälleen kyse jokaisen sellaisen työstä, joka kykenee tuottamaan odottamattomia konvergensseja ja uusia seurauksia, yhteyksiä toisiin töihin. Kenelläkään ei tulisi olla etuoikeutta tässä suhteessa, ei filosofialla, ei tieteellä, ei taiteella eikä kirjallisuudella.

DIDIER ERIBON - Vaikka käytätte hyödyksenne historioitsijoiden töitä, varsinkin Braudelin (hänen kiinnostustaan maisemaa kohtaan ei tunneta syyttä), vähin mitä voidaan sanoa, on se, että ette anna historialle määräävää paikkaa. Teette mieluimmin geografiaa, asetatte etusijalle tilan, ja sanotte, että pitää piirtää muutosten kartografia. Eikö meillä ole tässä yksi kulkukeino tasangolta toiselle?

- Historia on varmasti hyvin tärkeää. Mutta jos otat minkä tahansa tutkimuslinjan, se on historiallinen yhdeltä osalta, tietyissä kohdissa, mutta se myös ahistoriallinen, transhistoriallinen... Mille plateaux'ssa "muutoksilla" on paljon suurempi merkitys kuin historialla. Ne eivät ole lainkaan sama asia. Yritämme esimerkiksi konstruoida sotakoneen käsitteen; se edellyttää ennen kaikkea tietyn tyyppisen tilan, hyvin erityisten ihmisten sekä teknologisten ja affektiivisten elementtien (aseet ja korut...) kokoonpanon. Sellainen sommitelma ei ole historiallinen kuin toissijaisesti, silloin kun se liittyy hyvin vaihteleviin suhteisiin valtiokoneistojen kanssa. Itse valtiokoneistot yhdistämme sellaisiin määreisiin, kuten territorio, maa ja deterritorialisaatio: silloin on kyse valtiokoneistosta, kun territorioita ei enää käytetä yhtä kerrallaan, vaan ne ovat välittömän vertailun kohteena (maa), ja ne on kuitenkin vedetty deterritorialisaation liikkeeseen. Tämä muodostaa pitkän historiallisen jakson. Mutta löydämme aivan toisissa olosuhteissa tällaisen käsitekompleksin toisin jaoteltuna: esimerkiksi eläinterritoriot, niiden mahdollinen sidos ulkopuoliseen keskukseen, joka on kuin maa, kosmisen deterritorialisaation liikkeet, kuten pitkissä vaelluksissa... Tai vaikka liedissä: territorio, mutta myös maa tai kotimaa, ja sitä paitsi alkusoitto, lähtö, kosminen. Tässä mielessä Mille plateaux'n kertosäettä käsittelevä osa näyttäytyy valtiokoneistoa käsittelevää osaa täydentävänä, vaikka ne poikkeavat aiheiltaan. Tällä tavoin "tasanko" kommunikoi toisen kanssa. Toinen esimerkki: yritämme määritellä hyvin erityisen merkkijärjestelmän, jota kutsumme intohimoiseksi. Se on sarja prosesseja. Tällainen järjestelmä voidaan löytää tietyistä historiallisista prosesseista (korpivaelluksen tyyppisistä), mutta sitä esiintyy myös toisenlaisissa olosuhteissa; psykiatrian tutkimissa hourailuissa ja kirjallisissa teoksissa (esimerkiksi Kafka). Ei ole kyse asioiden yhdistämisestä saman käsitteen alle, vaan päinvastoin kunkin käsitteen yhdistämisestä muuttujiin, jotka määrittävät mutaatiot siinä.

R. M. - Mille plateaux'n "räjähtäneellä" muodolla, sen epäkronologisella mutta päivätyllä rakenteella, sen referenttien moneudella ja moniäänisyydellä, sekä hyvin erilaisilta teoreettisilta ja näennäisesti yhteen sopimattomilta alueilta lainattujen käsitteellistyksien peliin heittämisellä on ainakin yksi etu: ne sallivat antisysteemin kannalle päätymisen. Mille plateaux ei muodosta vuorta, vaan se antaa syntyä tuhansia polkuja jotka, päinvastoin kuin Heideggerilla, johtavat kaikkialle. Antisysteemi par excellence, tilkkutäkki, täydellinen hajaannus; siinä Mille plateaux. Mutta minusta aivan näin ei ole. Ensinnäkin siksi, että Mille plateaux, kuten itse olet l'Arcissa sanonut (nro 49, uusi editio 1980), kuuluu filosofian alaan, "filosofiaan sanan perinteisessä mielessä"; lisäksi myös siksi että, huolimatta sen varmasti epäsystemaattisesta esitystavasta, se ilmaisee kuitenkin tietyn "näkemyksen maailmasta", sallii nähdä tai aavistella "todellisen", joka ei sivumennen sanoen ole vailla samankaltaisuuksia sen kanssa, mitä nykyaikaiset tieteelliset teoriat kuvaavat tai yrittävät näyttää. Onko loppujen lopuksi niin paradoksaalista nähdä Mille plateaux filosofisena systeeminä?

- Ei ollenkaan. Systeemien vararikosta, mahdottomuudesta tehdä systeemejä nyt kun tiedosta on tullut niin moninaista, on nykyään tullut tavallinen huomio ("ei olla enää 1800-luvulla...") Tällä käsityksellä on kaksi haittapuolta: työtä ei pidetä tärkeänä, ellei se käsittele pieniä paikallisia ja tarkkaan määriteltyjä sarjoja; ja mikä vielä pahempaa, suurimmat asiat jätetään visionäärien epätöiden varaan, joissa kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa. Systeemit eivät itse asiassa ole menettäneet mitään elinvoimastaan. Nykyään tieteissä ja logiikassa on aluillaan teoria avoimiksi kutsutuista systeemeistä, jotka perustuvat vuorovaikutukseen, ja jotka hylkäävät vain kausaaliset lineaarisuudet ja muuttavat aikakäsitystä. Ihailen Maurice Blanchot'a: hänen tuotantonsa on kaikkea muuta kuin fragmentaarinen ja aforistinen, se on avoin systeemi, joka rakensi ennakolta "kirjallisen avaruuden" vastustamaan sitä, mitä nykyään tapahtuu. Se, mitä minä ja Guattari kutsumme rihmastoksi, on nimenomaan esimerkki avoimesta systeemistä. Palaan kysymykseen: mitä filosofia on? Koska vastauksen tähän kysymyksen tulisi olla hyvin yksinkertainen. Kaikki tietävät, että filosofia on kiinnostunut käsitteistä. Systeemi on kokoelma käsitteitä. Ja systeemi on avoin silloin, kun käsitteet ovat yhteydessä olosuhteisiin eivätkä olemuksiin. Mutta yhtäältä, käsitteitä ei anneta valmiina, ne eivät ole olemassa etukäteen: käsitteitä täytyy keksiä ja luoda, ja se on yhtä lailla luomista ja keksimistä kuin taiteessa ja tieteessä. Uusien välttämättömien käsitteiden luominen on aina ollut filosofian tehtävä. Toisaalta se tarkoittaa sitä, että käsitteet eivät ole ylimalkaisia ilmauksia ajan hengestä. Päinvastoin, ne ovat singulariteetteja, jotka vaikuttavat vallassa olevan ajattelun virtoihin: voidaan hyvin ajatella ilman käsitteitä, mutta heti kun on käsitteitä, on oikeaa filosofiaa. Sillä ei ole mitään tekemistä ideologian kanssa. Käsite on täynnä kriittistä ja poliittista voimaa, ja vapautta. Ja vain systeemin voima on ainoa seikka, joka voi vapauttaa suoraan siitä, mikä käsitteellisessä rakennelmassa on hyvää tai huonoa, uutta tai ei, elävää tai ei. Mikään ei ole absoluuttisesti hyvää, kaikki riippuu harkitusta ja systemaattisesta käytöstä. Mille plateaux'ssa yritämme sanoa: hyvä ei ole koskaan varmaa (sileä tila ei esimerkiksi riitä uurteisuuden ja jännitysten voittamiseen, eikä elimetön ruumis organisaatioiden voittamiseen). Meidän moititaan toisinaan käyttävän vaikeita sanoja ollaksemme muodikkaita. Se ei ole vain pahansuopuutta vaan idioottimaista. Joskus käsite tarvitsee uuden sanan tullakseen kuvailluksi, joskus se kiinnittyy tavalliseen sanaan, jolle annetaan singulaarinen merkitys. Joka tapauksessa, mielestäni filosofisella ajattelulla ei ole koskaan ollut sellaista roolia kuin nykyään, koska nyt on juurtumassa kokonainen hallintomuoto, ei vain poliittinen, vaan myös kulttuurinen ja journalistinen, joka on uhka kaikelle ajattelulle. Vielä kerran, Libérationin pitäisi kiinnostua tästä ongelmasta.

D.E. - On joitain kohtia, joihin haluaisin palattavan. Juuri äsken oli puhetta merkityksestä, jonka annatte tapahtumalle; sitten etusijasta, jonka annatte maantieteelle suhteessa historiaan. Mikä siis on tapahtuman asema kartografiassa, jota haluatte kehitellä? Ja koska on kyse tilasta, täytyy yhtä lailla palata territorioon yhdistyvään valtion ongelmaan. Jos valtiokoneisto asettaa pakkokeinojen uurteisen tilan, sotakone yrittää konstituoida sileän tilan paon viivoille. Mutta te varoitatte: sileä tila ei riitä pelastamaan meitä. Paon viivat eivät ole välttämättä vapauttavia.

- Se, mitä kutsumme kartaksi, tai myös diagrammiksi, on kokoelma erilaisia samanaikaisesti toimivia viivoja (käden viivat muodostavat kartan). Itse asiassa on olemassa hyvin erityyppisiä viivoja niin taiteessa kuin yhteiskunnassa tai henkilössä. On viivoja, jotka esittävät jotakin ja toisia, jotka ovat abstrakteja. On segmentoituja ja segmentittömiä viivoja. On ulottuvuudellisia viivoja ja suunnallisia viivoja. On viivoja, jotka muodostavat ääriviivan, olivatpa ne abstrakteja tai eivät, ja toisia, jotka eivät muodosta ääriviivaa. Jälkimmäiset ovat kauneimpia. Meidän mielestämme viivat ovat elementtejä, jotka konstituoivat asioita ja tapahtumia. Siksi jokaisella asialla on geografiansa, kartografiansa, diagramminsa. Se, mikä on kiinnostavaa jopa henkilössä, ovat viivat, jotka muodostavat hänet tai joita hän muodostaa, ja joita hän lainaa tai luo. Miksi antaa etusija viivalle tason tai määrän kustannuksella? Itse asiassa mitään etusijaa ei olekaan. On vain erilaisten viivojen kanssa korreloivia tiloja ja päinvastoin (tässä taas tieteelliset käsitteet, kuten Mandelbrotin fraktaaliobjektit, tulevat mukaan). Tietyntyyppinen viiva edellyttää tietynlaisen tilallisen ja tilavuudellisen muodostuman.

Tämä johtaa meidät toiseen huomioosi: määrittelemme "sotakoneen" lineaariseksi sommitelmaksi, joka rakentuu paon viivoille. Näin ymmärrettynä sotakoneen objekti ei ole lainkaan sota; sen objekti on hyvin erityinen tila, sileä tila, jonka se luo ja miehittää, ja jota se levittää. Nomadismi on juuri sotakoneen ja sileän tilan yhdistelmä. Yritämme näyttää, kuinka ja missä tapauksessa sotakone ottaa sodan tavoitteekseen (kun valtiokoneistot omivat sotakoneen, joka ei kuulu niille aikaisemmin). Sotakone voi olla paljon enemmän vallankumouksellinen tai taiteellinen kuin sotaisa. Mutta kolmas huomiosi tuo hyvin esille sen, ettei ole syytä olla varma etukäteen. Voidaan määritellä viivatyypit: siitä ei kuitenkaan voida päätellä, että tämä on hyvä ja tuo huono. Ei voida sanoa, että paon viivat olisivat välttämättä luovia; että sileät tilat olisivat parempia kuin segmentaariset tai uurteiset: kuten Virilio osoittaa, ydinsukellusvene muodostaa sileän tilan sodan ja kauhun palvelukseen. Kartografiassa voidaan vain osoittaa teitä ja liikkeitä mahdollisuus- ja vaarakertoimin. Kutsumme "skitsoanalyysiksi" tätä viivojen, tilojen ja tulemisten analyysia. Vaikuttaa siltä, että se on yhtä aikaa hyvin lähellä historian ongelmia ja hyvin erilainen kuin ne.

D.E. - Viivoja, muutoksia, tapahtumia... Olemme ehkä palanneet lähtökysymykseen, joka koski päiväyksiä. Jokaisen tasangon otsikko sisältää päivämäärän: "7000 eKr. - Kaappauskone" "Vuosi nolla - Kasvoisuus"... Fiktiivisiä päivämääriä, olet sanonut, mutta ne viittaavat tapahtumiin, olosuhteisiin: muodostavatko ne kenties kartografian, josta puhuimme?

- Se, että jokainen tasanko on päivätty fiktiivisellä päivämäärällä, ei ole tärkeämpää kuin se, että ne on kuvitettu, tai että ne sisältävät erisnimiä. Sähketyylillä on vahvuus, joka ei johdu ainoastaan lyhyydestä. Olkoon tämän tyyppinen lause: "Jules saapua viisi ilta." Ei ole lainkaan kiinnostavaa kirjoittaa näin. Mutta se on kiinnostavaa, jos kirjoitus onnistuu osaltaan antamaan uhkaavan läheisyyden tunteen jostain, joka tulee tapahtumaan, tai joka on juuri tapahtunut selkämme takana. Erisnimet nimeävät voimia, tapahtumia, liikkeitä ja liikkuvia kappaleita, tuulia, taifuuneja, sairauksia, seutuja ja hetkiä, paljon ennen kuin henkilöitä. Infinitiiviverbit nimeävät muutoksia tai tapahtumia, jotka ylittävät modukset ja tempukset. Päivämäärät eivät viittaa tavalliseen vakiokalenteriin, vaan aika-tiloihin, joiden on muututtava joka kerta... Kaikki tämä yhdessä muodostaa lausumasommitelmia: "Ihmissudet lisääntyä nopeasti 1730"..., jne.

Libération, 23. lokakuuta 1980, keskustelu Christian Descampsin, Didier Eribonin ja Robert Maggiorin kanssa.

Teksti on käännetty Gilles Deleuzen haastatteluja sisältävästä Pourparlers-teoksesta. Julkaisija: Les editions de minuit. Collection "Reprise".

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.