2005-04-28
Ammattiliitot eivät ole tilanteen tasalla. Jos ne haluavat selviytyä, niiden on pakko mennä yksityiselle palvelusektorille ja organisoida työntekijöitä siellä. Euroopassa ammattiliitot ovat yhä voimakkaita, mutta niiden ikäprofiili tekee niistä tulevaisuudessa merkityksettömiä, jos ne eivät pääse eroon teollisuus- ja julkissektorikeskeisyydestään ja organisoi yksityistä palvelusektoria, jolle prekaarisuus keskittyy, ja joka levittää omaa logiikkaansa muuhun yhteiskuntaan.
Ammattiliitot ovat usein olleet työnantajien kumppaneita näiden laatiessa toisen luokan työ- ja elinehtoja tulevaisuuden työvoimalle, eli meille. Tämän takia ammattiliitoilla on huono omatunto suhteessa prekaarisuuteen, ja ne reagoivat eri tavoin. Toisaalta ne sanovat "voi kurjia prekaareja, meidän on autettava heitä" ja suhtautuvat paternalistisesti. Toisaalta ne neuvovat "älkää tukeko itsenäisiä työtaisteluja meitä vastaan, älkää kuvitelko voivanne toimia oikeuksienne puolesta ilman meitä". Kun ne näkevät, ettet ota niiden paternalistista tarjousta vastaan, ne ryhtyvät vittumaisiksi - ne alkavat sanoa asioita kuten "ette te oikeasti puolusta työläisten etuja" ja kaikkea tällaista.
En näe, että olemassa olevilta ammattiliitoilta olisi paljoa odotettavissa ilman merkittävää painetta alhaaltapäin. Työväen instituutiot, kuten kaikki muutkin instituutiot, reagoivat paineeseen. Tähän mennessä prekaarit eivät ole vielä onnistuneet, muutamaa kansallista poikkeusta lukuun ottamatta, pakottamaan ammattiliittoja uudistamaan agendaansa uusien työn muotojen suuntaan.
Mielestäni meidän tulee hyödyntää ammattiliittoja, koska niillä on teknisiä resursseja, neuvottelukokemusta ja tietoa työlainsäädännöstä, josta voi olla tietenkin apua tietyissä työtaisteluissa. Mutta edistääksemme omaa poliittista agendaamme, meidän on rakennettava organisaatiota, joka ei ole puolue eikä ammattiliitto vaan poliittinen organisaatio, jonka tarkoituksena on mantereenlaajuinen yhteiskunnallinen painostus, organisaatio, joka agitoi prekaareja ennen kaikkea työnantajia vastaan, mutta pitää myös yllä kriittistä suhdetta ammattiliittoihin, koska ne eivät aina ole liittolaisiamme.
Jos perinteiset ammattiliitot eivät vastaa prekaarien tarpeita, onko uuden liiton perustaminen ratkaisu prekaarien edunvalvonnan tarpeisiin?
Se ei ole mahdoton ajatus, mutta ei ole selvää, voisiko se toimia normaalin ammattiliiton tavoin. Sille on muutamia esteitä. Yksi on se, että aktivistit ovat, kuten sana sanoo, erilaisia kuin liiton toimitsijat – se vaatii erilaisia taitoja, eikä ole selvää, että kovin monet haluaisivat ryhtyä liiton edustajiksi tai luottamusmiehiksi. Toinen ongelma on, että vaikka tähän ryhdyttäisiin, tosiasia on se, että prekaarit eroavat siitä työväenluokasta, jota olemassa olevat ammattiliitot suojasivat ja suojaavat yhä tietyssä määrin, joskin joka päivä hieman vähemmän. Heidän elämäänsä jäsensi nimenomaan työ. Työläisillä oli säännöllinen, pitkäkestoinen työsuhde, jonka perustalle he rakensivat sosiaalisen suhdeverkostonsa. Tänään tilanne ei enää ole sama. Yhä useammat ihmiset eivät asemoi identiteettiään työn ympärille, vaan pikemminkin ihmissuhteiden, henkilökohtaisten kiinnostuksen kohteiden, musiikkigenrejen, alakulttuurien, uskonnollisten, kansallisten tai etnisten identiteettien ympärille. Luokka ei enää ole niin hallitsevana ihmisten mielessä. Työ ei enää ole yhteiskunnan keskiössä, johtuen osittain ideologisesta aivopesusta, joka on poistanut työpaikkastressin ja konfliktin nykymedian representaatioista, nykynovelleista jne. Työ on pyyhitty pois eurooppalaisesta ja länsimaisesta mielestä.
Nähdäkseni nyt pyritään kesyttämään ja ohjaamaan konfliktia johonkin, joka on epärelevanttia ja näkymätöntä. Mutta kun konflikti todella purkautuu, ihmiset ihmettelevät "mitä ihmettä, on olemassa ihmisiä, jotka pistävät tosissaan hanttiin ja puolustavat etujaan ilman kompromisseja!" Kompromisseille on yhä vähemmän tilaa, kun ihmisiä on painostettu niin mataliin työ- ja elinehtoihin, ja kun ammattiliitot ovat toimineet lähinnä palomiehinä sen sijaan, että antaisivat konfliktin liekkien loimuta, mikä voisi mahdollistaa merkittävän muutoksen työntekijöiden ja työnantajien välisten voimasuhteiden tasapainossa. Tämä on keskeinen ongelma, koska kaikki mielenkiintoiset ehdotukset flexicuritystä, perustulosta ja oikeudesta omaan mediaan jäävät täysin tyhjiksi, ellei löydetä keinoja, joilla pakottaa eliitti taipumaan niihin. Euroopan eliitit ovat edelleen hyvin amerikkamielisiä, niiden maailmankuva on edelleen hyvin uusliberalistinen, ja tämä ei tule muuttumaan kovin nopeasti ilman merkittäviä konflikteja.
Konflikteilla on aina symbolinen aspekti. Sen vuoksi meidän tulisi mielestäni katsoa, missä kohtaa voisimme yhdistää verkostojemme voimat symboliseen lakkoon, sellaiseen symboliseen taisteluun, joka innostaisi ihmisiä soveltamaan samaa toimintamallia ja samaa taistelun potentiaalia omilla työpaikoillaan ja omissa kaupungeissaan. Jos esimerkiksi Vodafone, yksi tuottoisimmista yhtiöistä Euroopassa, harjoittaa törkeää henkilöstöpolitiikkaa ja esimerkiksi irtisanoo tuhansia työntekijöitä siirtääkseen työpaikat maasta toiseen, firma voitaisiin ottaa toiminnan kohteeksi samaan aikaan eri maissa. Tämä olisi todella suuri juttu ja selkeä osoitus poikkikansallisesta solidaarisuudesta. Tällaista on yritetty aiemmin pienemmässä mittakaavassa, esimerkiksi Moulinexin tapauksessa yhtiön yrittäessä siirtää tuotantoa Ranskasta Iso-Britanniaan.
Tämä ei kuitenkaan voi olla vain yhden kerran juttu. Poikkikansalliset rakenteet on oltava valmiina silloin, kun merkittäviä konflikteja tulee eteen, jotta voidaan mobilisoida tehokkaasti ja suunnata eurooppalaista julkista mielipidettä yhtiöeliittejä vastaan. Yhtiöeliittejä ovat jo ravistelleet yhtiöskandaalit ja finanssikriisi, joten ne eivät ole yhtä vakaassa tilassa kuin ennen. Uskon, että meillä on keinot lyödä niitä kunnolla. Meidän on saatava aikaan tulojen uusjako ylhäältä alas, joten tämä on todellinen ydinkysymys. Nämä tyypit ovat kasaamassa uskomattomia rikkauksia eivätkä halua jakaa niitä. Meidän on ajettava läpi toisenlaista agendaa. Prekaarinen työvoima on tänään potentiaalisesti hegemoninen subjekti siinä missä kokoonpanolinjan työntekijä oli 30-40 vuotta sitten. Samalla tavalla kuin teollisuuden massatyöläinen teki fordismin aikakaudella, prekaarin on rakennettava omat instituutionsa, omat arvonsa ja omat tavoitteensa.